Karjan elo oli pääosin luonnonniittyjen annin varassa. Parhaat heinikot kasvoivat jokien, purojen ja ojien varsilla, mutta eniten heinää koottiin laajoilta nevamailta, missä turve työnsi heinässään ravintoarvoltaan vähäistä saraa ja kortetta. Heinänviljely oli tulossa ja saamassa jalansijaa jo Ylivieskassakin. Niityt olivat hyvin etäällä taloista, puhdoista ja kylistä. Hintapellot antoivat kasvun viljalle ja perunalle, nauriillekin, ja saivat karjanlannan höystökseen. Luonnonniityille ei lantaa levitetty, eikä niitä muutoinkaan huollettu. Luonnonvaraisina ne antoivat minkä antoivat, milloin heikon, milloin paremman sadon.

Vasamanevalla, tuolla Kantokylän, Raudaskylän ja Nivalan pitäjänrajan seuduilla, sekä Pylväsojan varsilla ja Kalajoen rannoilla lähellä Ängeslevää oli paljon talojen niittymaita. Useat Kankaankylän. Kantokylän, kirkonkylän ja Raudaskylän talolliset omistivat siellä oman niittyalansa. Ylivieskan eri kylien talollisilla oli niittymaita paitsi joen varsilla myös kaukoniittyjä Löytynnevalla ja Tahkokorvessa Raudaskylässä, Männistönrämeellä Ängeslevän ja Rauhalan välillä, Löytynnevalla, Paskalannevalla ja Mertuanojan varsilla Niemelänkylässä, Juurakkonevalla, Kähtävännevalla ja Tynnyrinevalla Ojakylässä ja muuallakin kylien takamailla. Ojanperän niittymiehet kahlasivat Juurakkolammessakin, niittivät järviheinää, kaislaa ja kortetta ja kuljettivat öykillä rantamaalle kuivumaan.

Nevaniityt olivat vanhaa perintöä etäisiltä ajoilta, vapaalla valtauksella otettuja, omaksi pyykitettyjä ja kirjaan pantuja aloja. Vanha kertoja muisteli niittyaloja myöhemmin määritellyn toisinkin, ”se kun määrättiin manttaaliäyrien mukkaan”.

Kaukoniittyjensä laitamille metsän reunaan talolliset rakensivat vaatimattomia pirttejä viikkokunnissa olevan niittyväkensä lepopaikaksi. Myös metsämiehet poikkesivat syksyisin ja talvisin pirteille aterioimaan ja lepohetkeä viettämään. Niittypirtit ovat jo kadonneet, purettu tarpeettomina tai lahonneet ja maatuneet sijoilleen. Tuli tuhosi muutamia Ojakylän niittypirttejä. Perimätieto kertoo eräästä Amerikkaan lähtevästä miehestä, joka lähtönsä edellä kierteli vanhoilla pirteillä ja jäähyväisinään sytytti ne palamaan. Viinoissaan kai teki tuhojaan.

Heinätyöt aloitettiin yleensä heinäkuun loppupuolella. ”Enimmäkseempä se oli se Jaakonpäiväviikko, se yökuntiviikko, ko issoimmilla talloilla oli niitä toloppareitaki, ja Jaakonpäiväviikolla niillä oli se päivätyöviikko.” Kahden viikon ajan heinätyöt tavallisimmin kestivät, enemmänkin, jos sää heittäytyi kovin sateiseksi. Heinäaikaa edelsi työvälineiden kunnostaminen: viikatteiden kallitseminen, heinäharavien ja takkavitsojen kunnostaminen tai uusiminen, piimäleilien peseminen ja pitäviksi turvottaminen ja muutkin tarpeelliset valmistelut.

