Juho Marjakankaan vähäisessä mökissä Raudaskylän Mettikankaalla syntyi 21.päivänä tammikuuta 1840 poikalapsi, joka kasteessa sai niinen Juho. Kotimökkinsä mukaan häntä kutsuttiin Mietti-Jussiksi. Julion lapsuudenkodissa asui ainainen puute, lapsena hän sai kesäelantonsa paimenpoikana, myöhemmin päiväläisenä taloissa. Mieheksi vartuttuaan hän hetken kierteli maailmalla, kulki Helsingissä saakka, ja palasi taas kotinurkilleen Marjapuhtoon.

Juho vietti useita kesiään Kursulan majoilla, viritti ansoja metsän linnuille ja jäniksille ja kalasteli lammella. Yksinäisyydessään hän mietiskeli kotiseudun ja maailmankin menoa, hupaisia jos murheellisiakin tapahtumia, makasi ritsillä ja hyrisi hiljaa mietteitään runomittaan ikuistaessaan. Juho ei osannut kirjoittaa, mutta viisut pysyivät hänen muistissaan, ja kirjoitustaitoiset tallensivat niitä vihkoihinsa.

Vanhuus koitti Jussille. Viimeiset elinvuotensa hän eli vaivaishoitolaisena Jylhässä ja Aukusti Löytynojan talossa Löytynperällä. Talvisin hän makasi uunilla, mistä usein kuului hiljaista hyrinää. Jussin runosuoni siellä pulputti. Kun hän laskeutui uunilta, sai talonväki kuulla uuden runon tekijänsä hyrisemänä. Vielä vanhuuden vaivoissaankin hän kyläili lähinaapureissa, heiltä ajan tapahtumia uuden viisunsa värkeiksi utelemassa. Kyläpaikoissa Jussia pyydettiin esittämään runojaan. Hän istui tuvan penkille, painoi silmänsä puoliumpeen, nyökytti vartaloaan ja omaperäisellä nuotillaan hyrisi runojaan. Palkakseen hän sai kuulijoidensa keräämät lantit.

Mietti-Jussin runoista aika on jo paljon unohtanut. Jotain sentään on hänen aikalaisiltaan jääneistä muistiinpanoista löytynyt. Tallentuvat nyt tämänkin tarinan riveille.

Aukusti Puusti perusti Raudasmäelle meijerin 1880-luvun lopulla. Meijeri paloi v. 1894. Tilalle perustettiin Jylhän meijeri, missä Miina Säily toimi meijarskana. Jussi ei ollut ihastunut uudistuksiin. Ei hän meijereistäkään tykännyt ja suhtautui niihin äkäisesti ja pilkallisesti. Mielipiteensä hän hyrisi julki runossa, josta vain osa on säilynyt erään vanhuksen muistamana:

Meijerirataa se nurisee
ja suolet kovin kurisee,
kun ei oo rasva-ainetta,
eikä palan painetta.

Eräänä päivänä pyry oli tukkinut tien. Maitoa meijeriin jouduttiin kuljettamaan kantaen ja vesikelkoilla, sunnuntainakin, mikä pyhäpäivän pyhittävälle Jussille oli kauhistus. Hän totesi:

Teki tuuli tamman työn,
kun pilasi isäntien meijeritien
Piru se metsän laidassa
nauraa ja ilkkuu,
kun isäntien seljassa pyhänäkin
läkkileilit vilkkuu.

On toinenkin meijerilaulu, jonka Marjapuhdonrunoilija Suoma Säily (1907–1993) osasi vielä ulkoa. Sekin liittyy Raudaskylän meijeriin, mutta sen tekijä on jäänyt tuntemattomaksi. Se voi olla Mietti-Jussinkin tuotteita tai sitten jonkun toisen paikallisen viisunikkarin aikaan saannoksia:

Meijerilaulu

Elettiin tuota ennen Suomessa
täällä kylmässä Pohjan puolessa
vaikka ei ollut meijäreitä,
eikä koulun käyneitä teijäreitä.

Kurnaalimyllyt ne kurisee
ja suolet ne kuivina kurisee,
kun ei saaja rasva-ainetta,
kun pitäs saaja mörkkiä ja painetta.

Kaikki on taas nuo kahvitkin
ja tyhjänä sokerilahvitkin,
vaan milläs niitä nyt ostetaan,
kun pöönille hintoja nostetaan.

