Vajesuvanto

Kalajoessa, noin kilometrin Ylivieskan kirkolta yläjuoksulle, on suvantopaikka, jota sanotaan Vajesuvannoksi. Perimätiedon mukaan nimi juontaa isonvihan vainoajoilta, jolloin kaksi kasakkaa lähti ratsain ylittämään jokea. Yksiöinen jää petti, ja ratsastajat joutuivat hyisen veden varaan. Suuressa hädässään he huusivat apua: ”Vai juu, vai juu…” Apua ei tullut, ja kasakat hukkuivat.

Maisteri Viljo Kajasmaa kertoi Valtionarkiston asiakirjoista löytyvän mainintoja Ylivieskan Vadesuvannosta. Vuoden 1609 tuomiokirjassa mainitaan oikeudessa silloin tilussiirron yhteydessä esiintyneen Olli Juurikosken kertoneen hallinneensa tiluksia joen molemmin puolin Vadesuvannosta aina Männistöön saakka. Vade (ruots. vata) on pieni kahden hengen vedettävä nuotta.

Ritamäki

Kantokylän Ritamäki sai nimensä petoeläimille asetetuista pyydyksistä. Petoeläimet, useimmin sudet, tappoivat metsässä laiduntavaa karjaa. Petojen surmaksi Kantokylän miehet rakensivat mäelle loukkupyydyksiä, sellaisia kolmiseinäisiä ritoja, jotka vangitsivat asetettua syöttiä tavoittelevan pedon koholle viritetyn painavan kannen pudotessa alas.

Raudasmäki ja Hyttikoski

Talon vanhaisäntä Juho Raudaskoski, Juho-vaari, joka oli syntynyt 1618, oli kertonut nuorelle pojanpojalleen Joonas Raudaskoskelle Raudasmäen ja Raudaskosken, jota sanotaan myös Hyttikoskeksi, saaneen nimensä kosken rannalla nykyisen Hyttisillan kohdilla olleesta rautahytistä (ruukista). Pidisjärvestä oli aikoinaan nostettu rautamultaa, jota veneillä oli kuljetettu hytissä käsiteltäväksi.

Raudasmäen joenpuoleisella sivulla olevassa talossa oli aikoinaan isännöinyt Juho-vaarin setä Pietari Raudaskoski. Jonkin aikaa talossa asui yhdeksän pariskuntaa lapsineen, mm. Juho-vaarin isä Matti Raudaskoski perheineen, yhteensä lähes viisikymmentä henkeä. Lisäksi talossa oli useita renkejä ja piikoja. Kuvernööri hankki Pietarille ritarimerkin, kun hän menestyksekkäästi isännöi isoa taloa. Pietari kuoli vain keski-ikään ehtineenä. Avioliitto oli lapseton. Leski avioitui Nivalan Mantilaan ja vei mitalin mennessään. Mieheksi vartuttuaan Juho erkani sedän talosta. Hän osti rakennuksen Sievin Sikalankylästä ja siirsi sen asuintalokseen Raudasmäelle, missä se tunnettiin Jussintalona. Perimätiedon mukaan Paavo Ruotsalainen oli ollut kerran puhumassa Jussintalon herännäisseuroissa.

Kulolan piilopirtit

Isonvihan aikana (1713–1721) useat ylivieskalaiset perheet rakensivat piilopirttinsä Kulolan sydänmaille; kansankirjailija Pietari Päivärinta on kertonut myös jotain noista piilopirteistä v. 1867 ilmestyneessä kirjasessaan Seurakunnan kosto. Kusti Pyörre (1881–1959) kertoi nuorukaisaikoinaan etsineensä Kulolan piilopirttien jäänteitä ja oli vihdoin löytänyt osin hajonneen tulisijan, piisin, jäänteet mutta jättänyt sen mullistamatta. Löydöstään hän oli kertonut Antti Sorvistolle, ja Antille oli tullut kiire Kulolaan tulisijan jäänteitä tarkastelemaan. Aarteita etsiessään hän oli hajottanut tulisijan, mutta aarteet pysyivät piilossa ja tuskinpa niitä oli siellä koskaan ollutkaan.

Miekkoja Hauta-arossa

Se oli kai 1910-luvun aikoihin, kun talollinen Taavetti Kantola oli Hauta-arolla kyntämässä ja auran terä karahti jotain kovaa vasten erään ison kiven lähellä. Kyntäjä pysäytti hevosen ja kumartui tutkimaan viillosta. Aikansa tongittuaan hän löysi kaksi ruostunutta miekkaa. Ne olivat kai venäläisten aseita isonvihan ajoilta, jolloin kasakat ja kalmukit liikkuivat Ylivieskassa surmatöitä ja ryöstöjä tekemässä.

Maanviljelijä Tuomas Haapakoski kertoi asemapäällikkö Aarnion pyytäneen Taavetti Kantolalta miekkoja toimittaakseen ne Kansallismuseon kokoelmiin. Kantola oli luovuttanut miekat Aarniolle hänen esittämässään tarkoituksessa.

Tämän kirjoittaja asioi Kansallismuseossa 1950-luvun lopulla ja tiedusteli asianomaisen osaston tutkijalta, ovatko Hauta-aron miekat Kansallismuseon kokoelmissa. Kortistosta ei löytynyt mainintaa miekoista, joten ne todennäköisesti ovat jääneet yksityiskokoelmaan.

Kalliokirjoituksia

Hopotinkallion ja Sukkanevan laitamilla olevan vähäisen kallion sammalen ja jäkälän alta on paljastunut kiveen hakattu kirjoitus: ”Matti ja Maija 1760”. Onko seudulla ollut tuntemattomaksi jääneiden Matin ja Maijan tupa, vai ovatko nimet tervanpolttajien hakkaamia? Perimätietokaan ei siihen osaa vastata.