Teljolan vanhan isännän, maalaiskirjeenkantaja Mikko Hannulan (1879–1969), ja Ojamattilan vanhan isännän Kusti Mattilan (1875–1964) saattelemana tämä tarina vie lukijansa Vasamanevan ja Pylväsojan kaukoniityille seuraamaan heinänkorjuuta ja niittyväen eloa niityillä ja niittypirteillä joskus 1890-luvun aikoihin. Jo lapsena, sellaisina 10-vuotiaina poikasina, kertojat olivat saaneet aloittaa elämäntyönsä saran kotitilansa niityillä ja pelloilla. Tarina ei juuri poikkea muille kaukoniityille, toteaa vain työtapojen olleen samojen perinteiden mukaisia kuin muillakin Ylivieskan kaukoniityillä.

Jaakonpäiväviikon varhaisena maanantaiaamuna Teljolan väki valmistui matkaamaan Vasamanevan niityille. Torppari-Jussi oli heidän joukossaan, lähti tekemään torpparin päivätyöviikkoa ja olemaan myös talon etumiehenä, sillä Teljolan Mikko-isäntä oli kuollut 1886 ja pojat eivät olleet vielä kypsiä kotitalonsa ohjaksiin. Talon hevoset laidunsivat metsässä, mutta kotihevonen oli valjastettu kärryjen eteen ja se sai kuormakseen eväskontit ja -pussit, piimäleilit, viikatteet, heinäharavat, takkavitsat ja muun niityllä tarvittavan tavaran. Emäntä ja toinen piika jäivät kotiin. Metsässä laiduntava karja huhuiltiin illalla tarhalle lypsettäväksi ja yöpymään kesannolle.

Vasamanevalle oli hyvän joukon toistakymmentä kilometriä kovin heikkoa kivistä ja kuoppaista kärrytietä. Niittyväki kulki hevosen jäljessä, ”yksipohojasissa kävelivät, ko ei ollu niitä pulttipohojia” ja pysähtyivät tuokioksi Kantokylän Saarelle. Renki riisui hevosen valjaista ja työnsi kärryt tallin luo, ja väki lähti astelemaan Vasamanevan niitylle eväitä ja työvälineitä kantaen ja hevosta taluttaen. ”Saarelta tuli niinkö nelijä kilometriä. Se oli semmosta mehtäkinttupolokua.” Hevosta ei heinätöissä tarvittu. Renki vei sen niityn laitaan liekaan heinätöiden ajaksi. Usean talon väki kulki Harjun kautta Vasamanevalle. ”Siittä tuli kolome kilometriä kivistä mehtää, mutta kolluutti ne jokku sinne hevosellaki.”

Matti Mattilan väki koluutteli hevosella Ängeslevän joenvarsiniityille ja Pylväsojan niityille ja majoittui heinätöiden ajaksi viikkokuntiin vielä hyväkuntoiseen pärekattoiseen niittypirttiin.

Vasamanevan laitamilla oli alun toistakymmentä kunnoltaan ja kooltaan eri tasoista pirttiä. Yleensä ne olivat pieniä ja kovin vaatimattomia olki- ja tuohikattoisia, pienehköistä hirsistä rakennettuja ja tilapäiskäyttöön tarkoitettuja asumuksia. Vasamanevan metsäsaarekkeessa, Ymmyrkäisessä, oli Ylitalon Sefaniaan ja Mikon yhteinen pirtti. Vasamaojan varrella olivat Pylvään pirtti, Kytölän pirtti, Ollilan pirtti, Teljolan ja Hannulan Jussintalon yhteinen pirtti, Hannulan Jaakontalon pirtti, Jaakolan pirtti Kursulan mutkassa, Kytölän Esson pirtti Napalassa, Soukan Veejentalon pirtti, Soukan Seemintalon ja Antintalon yhteinen pirtti ja Isokosken talojen pirtti.

Kullakin talolla oli niittyalansa tarpeen mukainen määrä latoja, tuohikattoisia olivat, suurimmat kolmisyltäisiä kanttiinsa. Joenvarren ja Pylväsojan ladot olivat saaneet olkikaton peitteekseen, ”ko oli niitä rukkiin olokia, ko riihesä puitiin. Siitä ne pani kattoja, ja se onki luja katto, ko se vahavana pannaan. Se kestää monta kymmentä vuotta ja on veen pitävä.”