Rikkaat ne yipiät ja ynsiät
eivät viitsi parkkia kynsiä,
vaan ottavat valmista läjästä
ja pääsevät kahvin häjästä.
Kauppamiehet ja karvarit
asian tuosta nyt arvasit,
juopi ne oluet ja humalat,
jota sallinut ei jumalat.

Kaikki on höksätkin hongallaan
vetämässä rahoja hengellään,
että ne tuosta nyt viisastuis
ja meijärirahoilla rikastuis.

Viikossa ei oo kuin päiviä kuus,
vaan kun se saa ruuki uus,
sitä ei passaa seisautta,
saa seitaemännenkin sekoittaa.
Aamulla valkian kun virittää,
niin rattaat ne alkaa pirittää,
ja isäntä se kirkkoreissulla
silitteli synnit veisuulla.

Viime vuosisadan lopulla ja 1900-luvun alussa nuoria suomalaisia matkusti suurin joukoin siirtolaisena Amerikkaan, enin kai Pohjanmaalta. Vuosina 1893–1919 Ylivieskasta muutti Amerikkaan lähes 900 henkeä. Leveämpää leipää ja talon hintaa lähtivät suuren meren takaa tienaamaan. Enimmiltään he olivat tilatonta väestöä, työläisiä, renkejä ja piikoja, oli pikkutalojen poikia ja tyttöjäkin. Monet palasivat myöhemmin kotimaahan kuka hyötyneenä, kuka tyhjin taskuin. Useimmat eivät palanneet milloinkaan.

Mietti-Jussi ei voinut hyväksyä työikäisen terveen nuorison siirtymistä valtameren taa. Hän piti sitä isänmaan pettämisenä. Runossaan ”Amerikkaan lähtö” hän toi mielipiteensä julki:

Jos saisin jotain aikoihin
ja taipuis lauluun taitoni,
niin yhtyis vielä ymmärrys,
kätketty siihen käsitys.
Tuo Amerikka tukala,
se on liika ja hankala.
Äin’ tulen tuiman sytyttää
ja maasta muuttoon yllyttää.

Ei onni ole kaikilla
Ameriikan raitilla,
vaikka hylkivät pukunsa,
antavat ylön sukunsa.

Rientävät he sinne innolla,
voiton suuren tunnolla.
Ei pyri maahan luvattuun
ja Raamatussa kuvattuun.

Äl’ heitä vitsaa vihassa,
ei asu totuus lihassa
on synnin jäänteet jälillä
matkassamme ja välillä.

Syy on siihen syntisen,
itsepäisyys ihmisen.
Heitä ajaleepi ahneus,
kauhistava kateus.

Kun Engesmanni ennätti,
sanoman tuon lennätti,
ett’ on löytty kultamaa
mihin siirtolaiset mennä saa.

Mies pääsee sinne rahallaan,
niin, Siperiaan tahallaan
kultamaata kaivamaan,
niit’ ahneuden hautojaan.

Mitäs teet sä nyt kullalla,
kun peityt mustall’ mullalla.
Käyt kohti kuolemaa,
josta tulee kutsut tuonelaan.

He vasta huutin tietävät,
kun ruudista ruuhkiin rientävät;
Kuinkas täällä jaksetaan,
milläs kyyti maksetaan.

Tuohan Suomelle on surkiaa,
että monta on kulkijaa,
joilla ois isänmaa
ja kotimaassa olla saa.

Hannua hautamestari,
ruhtinas ja pestari,
heitä sinne saattelee,
jotka mammonasta aattelee.

Saatan anteeksi anoa,
Amen lauluuni sanoa,
jos olen väärin vääntänyt
ja sanat nurin kääntänyt.

Varkaita murtautui Ylivieskan kirkkoon, veivät kirkon hopeita mennessään. Helsingissä reissulla oleva Mietti-Jussi kuuli tapauksesta. Syntyi uusi runo, josta on muistossa säilynyt vain alkuosa:

Nyt on aika aivan turhaa,
on ryöväystä ja murhaa.
Sattui mulle sanat saapuviin
Helsingin herttaiseen kaupunkiin.

Ei nyt säiky säätyläiset,
ei varkahat vapise,
kun kiertelevät kirkkojakin,
astuvatpa alttarillekin.

Menee sinne mestaritkin
takomahan taitavasti
kunnon kalut kahmittuaan.
kirkon omasta otettuaan.