Maanviljelijä Feliks Alahäivälän (1910–1961) perikunnan Niemelänkylässä omistaman, perimätiedon mukaan 1860-luvulla rakennetun talon Aittalan pihakallioon on joku joskus hakannut seuraavan kirjoituksen: ”Ensimmäinen asukas W. 1777”.

Perimätiedon mukaan Aittalan seutua on aikoinaan sanottu Sikosaareksi. Huhmarkallion takana olevan Lampinjärven Siliänkallion jäkälä- ja sammalpeitteen alta on löytynyt seuraava kallioon hakattu kirjoitus: ”1866 tuli köyhät vuotet 1867 Heikki Koskela muutti lampille asumaan.”

Kaakko-vaari

Antti Kaakko (1817–1902), jota vanhuuden päivinään kutsuttiin Kaakko-vaariksi, muutti Sievistä Ylivieskaan v. 1841 ja toimi täällä kappalainen Jonas Laguksen renkinä. Tapaninpäivänä 1842 Lagus vihki Antti-renkinsä ja Reeta Kustaava Juhontyttären (1817–1868) avioliittoon. Häät pidettiin pappilassa, ja hääseuroissa puhui mm. Paavo Ruotsalainen. Avioliitosta Antille ja Reetalle syntyi kaksi tytärtä, Maria ja Johanna. Antti sai asuttavakseen seurakunnan omistaman Kaakon torpan Katajaperällä. Reeta-vaimo kuoli, ja joulukuussa 1868 Antti Kaakko solmi avioliiton Greeta Liisa Simontytär Mattilan (1820–1905) kanssa.

Lapsi Kusti Pyörre vieraili usein Kaakon torpassa kuuntelemassa torpparin kiehtovia, joskus jännittäviäkin tarinoita menneiltä ajoilta. Vanhus kertoi Kustille siitä suuresta tulipalosta, joka riehui seudulla nänen nuoruutensa aikana. Sievin sydänmailta palo sai alkunsa, levisi Ylivieskaan, ylitti joen Haapavuolteella ja poltti metsiä, taloja ja latoja aina Haapavedelle saakka. Pastori kylvi ohraa tuhkaan ja korjasi syksyllä runsaan sadon. Toivolan aitat ja muutamat asuinhuoneetkin täyttyivät viljasta.

Ylivieskan ensimmäiset porakivet

Kirkkoväärti Simon Hapuli (1816–1876) lähti Kristiinankaupungista kirkonviiniä noutamaan, hevosella matkasi, sillä rautatietä ei ollut. Viinin saatuaan hän yöpyi majatalossa ja lähti seuraavana aamuna kotimatkalle. Kaupungin ulkopuolelle ehdittyään hän kuuli metsästä hakkaamisen kalketta. Hän sitoi hevosen tien varteen, meni metsään ja nousi kalliolle, missä muutamia miehiä hakkasi raskailla vasaroilla kallioon syviä reikiä sepän takomilla porilla, iski kiiloja reikiin ja näin irrotti kookkaita kivenjärkäleitä kalliosta. Kirkkoväärti seurasi kiinnostuneena miesten työtä ja kyseli heiltä kiven poraamiseen ja kiilaamiseen liittyvistä asioista, palasi sitten hevosensa luo ja lähti kotimatkalle.

Pari päivää myöhemmin hän saapui Ylivieskaan, vei viinin kirkon kellariin ja ajoi kotiin, pani hevosen talliin, söi emännän valmistaman aterian ja meni pajaansa. Hän kuumensi ahjon, pani rautoja hehkuviin hiiliin, lietsoi ne hehkuviksi ja takoi poran ja kuusi kiilaa. Työvälineet mukanaan hän meni tuvan takan olevan kookkaan kiven luo, porasi siihen reikiä ja loi kiiloja, kunnes kookas kivenjärkäle irtosi. Hänen irrottamiaan kiviä laitettiin myöhemmin Soukan Veejen talon kivijalkaan, ja ne olivat kai ensimmäiset porakivet Ylivieskassa. Aikaisemmin talojen kivijalat olivat ladottu paasi- ja mulikkakivistä. Sellaisia oli kirkon kivijalassa ennen 1890-luvun alussa toteutettua suurta remonttia. Vanha kertoja ei tiennyt, milloin kirkkoväärti porasi ja kiilasi ensimmäiset kivet. Simon Hapuli (Soukka) oli Ylivieskan kirkkoväärtinä v. 1851–1870, ja tämän ajan sisällä hän kirkonviiniä hakiessaan tapasi Kristiinankaupungin kivenhakkaajat.

Keisarisoitto

Venäjän keisari Aleksanteri II (1818–1881) murhattiin 13.3.1881 Pietarissa. Suomen suuriruhtinaskunnan seurakunnissa kunnioitettiin pidetyn keisarin muistoa soittamalla kirkonkelloja joka päivä puolen vuoden ajan. Tunnin mittainen keisarisoitto kumisi kellotapuleissa puolen päivän aikaan.

Aatami Helaala huolehti Ylivieskan kirkon keisarisoitosta. Eräänä päivänä hän oli kovin kyllääntynyt soittamiseen ja lähetti alituiseen soittajaksi kärttävän, alun toisella kymmenellä olevan Jaakko Lundin (Jaakko Iisakinpoika Lund, s. 18.6.1867, Toivoperältä) soittamaan keisarisoiton. ”Kilikuta vain sitä pikkukelloa niin kauan kuin jaksat”, sanoi hän pojalle.

Jaakko kipusi hautausmaan länsiportin luona olleen tapulin kelloihin, avasi luukut ja soitti pikkukelloa, soitti, kunnes väsähti. Seuraavana päivänä keisarisoitto taas kantautui lakialle Helaalan Aatamin soittamana, ja Lundin Jaakko ei enää käynyt koskaan kärttämässä kellonsoittajaksi.