Teljolan ja Hannulan Jussintalon yhteinen pirtti oli hirsiseinäinen ja tuohikattoinen asumus. Pituutta pirtillä oli viiden metrin verran, leveyttä vähemmän. Välikatto oli saanut sammalia ja mättäitä täytteekseen. Nurkassa maalattialla oli kiuas, mutta ei sitä kesällä lämmitetty, mitä nyt joskus iltapuolella savustettiin sääskiä Pirtissä ei ollut ikkunaa, oli vain räppänä seinässä, ”josta laskettiin enintä kaasua...” Makuulauteet olivat pirtin pitkällä seinällä kahdessa kerrassa ja sivuseinällä hyllyntapainen eväille. Huonekaluina oli vain kaksi jakkaraa. Pirtti oli vanha ja ajan hampaan purema. Erämiehiä siinä oli aikoinaan asustanut. Kiuasnurkasta oli löytynyt heiltä unohtuneet tulusraudat. Pirtti kävi ahtaaksi, ”ko sielä oli kahen talon väkiä välistä kolomattakymmentä henkiä.” Latoon silloin saivat nuoremmat mennä ruokalevolle ja yöunille.

Heinätyöt aloitettiin viideltä. Nuoret olisivat halunneet nukkua pitempään, ”mutta meillä oli se toloppari-Jussi, ja se sano, että viijeltä”. Varhaisena eineenään väki söi leipää ja piimää, ja sitten alkoivat viikatteet suihkia nevalla. Aamukasteella kävi niitto kuin lennossa: viikate leikkasi, ja heinä katkesi herkästi. Välillä pysähdyttiin viikatteen terää tikkuamaan ja niitettiin taas. Luokoa tuli, ja haravavalla tiuhaan vetävillä naisilla oli kiirettä. Kilpailuksi niitto joskus meni: ”Jokkainen siinä voovasi parraaksi. Sammaa se oli ku rukkiin leikkuusaki, että kovvaa mentiin.” Heinä kuivattiin maassa. Naiset haravoivat luokoa palteille ja alkoivat kieraista heinää napuille kuivumaan, ”ja ne tehtiin niin, että nappuun jäi semmonen reikä sisälle, ku se rennosti haravalla kierastiin. Siinä napullaki ne kuivas ku oli tuulisia ilimoja, vaikka piti niitä nappuja joskus hajottaa, piti haravalla lyöjä hajalle…” Heinä oli kuivunut napuilla, naput hajoitettiin, ja naiset haravoivat heinän palteille ja tekivät takkoja, joita miehet kantoivat takkavitsoilla latoihin, missä poikaset olivat polkemassa heiniä. Heinätyöt jatkuivat päivästä toiseen myöhäiseen iltaan saakka.

Vakaiden heinäpoutien vallitessa heinänkorjuu jakautui selvimmin kolmeen jaksoon. Miehet niittivät aamupäivän ja naiset haravoivat. Puolen päivän aikoihin napuilla kuivuneet edellisen päivän niitot hajotettiin, haravoitiin palteille, tehtiin takoiksi ja kannettiin latoon. Iltapuolella miehet taas niittivät uutta luokoa ja naiset haravoivat. Pitkä ja raskas työpäivä vaati veronsa, toi väsymyksen, ja vatsa vaati tarpeensa. Niityllä aterioitiin neljä kertaa päivässä. Teljolan tytär ja Jussintalon piika vuorottelivat kokkina heinätyön lomassa. Jussintalon isäntäkin halusi joskus kokita, hyvän aterian keittikin nälkäisen niittyväen syötäväksi.