Ylivieskan kirkolla tapahtui miestappo. Kaksi kaverusta, varakkaan talon poika ja pientilallisen jälkeläinen, olivat hankkineet viinaa ja viettivät syksyistä lauantai-iltaa pihan pimennoissa ryypiskellen. Syntyi riitä, mikä johti väkivaltaiseen välien selvittelyyn. Iskon Joonas, tuo pientilallisen poika kuoli pihaportin luona ohimoon paiskatun kiven surmaamana. Mietti-Jussi sai viisun värkit, josta on löytynyt vain alkuosa:

Taasen on tehty Kainin työ,
se oli pyhää vasten yö,
Ylivieskan kirkolla
kekrin alusviikolla.

Poika oli kotua
vähän herrasrotua.
Ei siunattu äitinsä helmassa,
ei kasvanut Herran pelvossa.

En tie ja kiittää vainajaa,
joka silmänsä kiinni oli painava.
Hänellä oli kosto mielessä,
kun seisoin rinkin pielessä.

Eräs Kantokylän isäntä oli käynyt ostamassa hevosen Nivalan Junnosta. Paluumatkalla hän poikkesi tapaamaan tuttua isäntää RaudaskyIässä. Oli Matin päivä vuonna 1908, ja Matti-isäntä tarjosi pari ryyppyä vieraalleen. Ilta joutui ja vieras lähti kotimatkalle, laskeutui hevosellaan joen jäälle ja pimeässä ajoi Jylhänkoskessa sulaan ja hukkui. Mietti-Jussi kuuli tapahtuman, makasi uunilla hyrisemässä aikansa ja kertoi surullisen tapahtuman omalla tavallaan näin:

Jylhässä se Matilla
oli nimipäivän ilo.
Siilonhan se viekas henki
päänsä pisti piiloon.
Eihän niille nimipäivä
hämmästystä tuota,
vielähän ne tahtovat
sen veljen maljan juoda.

Mikko lähti ajamaan
juuri hyvää suoden,
eihän tiennyt että koski
ompi kuolinvuode.

Viinahan se Mikon vei
ja ei se muuten auta.
Kirkkomaahan kaivettiin
ja vihittiin sen hauta.

Ääni kuuluu ylähältä:
täss’ on tiesi pää.
Ei nyt enää juopotella
täällä enempää.

Ensimmäinen maailmansota syttyi 1. päivänä elokuuta 1914. Mietti-Jussi runoili:

Sotalaulu

Saksa se kova koukii
ja pahantekijä.
Sen sotaherra Louki
eikä häpiä.

Voi suurta pahennusta
pyhyyden varjossa.
Totuushan se löytyy
vain aniharvoissa.
Näin päättelee mun pääni
ja kohta ilmoittaa.

Kun ei voi tuo käsi
mulla kirjoittaa.

Sota että rauha
on Herran kädessä.
Ei ole miesten voimassa
eikä väessä.

Meiss on synnin kuonaa,
jota pois hän puhdistaa
ja epäuskon Tuomaan Hän
maahan kukistaa.

Jo olen ikivanha
ja voimat vähenee,
jokainen hengenveto kuolema lähenee.

Jotka sotakentillä kuolee
ne sinne haudataan.
Ei viedä kirkon puoleen,
eikä virsiä veisata.

Kun Siionista lakkaa
jo virtten hyrinä,
niin kaikkialla kaikuu
tuo tykkein jyrinä.

Onhan ylhäällä
jo ennen aijottu:
kuninkaat nyt maan päällä
sotahan raivostuu.

Ja nyt kaikki kansat
tuosta huomatkaa,
että Herra vihansa maljan
maahan vuodattaa.

Jotka ovat ymmärtäväiset,
ne vaarin ottavat,
vaikk’ ei mielestänne
näissä ois tottakaan.

Sodassa kaikki saavat
kuin ovat ansainneet,
vainon ja verihaavat
ja kuoleman palkakseen.

Heitä suuri oppinsa ohjaa
ja aikeet avarat,
pannaan meren pohjaan
rahat ja tavarat.

Kun nyt on sota suuri
maalla ja merellä,
he kastelevat maata
kansan verellä.

Sen saatan surusuulla
teille sanoa:
sodassa nähdään nälkää
ja myöskin janoa.
Jos maassa olis rauha,
kaikilla tarpeet ois,
vaan tuo sota suuri
vie kaiken maasta pois.

Raudaskylän viisunikkarin Juho Marjakankaan, Mietti-Jussin, elämä päättyi 13. päivänä marraskuuta 1916.