Heikkilän tuvassa

Kirkon tuntumassa olevan Heikkilän vanhan perintötalon avarassa tuvassa istui usein iltaisin naapuritalojen isäntiä ja emäntiä juttuhetkiään pitämässä. Kulkureitakin poikkesi talossa yösijaa ja ateriaa pyytämässä, ja useimmin he saivat pyytämäänsä apua. Pappilan torppari Sefanias Häivälä, ”Kalliotolopan Sepo”, istui myös tuvan tarinaringissä. Hänellä riitti lukuisia tarinoita menneiltä ajoilta, ihan isonvihan vuosilta alkaen sellaisena kuin perimätieto oli niitä tallentanut; hän jutteli eräistä menneen ajan ylivieskalaisista ja heidän tavanomaisesta poikkeavista vaiheistaan, kertoi petoeläimistä, enimmin susista, kuinka ne saalistivat metsässä laiduntavaa karjaa ja talviajan nälässään sieppasivat lapsiakin ruuakseen. Nuoruusvuosinaan Sepo oli ollut pelimanni ja oli soittanut lukuisat riihi- ja siltatanssit, suullaan oli lunkuttanut silloin kun hänellä ei ollut soittopeliä.

Matti Knuutila, ”Nuuti-Matti” (1853–1919) kulki pitäjällä ja kerjäsi elantonsa taloista. Usein hän poikkesi Heikkilässäkin. Talo oli käynyt hänelle jo niin tutuksi, että lupaa kysymättä hän kiipesi uunille yöunia ottamaan. Aamulla hän söi emännän tarjoaman lämpimän aterian ja lähti taas matkoihinsa. Matti oli ”vanana mehtärosmo”. Hän oli varastanut paljon lampaita, murtautunut lukuisiin aittoihin rosvoamaan ja tehnyt muutakin pahuutta ja sovittanut tekonsa vankilan ristikon takana. Pitäjällä puhuttiin Matin viimeisen käräjätuomion olevan ehdollisen, ja hän joutuu Siperiaan ikuiseen vankeuteen, jos vielä syyllistyy vähintään kolmen markan suuruiseen varkauteen. Oikeuden ehdollisen päätöksen johdosta Mattia ruvettiin sanomaan ”kolomen markan mieheksi.”

Kirkonkello halkesi

Elettiin 1860-luvun vaikeita aikoja. Halla oli tuhonnut kasvavan viljan useana vuonna, ja Suuri Nälkä saapui maahan ja kaatoi kansaa suurin joukoin kirkkomaan multiin. Varakkaan talon emäntä paistoi leipiä. Tupaan tuli avuiltaan puuttuvaisena pidetty ja elantonsa kerjuulla hankkiva ikääntynyt nainen, jota sanottiin pöyhö-Leenaksi. Nälkäinen ryysyläinen pyysi emännältä leipää henkensä pitimiksi, mutta jostain syystä huonolla luonnolla ollut emäntä tiuskaisi ”Ei oo kylliksi ihtellekkään” ja ei antanut hänelle leivän muruakaan. Leena tuosta kimpaantui ja huusi: ”Sinnoot nii paha ihiminen, että kirkonkelloki halakiaa, ku sulle sielunkelloja soitettaan.” Pöyhö-Leena poistui talosta, mutta hänen sanansa jäivät vaivaamaan emäntää. Aina, kun kirkonkellot kaiuttivat sielunkelloja vainajalle, emäntä kuunteli, särähtääkö kirkonkello: jos särähtää, ei vainajan sielu tavoita taivaan autuutta.

Emännän aika täyttyi. Kaksi lähinaapurin miestä soitti sielunkellot emännälle 26.3.1901. Hetken kuluttua iso kello päästi särähtävän äänen, ja soittajat totesivat halkeaman kellon kyljessä. Kello oli valettu Gerhard Meyerin valimossa Tukholmassa 1725.

Maanviljelijä Matti Emanuelinpoika Hannula (1889–1962) kertoi olleensa rantteella puita sahaamassa, kun sielunkelloja soitettiin vainajalle. Hän kuuli ison kellon rämähtävän äänen ja sanoi rantteelle saapuneelle isälleen: ”Taisipa iso kello halijeta, ku niin pahasti rämähti.” Kirkonkellon halkeamisesta oli sanomalehti Kalevassa 30.3.1901 seuraava uutinen:

”Kirkonkello halkesi. T.k. 26 p:nä kun kuolinkelloja alettiin soittaa. Ylivieskan kirkossa halkesi iso kello keskellä soittoa ja päästi pahan rämäjävän äänen laidoistaan. Kellolla onkin jo päiviä hartioillaan, lähes 200 vuoden ikäinen kun oli ja on se jo monet tuhannet saatellut heleästi valitellen kalmiston lepokammioihin .”

Karhukivi

Niemelänkylässä Vääräntien lähellä olevalla metsäkankaalla on suurehko kivi, jota kutsutaan Karhukiveksi. Kiven alla on onkalo, luola, jossa karhun tiedetään nukkuneen talviunensa. Kertoja ei tiennyt, milloin karhu oli siellä nukkunut, mutta oletti sen tapahtuneen aivan 1890-luvun lopulla.

Karhu heräsi keväällä ja alkoi etsiä ruokaa tyhjään mahaansa, liikkui pitkin kevättä lähialueiden metsissä. Kevätkesällä se ehti Teikkoon ja osui Nokion kedolle, missä Kippolan sonni oli laiduntamassa. Nälkäinen karhu kävi sonnin kimppuun. Syntyi raju taistelu elämästä ja kuolemasta, jota ihmissilmä ei kuitenkaan ollut näkemässä, mutta myöhemmin joku Nokiolla kulkenut lähiseudun asukas näki verisen karhun ja sonnin makaavan kuolleina kedolla. Karhu oli raadellut sonnia, ja sonni oli puskenut sarvensa karhun kyljestä sisään.