Ruoka valmistettiin ulkona, ja siellä myös ruokailtiin. Kivistä ladottu tulisija oli pirtin läheisyydessä. Pitkän keitinselän alapää oli työnnetty pirtin seinähirren alle, ja tuettu yläpää ulottui tulisijan ylle, ja siihen pata ripustettiin. Tulisijan läheisyydessä oli halaistuista puunrungoista koottu istuinkehä, missä niittyväki ringissä istuen aterioi. Kello viiden varhaiseine ei tarvinnut kokkia; syötiin vain leipää ja piimää. Puolisen aika oli kello 10–11 välillä. Kokki nosti istuinkehän keskelle ladotuille kiville höyryävän ohrapuuropadan, jossa puuron pinnalla ui isonpuoleinen voisilmä. Jokainen tarttui puulusikkaansa, raapaisi padasta puuroa, kastoi voisilmässä ja lusikoi puuron suuhunsa. Kehässä kiersi kahden litran vetoinen kaksikorvainen katajatoopi, josta jokainen vuorollaan ryyppäsi piimää. ”Ne oli semmosia karkioita ohorasia jauhoja, joista keitettiin se puuro. Ja vielä sitte oli voisilimä, että kyllä se puolinen oli hyvä ruoka.” Aterian jälkeen kukin nuolaisi lusikkansa ja pisti seinänrakoon. Sitten oikaistiin pitkälleen pirtin makuulauteille parin tunnin ruokalepoon. Iltapuolisen vuoro tuli kello neljän aikoihin. Ateriana oli voileipää, suolakalaa ja piimää. Aterian jälkeen pidettiin vain lyhyt lepohetki.

Heinätyöt päättyivät illalla yhdeksän aikoihin. Palattiin pirtin luo ja asetuttiin istuinkehälle, mihin kokki kantoi padallisen höyryävää lihakeittoa. Keitto oli valmistettu syksyllä teurastetun lampaan palvatusta lihasta ja herneistä. Liemi oli suurustettu ohrajauhoilla. Lihavellin ruokaisa tuoksu kiihotti syömisen haluja, ja väki söi, vatsat täyttyivät. Tuli raukea hyvänolon tunne. Lihavelliä söi iltasenaan myös Matti Mattilan niittyväki. Heidän ohrajauhoilla suurustetussa vellissään oli palvattua lehmänlihaa ja perunoita, joskus herneitäkin. ”Se liha oli semmoata joka oli jo syksyllä lanattua ja talaven yli ollu. Se oli palavattua lihhaa, ei se pilavunu, ko se oli suolattu. Eihän se vanahan lehemän liha, ko se oli jo kasettunuttakin, niin hääviä syötävää ollu.”

Tuli yölevon aika. Niittyväen vanhimmat siirtyivät pirttiin ja laskeutuivat makuulauteille unta odottamaan. Nuoret viihtyivät vielä ulkona iloista juttu-hetkeä pitämässä tai menivät naapuripirttien nuoria tapaamaan. ”Oli tääläki Veejentalon pirtillä mun isäni setä, semmonen vankka ukko tuosta Soukalta, jota sanottiin Soukan Veeje-isännäksi. Se kun oli röhähtänyt kylijelleen niin sielä pirtisä, vaikka ois ollu nuortaki väkiä niin ei saanu nauraa, eikä mittaan saanu, se oli ankara. Pakkaahan ne nauraa nuoret, kun niitä oli tyttöjä ja poikia, ja iliveileen, vaikka se oli tiukka komento. Minä muistan kerranki, ku minun sisareni ja Lystin Kaisa, ne oli nuoria tyttöjä, ja eihän ne pojatkaan aina malttanu, vaan tekivät koiruutta, niin ne rupes nauraan. Setä kivahti: ’Jos te ei oo hilijaa, niin minä annan seipukkkaa teille’. Hilijenihän ne nuoret.” Vieraat menivät omalle pirtilleen, laskeutuivat lauteille, ja eihän se uni hakusalla ollut pitkän päivätyön jälkeen. Oli yö. Pehmeä hämärä laskeutui nevaniittyjen ylle. Pirteillä nukuttiin, ja hevonen nuokkui uniaan suoniityn laidassa. Joku lintu, yösaalistaja, saattoi lentää niittyjen yllä ja kadota metsän taa. Lauantain iltapuolella lähdettiin kotiin saunomaan ja lepäilemään. Maanantaina taas asteltiin heinätöihin uudet eväät mukana Pollen kärryissä, leileissä uutta piimääkin; entinen kun oli jo loppuviikossa käynyt kovin väkeväksi, happamaksi juomaksi.