Joonaala

Aikanaan Ylivieskan seurakunta rakennutti metsäänsä Kulolan sydänmaalle lähelle Kulolampea hirsikämpän. Rakentajina olivat Joonas Heikkilä, Joonas Helaala, Joonas Latvakoski ja Joonas Sakko. Kun kämppä valmistui, he naulasivat oven päälle laudan, johon maalasivat nimen ”Joonaala”. Kämpän tienoo sai uuden, yhä käytössä olevan nimen.

Leskikeisarinna Maria Fjodorovnan matka

Keisari Nikolai II:n äiti, leskikeisarinna Maria Fjodorovna, vieraili Englannissa kesällä 1914. Vierailun päätyttyä hän siirtyi Ranskaan matkustaakseen rautateitse Saksan kautta kotiin Venäjälle. I maailmansota syttyi 1.8.1914, ja Venäjä liityyi Saksan vihollisiin. Kun keisarillista seuruetta ei voitu ohjata rintamalinjojen läpi Venäjälle, se ohjattiin Saksasta Tanskaan ja sieltä Ruotsin kautta pohjoiseen. Karungissa keisarillinen seurue siirtyi Suomen suuriruhtinaskuntaan ja matkasi Uleå-yhtiön autoilla Tornioon, missä Pietarista saapunut keisarillinen juna jo odotti. Vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen keisarinna seurueineen nousi kahden veturin vetämään junaan, jossa oli keisarillinen salonkivaunu, kaksi muuta keisarillista vaunua, useita II lk:n vaunuja ja muutamia boggievaunuja (boggievaunu = neliakselinen rautatievaunu).

Yöllä juna lähti etelään ja saapui lipuin ja köynnöksin koristellulle Oulun asemalle 8. päivänä elokuuta kello 5 aamulla. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta asemalle oli kertynyt uteliasta yleisöä ja luonnollisesti venäläisiä santarmeja ja sotilaita vartioimaan seurueen turvallisuutta. Vastaanottojuhlallisuuksia ei ollut järjestetty, sillä korkeat matkustajat nukkuivat. Muutaman minuutin kuluttua juna lähti Oulusta, halkoi kesäistä lakeutta ja ohitti köynnöksin koristeltuja rautatieasemia, joilla seisoskeli uteliasta yleisöä. Ylivieskan rautatieasema – kuten muutkin radan varren asemat – olivat köynnöksin koristeltuja, vaikka olikin saatu tietää, ettei juna seisoisi Ylivieskassa eikä useimmilla muillakaan asemilla. Muutamia perheenemäntiä, mm. Maija Isomaa, oli 8. päivänä elokuuta varhain aamulla menossa pyykinpesuun joen pohjoispuolella rautatiesillan ja Savisillan välissä olevalle pyykkirannalle. Pitäjälle oli jo edellisenä päivänä kulkenut tietoa, että leskikeisarinna matkustaisi Ylivieskan ohi matkallaan Pietariin. Pyykkärit poikkesivat asemalle katsomaan katajaköynnöskoristeita ja jututtamaan asemalle jo saapuvaa yleisöä. Sitten he lähtivät pyykkirannalle, ja pian höyrysivät pyykkipadat rannassa ja pyykkärit hieroivat vaatteita pyykkilaudalla. Juttu kulki suuressa tapahtumassa, ja Isomaan Maijaa alkoi jo hiukan orjuuttaa arkinen homma lähellä siltaa, jota pitkin korkeat matkustajat pian ylittäisivät Kalajoen. Hän sanoi pyykkärikumppaneilleen: ”Eiköhän meijän, kuulkaa, pijä lähtiä tästä vähä eemmäs siksi aikaa, ko juna ajjaa tästä ohi.” Toiset pyykkärit tekivät turhaksi pyykin keskeyttämisen, mutta sillalla seisova venäläinen vartiosotilas antoi kädenliikkeillään ymmärtää, jotta siirtykää hetkeksi edemmäs sillan kupeelta. Savisillalta pyykkärit sitten katsoivat, kun keisarillinen juna hetkessä ylitti Kalajoen.

Hyvää vauhtia keisarillinen juna kolisteli Ylivieskan aseman ohi kello 8:n aikoihin. Asemalla seisova väkijoukko näki vain hetken vilauksen vaunujen ikkunoista katselevista kasvoista tuntematta heidän joukostaan leskikeisarinnaa. Kello 9.30 juna saapui Kokkolan asemalle, missä oli vastaanottojuhlallisuuksia, ja muutaman tunnin kuluttua Seinäjoella sankat yleisöjoukot tervehtivät keisarinnaa lauluin, soitoin ja kukkasin. Matka jatkui kohti Pietaria.

Mustalais-Aleksi ja hevoskaupat

Mustalais-Aleksi kierteli aikanaan laajasti maakuntaa, hevosellaan kulki sakkinsa kanssa, ajeli joskus yksinäänkin hevoskauppoja tekemässä. Laajalti hän tunsi maakuntaa ja sen hevosmiehiä niin Kalajoella, Alavieskassa, Ylivieskassa, Nivalassa, Sievissä, Reisjärvellä kuin muuallakin.

Sievin kirkolla tuliluontoinen Aleksi joutui tappeluun. Rintaan isketty puukko lävisti sydämen, ja Aleksi tuupertui hengetönnä tantereeseen. Vainaja vietiin Sievin ruumishuoneeseen piirilääkärin ruumiinavausta odottamaan. Oli jo myöhäissyksy, lokakuu, ja ruumishuonetta piti lämmittää yötä päivää, jotta ruumis pysyisi sulana. Reisjärven miehiä oli parin päivän ajan Kalajoen syysmarkkinoilla. Illan alkaessa jo hämärtää he lähtivät kotimatkalle, peräjälkeen koluuttelivat ja kulauttelivat lämmikettä pulloistaan ja ehtivät jo Sievin kirkolle. Ohittaessaan tien varressa olevan ruumishuoneen he muistivat Aleksin makaavan siellä vainajana. Joku joukosta hihkaisi: ”Hei, Aleksi! tuu hevosta vaihtaan!” Hihkaisuun siinä yltyivät toisetkin: ”Tuu, tuu, Aleksi!”

Ruumishuoneen lämmittäjä oli ulkona nurkan takana tarpeillaan. Hän tuli tien varteen ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Kyllä minä kohta tuun!” Alkoi kuulua miesten huutoa, suitsiperien kiivasta läiskettä, kiihtyvää kavioiden kapsetta ja kärryjen kovaa kolinaa säihkähtäneitten ”reisikkäisten” pannessa kiirettä kotimatkalleen.

Hongiston Mikko

Mikko Haikola (1851–1935), Hongiston Mikko, mökin mies Niemelänkylästä, oli raskaan työn raataja. Hän kuokki ja ojasi soita, kaivoi sarkaojia, oli taloissa heinätöissä ja niityllä, talvet hakkasi halkoja metsässä ja talojen rantteella ja näin raatamalla hankki vaatimattoman toimeentulon perheelleen. Vanhempana, jo puolisokeana, hän ryhtyi hierojaksi ja kävi taloissa ja mökeissä antamassa apuaan vaivoihin, jos pyydettiin. Mikolla ei ollut hieromavoiteita. Mikko tapasi mossuttaa piipunperiä suussaan. Hierottavat totesivat Mikon lujahyppyseksi hierojaksi: hänen käsittelyssään vaivat tokenivat.

Mikon vaimo oli kovin puhelias ihminen; ei siinä toinen saanut aina puheenvuoroa ollenkaan. Pormestariksi häntä sanottiinkin.

Joskus 1900-luvun alkuvuosina Niemelänkylän nuoria kokoontui kesäisinä sunnuntai-iltoina Mertuanojan varteen tanssimaan ja muutenkin lystiään pitämään. Siellä oli tasainen kovaksi polkeentunut paikka, ”josa sitte tanssia lekutettiin” Nisunkankaan Teutorin (1882–1970) ja Kippolan Veejen pelatessa suuharpulla monet vinkiätkin pelit. Ojamajoillakin käytiin joskus jyryämässä. Milloin tuvassa, milloin pihalla tanssittiin ja mentiin piiriä, sitä hiepannyrryä. Karjan Ransa tuli Kalajoelta sinne kerran kaksirivisellään soittamaan. Ransa oli komia poika ja hyvä soittamaan. Ransan tahdissa ”mentiin valssia, soteista, polokkaa, kaulapolokkaa, sormipolokkaa, mentiin matuskaa, vinteliskaa ja kaloppia”. Ransakin halusi tanssittaa Niemelänkylän tyttöjä ja pani Nisunkankaan Teutorin soittamaan suuharpulla. Nisulan Annua, tuota Kippolan Kustun komiaa ja puheliasta piikaa, hän useimmin vei tanssiin. Joitakin tyttöjä se kovasti harmitti.

Ojakylän nuoret kyllästyivät maantiellä ja riihissä tanssimiseen. Mukavampi jytkytyspaikka piti löytää. Polven Leander (1867–1955) ja eräät hänen toverinsa ryhtyivät puuhaamaan tanssilavaa. Sopiva paikka löytyi metsäkankaalta Oivonnevan ja Kesutusmäen välimaastosta. Kotimetsästä kaadettiin puita ja ajettiin rakennuspaikalle. Tukevat niskat veistettiin jyhkeistä kuusista, joiden päälle naulattiin lankkulattia. Aidaspuista naulattiin kaiteet lavan ympärille. Vuosikymmenen, ehkä pitempäänkin, lava toimi 1880–1890-lukujen aikoihin Ojakylän ja lähiseudun nuorten tanssien ja iloisen jyryämisen pitopaikkana.

Eräs edellä mainitun ajan pelimanneja Ojakylässä oli talollinen Abel Somero (1841–1919). Viululla hän soitteli lukuisat tanssit paitsi Ojakylässä myös Niemelänkylässä, kävipä Rautiossakin soittamassa. Abel avioitui ja perhe kasvoi, mutta talon asumisen ohella hän yhä kulki pelimannina pitäjällä ja naapuripitäjissäkin. Emäntä ei tuosta pitänyt. Hän toivoi miehensä pysyvän pysyvän kotona lyhyet joutohetkensä, mutta Aapeli jatkoi tanssien pelimannina. Eräänä iltana hän taas lähti soittamaan tupatanssit Savelassa. Emäntä lähti pian miehensä perään, seisoi tuvan oven pielessä ja katseli tanssien menoa. Aikanaan tanssit päättyivät. Aapeli sai soittokolehdin, pisti viulun kainaloonsa ja lähti kotiin emäntä mukanaan. Peräjalkaa he astelivat ja eivät vaihtaneet sanaakaan. Kun he tulivat kotipihalle Somerolle, iski Aapeli viulunsa pihakiveen. Viulu hajosi kappaleiksi. Tämän jälkeen hän ei enää kulkenut tanssien pelimannina vaan asui taloaan, sai luottamustoimia ja oli kihlakunnanoikeuden lautamiehenäkin.