Kaunis heinäsää oikkuili joskus. Kurjet ja kuovit pitivät huutoaan; sateita se usein enteili. Taivaanrannan takaa kohoavat tummat pilvet peittivät pian sinitaivaan, ja sade pieksi niittyjä. Heinätyöt keskeytyivät, ja niittyväki hakeutui pirtin suojaan sadetta pitämään. Sade jatkui joskus päivän, pitempäänkin. Väki makaili makuulauteilla pirtin ahtaudessa, kuunteli sateen ropinaa tuohikatolla, jutteli vähin, pahoitteli heinätöiden keskeytymistä, taas vaikeni, ookasi unta jouten olonsa menoksi. Aikanaan sade taukosi, päivä paistoi ja heinätyöt jatkuivat.

Vasamanevan heinätyöt päättyivät. Kaksiviikkoinen, alun kolmattakin siellä oli vierähtänyt. Ladot täyttyivät minkä täyttyivät. ”Parraasta paikasta lattoon tuli yheksänkin häkillistä heiniä, mutta kehtasi se olla niin huonoki ala, että se meni kolomeen häkkiin, ettei se ollu yhenlaista. Ne oli siinä nelijä viis häkillistä ja sillä lailla.” Väki jätti niittypirtin ja lähti kotiin. Illalla kuului kotisaunasta kiukaan kiukkuista sähähtelyä ja vihtojen läiskettä niittyväen löylyttäessä ja pieksäessä pintaansa. Puhtaana punoittavin pinnoin he palasivat tupaan ja istuivat emännän tarjoaman iltasen ääreen.

Kaukoniityltä kotiin

Vielä kaksi pientä tarinaa paluusta niittypirteiltä kotiin: Teljolan talolla kuin myös eräillä muilla Hannunpuhdon taloilla oli niittyaloja myös Tahkokorvessa. Kahden airoparin veneillä he matkasivat Ängeslevän seuduille saakka, sillä maantietä ei silloin ollut. Miehet soutivat ja naiset kutoivat sukkaa. Rannasta käveltiin eväitä kantaen Tahkokorpeen; viikkokunnissa sielläkin tehtiin heinätöitä. Kun heinätyöt saatiin päätökseen, lähdettiin kotimatkalle. Talojen välinen kilpasoutu siitä tavallisimmin tuli. Neljä miestä souti kussakin veneessä, kaksi rinnakkain, ja vanhin piti perää. Kovaa tultiin myötäiseen; jokainen venekunta yritti parhaaksi, mutta eihän siinä suuria eroja venekuntien välille koskaan syntynyt. Se oli perämiehen kunnia, jos hän tässä kovassa menossa onnistui ohjaamaan veneen kiveen karahtamatta. Kotirannassa hän sai istua veneen perässä kunniapaikalla, kun vene kiskaistiin maalle.

Värjäri Heikki Melenderin väkeä oli heinätöissä Raudasojan rantaniityillä, viikkokunnissa olivat ja asuivat niittypirtillä, sillä kotiin kirkolle oli peräti 15 kilometriä. Heinätyöt saatiin päätökseen ja väki lähti kotimatkalle. Kahdella hevosella he matkasivat, istuivat kärryillä niin talon pojat ja tytöt kuin piiat ja rengitkin. Jalo-ruuna ja Vili-tamma hölkkäsivät ja nuoret lauloivat:

Heilani on kuin helluntai
ja oraspellon kukka.
Sillä on silimät kuin sametista
ja poski kuin nurmen nukka.