Uskomustarinaakin on Aapelin pelimanniajoilta kerrottu. Eräänä talvena hän oli soittanut tupatanssit Niemelänkylässä. Myöhään illalla hän lähti kotiin, hiihti niittyjen ja metsäsaarekkeiden poikki ja tuli Karjanevalle, missä kohtasi suden nevan laidassa olevan ladon luona. Susi ei päästänyt Aapelia kulkemaan. Aapeli nosti viulun käsivarrelleen, tarttui rokaan ja alkoi soittamaan. Susi seisoi ja kuunteli. Aapeli soitti yhä, soitti, kunnes aamu valkeni ja susi lähti jolkuttelemaan nevan yli metsään.

Punainen silta Sievin asemalle johtavalla maantiellä oli Ojakylän nuorten perinteinen tanssi- ja lystinpitopaikka. Oli ajoittain vielä 1920-luvullakin, vaikka vajaan puolenkymmenen kilometrin päässä oli Savelan nuorisoseurantalo ohjelmailtoineen ja tansseineen. Pietari Hiskinpoika Perkkiö (1883–1942), Mallun Pekka, oli punaisella sillalla usein soittamassa kaksirivisellään. Pekka oli vanhapoika ja asui pienessä metsämökissä Perkkiön ja Reikon välillä. Hän kulki metsäpolkuja Puikkolan taloon ja sieltä punaiselle sillalle soittamaan.

Kiikkukallio oli kymmeniä vuosia kirkonkylän nuorten kokoontumispaikkana. Vuonna 1886 valmistunut Pohjanmaan rata kulkee kallion vieritse, mutta se ei häirinnyt nuorten iloista menoa. Mäntymetsän ympäröimä matala ja loivarinteinen kallio oli pinnaltaan paikoin hyvinkin tasainen, sopiva niin tanssiin kuin piirin pyörimiseenkin. Kalliolle oli rakennettu puukiikku, josta kallio lie saanut nimensä.

Ajan menossa pelimannit ja tanssijat vaihtuivat. Ainakin Nisunkankaan Teutori ja Huhujan Matin poika Kusti Ojala Salmiperältä siellä usein soittivat suuharpullaan. Mahdollisesti Säilyn Huuti (1871–1948), Raudaskylän Säilynperän kuulu viulupelimanni, kävi joskus soittamassa Kiikkukalliolla. Monenlaista lystiä pidettiin kalliolla ja sen tuntumassa. Enimmin kai tanssittiin ja mentiin hiepannyrryä. Suuressa piirissä käsikädessä pyörittiin, tyttö ja poika aina rinnan. Pelimanni soitti ja piiri lauloi. Sitten ensimmäinen pari meni piirin keskelle hetkeksi tanssimaan, palasi pian piiriin, ja uusi pari tuli vuorollaan keskelle pyörähtelemään. Laulettiin, jotta metsä raikui:

Ryytimaa se kukkia kasvaa
ja kamarissa kanssa.
En oo sua viekotellut
hyvän mamman lasta.
Ai, voi, aiottu kulta,
tuu mun kanssani rinkiin

Olithan sinä yhden kerran
minunkin riiarini.
Voi sen raukan sydäntä,
joka ystävänsä heittää.
Ai, voi, aiottu kulta,
en minä sinua heitä.

Eräs vanha muistelija kertoi eräästä Kiikkukallion ilonpidosta jonain sydänkesän sunnuntaina 1910-luvun lopulla. Pelimanni ei ollut saapunut soittamaan, tuli kai myöhemmin. Hypyt piti saada alkuun. Koskelan Riika nousi kivelle, koputteli jalalla tahtia ja rallatti äänekkäästi: ”Rankkankaa ja rankkankaa, rankkan kalialilaa ja kalialilaa…”

Lähti Kiikkukaliion menot silläkin liikkeelle, ja mukavaa oli. Helaalan isännän, talollinen Niemisen, riihi Katajaperän tien suulla oli eräs nuorten suosima tanssipaikka 1900-luvun alkuvuosina; riihi oli hyvin suuri, ja sitä sanottiin ”maniisiksi”. Isännältä käytiin kysymässä lupa riihitansseihin. Isäntä lupasi: ”Tanssijaa vaan, mutta äläitää talon venkeitä särkekö.”

Nisunkankaan Teutori ja Ojalan Kustu siellä usein suuharpullaan soittivat; joskus Huhtakankaan Kustikin soitti yksirivisellään. Oli taas maniisitanssit, mutta pelimannia ei tullut. Kippolan Veeje, monien silta- ja riihitanssien pelimanni, oli tanssiväen joukossa, mutta hänellä ei ollut suuharppu mukanaan. Veeje kuitenkin lupasi suullaan lunkuttaa tanssien tahdit. ”Ja oli se Veeje hyvä suullaan lunkuttammaan, oikein erinomanen.”

Maantie Alpuminkankaalla oli myös nuorten kokoontumis- ja tanssipaikkana 1900-luvun alussa. Kuka lähitienoon pelimanni kulloinkin siellä oli soittamassa. Tappelunpoikasiakin siellä joskus syntyi, kuten muillakin tanssipaikoilla. Eräät nousuhumalaiset usein haastoivat jostain riitaa.

Raudaskylän nuoret pitivät tanssejaan kallioilla, riihissä, Hyttisillalla, Ojelmuksella, Törmäjärvellä, Marjapuhdossa, joskus jossain tuvassakin. Ei niihin kutsuja tai ilmoituksia laitettu, kuten ei yleensä muuallakaan. Sana vain kulki puhdeissa, ja tanssijoita riitti, milloin enemmän, milloin vähemmän.

Säilynperän viulupelimannit, serkukset Knut Säily (1871–1848) ja Frans Säily (1874–1929), Säilyn Huuti ja Tolopan Ransa, soittivat usein Raudaskylän tansseissa ja muuallakin. Myös Juho Harjakangas (1874–1943), Junnu-Juho, soitti viulullaan ja suuharpullaan lukuisat silta-, riihi- ja nurkkatanssit Raudaskylässä ja lähiseudulla. Niin myös monet tässä mainitsematta jäävät pelimannit eri puolilla pitäjää.

Aika kulki kulkuaan. Uudet tuulet puhalsivat. Ylivieskaan perustettiin seuroja ja yhdistyksiä tekemään aatetaustansa mukaista valistustyötä paikkakuntalaisten ja näkyvimmin sen nuorison keskuudessa. Opettaja Juho Heiskalan toimesta v. 1900 perustettiin raittiusseura Voitto. Muutamaa vuotta myöhemmin seura rakennutti raittiustalon kirkonkylän keskustaan Mattipuhdontien varteen. Samana vuonna Ylivieskan työväenyhdistys aloitti toimintansa ja hankki toimintansa toteuttamiseksi työväentalon v. 1906. Ylivieskassa hetken viivähtänyt räätäli Heikki Luoma perusti v. 1907 Ylivieskan nuorisoseuran, jonka toimitalo valmistui Savelaan v. 1909. Raudaskylän ensimmäinen, vain toistakymmentä vuotta toiminut Rinteen nuorisoseura perustettiin v. 1910. Pian Niemelänkylä sai Sointulan nuorisoseuran, ja Kankaan asemalle kohosi Kankaan nuorisoseuran toimitalo. Silta- ja riihitanssien aika siirtyi muistojen ja perimätiedon joukkoon. Tarinan lopuksi pieni tuokiokuva tansseista kirkonkylässä eräänä kesäisenä sunnuntaina jo ennen I maailmansotaa:

Raittiustalon salissa tanssittiin. Kymmenet parit pyörähtelivät lattialla pelimannin kaksirivisen tahdittamana. Oli kuuma. Hiki virtasi, ja lattia nostatti pölyä tanssijoiden askelissa. Salin avoimelle ovelle saapui juoksusta hengästynyt nuori mies, joka kiljaisi: ”Asemalla on auto!”

Soitto taukosi kuin naulan kantaan. Parit irtautuivat toisistaan ja ryntäsivät pihalle, poukkoivat Ollilanojan yli ja pinkoivat ketoja pitkin rautatieasemalle. Raittiustalon salissa oli hiljaista. Ei pelimannikaan jäänyt odottamaan tanssin jatkumista. Asemalle hänelläkin oli kiire. Asemalla, makasiinin vieressä, seisoi auto, tuo uuden ajan ihmeellinen kulkuneuvo. Mahtavan näköinen safööri istui ratissa asemalla asioivaa herraansa odotellen. Väkijoukko piiritti auton, lähestyi jo kosketusetäisyydelle, mutta silloin safööri ärähti äkäisesti, kehotti pysymään loitompana.

Eräs mies lupautui veikan päältä menemään yön pimeässä Ylivieskan vanhan kirkon kellotapulissa olevaan ruumishuoneeseen (tapuli purettiin 1892) ja lyömään puukkonsa siellä olevaan ruumisarkun kanteen. Oli pimeä syysyö, kun mies meni, avasi narisevan oven, raapaisi tikun ja näki arkun lattialla. Miestä pelotti, kovin kolkolta tuntui. Kiireesti hän sieppasi puukkonsa tupesta ja iski sen arkun kanteen pystyyn, mistä toiset käyvät päivällä toteamassa hänen toteuttaneen vadonlyöntinsä. Hän ei kiireessä ja pelossaan kuitenkaan huomannut lyöneensä puukon takkinsa liepeen läpi arkun kanteen. Kun hän kiireesti lähti poistumaan liikahteli arkku hänen mukanaan. Mies säikähti pahanpäiväisesti, sai sydänhalvauksen ja kuoli pimeän ruumishuoneen lattialle.

Kertoi 20.6.1961 Mikko Hakasaari (1881–1966).

Poikaset kirkossa tomuamassa

Vuonna 1892 Ylivieskan kirkko oli korjaus- ja uudistöiden alaisena. Länsiportin luona ollut kellotapuli purettiin ja uusi rakennettiin kirkon länsipäätyyn, kivijalka uusittiin, rakennettiin eteiset ja lehteri, seinät vuorattiin ulkoa ja sisältä, ja vanhat seinämaalaukset peittyivät laudoituksen alle. Myös lattia, penkit ja ikkunat uusittiin. Kirkko koki ulkoasussaan melkoisen muutoksen.

Joukko kirkonkylän kansakoulun poikia oli välitunnilla mennyt korjaustyön alla olevaan kirkkoon, missä sinä päivänä eivät työt olleet käynnissä. Siellä he pitivät omaa meteliään rakennustarpeiden keskellä. Hamarin myllärin Vilho-poika kiipesi saarnastuoliin, kailotti olevansa pappi ja pitävänsä saarnan syntisille ja aloitti s-kirjainta suhauttavalla äänellään: ”Shaarnaishan shitä teille shaatanoille josh shiitä olish vähänkään apua…”

Pitemmälle Vilho-poika ei saarnassaan ehtinyt, kun kirkon ovi avautui ja opettaja Samuli Pietari Kesti tuli sisään keppi kädessään. Siitä tuli pojille hyppyyn lähtö, pudottautuivat kuka mistäkin lähinnä olevasta ikkunasta ulos ja pötkivät tiehensä. Hamarin Vilhokin ehti saarnastuolista, mutta Lundin Feeliksen, tuon Keskisen torpan varsin rauhallisen pojan, Kesti sai ikkunalta kiinni, tarttui puseron kaulukseen, nykäisi pojan lattialle ja hutki kepillään Feeliksen takamuksille, jotta tämä tuli tietämään, ettei vasta tule kirkkoon metelöimään.

Maantiedon tunnilla

Elettiin jotain lukuvuoden 1899 tai 1900 aikaa kirkonkylän kansakoulussa opettaja Juho Heiskalan maantiedon tunnilla. Opettaja oli ripustanut Euroopan kartan seinälle, ja kukin oppilas tuli vuorollaan esittämään jonkin opettajan nimeämän valtion rajat, minkä jälkeen hän esitti tähän valtioon liittyvän ulkoa opetellun runon, kuten

Montenegro pienenlainen
kilpaile ei mahdillaan.
Yks’ on mulla kilpa vainen,
jossa saadaan veikot koittaa
kenpä pienuudessa voittaa.

ja

Miepä Ruotsi ensimmäinen
olin suoja Suomenmaan,
mutta sitten venäläinen
sen riisti multa mahdillaan.
Siihen sortui Ruotsin mahti
pois kun vietiin rintavahti.

tai

Mahtavaa jos nähdä tahdot,
katsohan siis Venäjää.
Meren viiden valkovaahdot
meidän maata tervehtää.
Mull’ on Siperia suuri
Kiinan muuriin saakka juuri.

Joulurauha rikotaan

Oli jouluaamu 1870–1880-lukujen vaihteen aikoihin. Ylivieskan kirkko täyttyi joulusanomaa kuulemaan saapuneesta kirkkokansasta. Erään penkin päässä istui ehkä 10-vuotias poikanen. Hän oli Erkki Pudas, joka sitten 86-vuotiaana vanhuksena kertoi tämän kirjoittajalle, kuinka humalaiset rikkoivat joulurauhan kirkossa.

Kirkossa ei ollut lämmityslaitteita, ja kylmä sai odottavan kirkkokansan kopistelemaan palelevia jalkojaan. Kylmästä huolimatta kirkossa asui aito joulutunnelma. Alttarin läheisyydessä seisoi joulukuusi. Kinkerikunnan seksmannien joulun alla taloista keräämät talikynttilät paloivat kuusen oksilla, katon messinkikruunuissa sekä penkkien kirjapöytien ja ikkunasyvennysten rautaisissa kynttilätelineissä. Kirkkomaan portin luona olevassa vanhassa tapulissa kumisivat kirkonkellot. Aatami-vaari kaiutteli yhteensoiton. Hallavapartainen Pietari Päivärinta saapui sakaristosta, istui lukkarin penkkiin ja aloitti virren, johon seurakunta yhtyi.

Rovasti Bäckman saapui alttarille ja aloitti alttaripalveluksen. Ulkoa alkoi kuulua äänekästä keskustelua ja huutoa. Kohta kirkon pääovi tempaistiin auki. Sisään työntyvän pakkashuurun seasta ilmestyi kirkkoreen eteen valjastettu hevonen ja reessä rivosuinen humalainen perässään muutamia humalassaan hoilaavia miehiä. Äänekkään hevosmiehen tempoessa suitsista kulki levottomaksi käynyt hevonen kirkon pääkäytävää ja pysähtyi alttarin eteen. Yllättävästä tapahtumasta järkyttynyt rovasti keskeytti messunsa ja kehotti miehiä poistumaan Herran huoneesta, jonka joulurauhan he olivat kovin rienaavalla käytöksellään rikkoneet. Seurakunta oli tyrmistynyt, mutta pian nousi penkeistä miehiä, jotka taluttivat vauhkoutuneen hevosen ja humalaiset miehet eteläristin kautta ulos. Aikansa kirkkokansa kohisi mutta hiljeni taas, kun rovasti aloitti keskeytyneen messunsa ja jumalanpalveluksen edetessä piti joulusaarnan. Kirkonmenot päättyivät; kirkkokansa poistui kirkosta, nousi rekiin ja kilpaa ajaen lähti kotimatkalle kulkusten kilistessä ja aisakellojen moukuessa.

Vanha kertoja tiesi hevosmiehellä, sillä joukon äänekkäimmällä, olleen ulkomaan passi valmiina. Pian joulun jälkeen hän oli matkustanut siirtolaisena Amerikkaan ja sinne unohtunut. Kirkon pöytäkirjoista ei löydy mainintaa joulurauhan rikkojiin kohdistuneista kirkkokurin toimenpiteistä.


Puupuntarin kalenteri

Kertoi 8.10.1958 Joonas Heikkilä.

Tuomaasta kuus kynttilään,
Kynttilästä kolome Mattiin,
Matista nelijä Maariaan
Maariasta viis Vappuun
Vapusta puolikolomatta Erkkiin
Erkistä viis Juhannukseen
Juannuksesta viis Jääköön
Jaakosta viis Perttuliin
Perttulista viis Mikkeliin
Mikkelistä viis kekriin
Kekristä seittemän Jouluun
Raahesta kaheksan peninkuormaa Ouluun.

Loru taloista

Kertoivat Matti Hannula ja Joonas Heikkilä, Jussi Kangas Pentti Polvelle.

Kivi, Kuokka,
Hannun Soukka
Vähä, Sorvattu,Pylväs
Pusa, Puute
Takala ja Hankala
ei se Rauhalakaan
kaukana oo.

Hokema Ojakylästä

Kertoi Eino Ojanperä Pentti Polvelle.

Yksi, kaksi
Kasken Idätti.
Kolome, nelija
Heva-Pekka.
Viis, kuusi
kuppari-Anna.
seittemän, kaheksan
kanto-Manna
yhdeksän, kymmenen
Kytö-Sepo
Matti maaliskuu
Kylymä kaali
porohous
pohojatuuli
liukkaalla jäällä
säkkien päällä.