Sukutarina pikkuvihan ajalta

Isonvihan vainoaikoja seurannut parinkymmenen vuoden rauha järkkyi v. 1741, kun venäläiset sotajoukot hyökkäsivät Suomeen. Ruotsalais-suomalaiset sotajoukot asettuivat vastarintaan mutta kokivat tappion Lappeenrannassa elokuussa 1741. Pian myös Helsingin puolustus murtui. Venäläiset miehittivät Suomen ja asettivat maahan virkamiestensä johtaman hallinnon. Alempi virkamiehistö oli pääosin suomalaisia. He koettivat ylläpitää hyviä suhteita miehitysvaltaan, jotta Suomen kansa välttyisi uudelleen joutumasta isonvihan tapaisiin koettelemuksiin. Varsinaiset sotatoimet olivat päättyneet, mutta miehitysjoukkoja liikkui maassa ja niiden kurittomin osa kulki ryöstöretkillä eri puolilla Suomea. Ruotsi ja Venäjä solmivat rauhan Turussa 8.8.1743. Valtakunnan rajaksi tuli Kymijoki. Miehitysaikaa kutsutaan pikkuvihaksi.

Elettiin Jaakonpäivän aikoja ja mahdollisesti vuotta 1742. Hannunkosken partaalla olevan Perttu Jaakonpoika Hannulan talon väki oli lähdössä heinätöihin takaniityille. Viikatteet, haravat ja takkavihdat olivat valmiina seinustalla. Tuohikontteihin ahdettiin jauhoja, leipää, lihaa ja suolaa, ja leilit saivat piimää täytteekseen. Kesken valmistelupuuhien kantautui Ylipäästä levottomuutta herättävä viesti, joka kertoi viidentoista kasakan ryöstelevän jokivarren kylissä ja lähestyvän jo Ylivieskaa. Perttu-isäntä huolestui kovin, mutta perheen 18-vuotias Jaakko-poika kehotti vanhempiaan väkineen menemään niitylle ja kertoi aikovansa jäädä yksin estämään mahdolliset ryöstöyritykset. Väki lähti, ja Jaakko jäi kotipihalle tarkkailemaan Soukan talojen suuntaan.

Hannulan pihalla oli rivissä kolme aittaa: oli jyväaitta, joka oli suurin, jauhoaitta ja vaateaitta, joka oli pienin. Jaakko asettui vaateaitan luo pitkälleen, odottamaan. Aika kulki, Tienoo oli hiljainen, kunnes Jaakon korviin kantautui voimistuvaa kavioiden kapsetta. Jaakko nousi ylös ja havaitsi Soukan suunnalta lähestyvän pölypilven ympäröimiä ratsastajia ja auringon kilossa välkähteleviä keihäitä. Jaakko otti kattomalan vaateaitan tuohikatolta ja jäi aitan takaa seuraamaan tulijoita.

Kasakoiden enemmistö ravasi Hannulan ohi, mutta muutamia tuli pihaan, missä he laskeutuivat ratsailta ja menivät tupaan, palasivat pian pihalle ja kiiruhtivat aittojen oville. Kun ovet olivat lukittu ja avaimet turvallisessa kätkössä, yrittivät he väkivalloin avata ovia, työnsivät miekkojaan ja keihäitään ovien rakoon, väänsivät ja potkivat. Nyt Jaakko katsoi sopivan hetken koittaneen, syöksyi seiväs kourissaan aitan takaa pihalle ja alkoi hutkia kasakoita. Yllättyneet ja seipäästä kipeitä iskuja saaneet kasakat pakenivat aittojen ovilta, nousivat pihanurmea järsivien ratsujensa satulaan, karkuuttivat tiehensä ja menosivat kovasti mennessään: ”Topra musikka, topra musikka!” Jaakko juoksi heidän jälkeensä, mutta nopeaa ravia ratsastavat kasakat katosivat kavioiden nostattaman pölypilven mukana näköpiiristä ja syvä hiljaisuus vallitsi jälleen Hannulan tienoilla. Jaakko palasi kotipihalle, tarkkaili vielä hetken tienoita ja lähti sitten heinätöihin takaniityille.

Tieto Jaakon kasakoille antamasta selkäsaunasta levisi nopeasti. Jaakkoa pidettiin sankarina. Pian kulki hätkähdyttävä huhu, joka kertoi, että Jaakko ammutaan kahdellatoista kiväärillä, kun on pieksänyt sotamiehiä. Huhu teki Jaakon levottomaksi, ja hän lähti peräämään asiaa Kalajoen nimismieheltä. Lähellä Kalajoen kirkonkylää hän näki heinänkorjuuväkeä niityllä ja sievän tytön haravoivan heiniä tien läheisyydessä. Jaakko hyppäsi aidan yli ja meni tyttöä puhuttelemaan. Tyttö oli iloinen ja nauravainen, mukavia osasi jutella. Vihdoin Jaakko muisti asiansa ja lähti jatkamaan matkaansa Kalajoen kirkolle, tapasi siellä pitäjän nimismiehen ja peräsi häneltä tappohuhun todenperäisyyttä. ”Ei sinua ammuta”, sanoi nimismies. ”Sinä se oikea mies olet, ihan diploomin väärti, kun yksin ajoit kasakat pakosalle. Täällä ei miesjoukkokaan tahtonut niille voida mitään.”

Mieli keventyneenä Jaakko lähti kotimatkalle, näki sen saman heinäväen niityllä ja tytön kokoamassa heinätakkoja miehille. Jaakko pysähtyi katsomaan heinäväen hommia ja erityisesti sitä tyttöä, joka oli niin mieluisan oloinen. Jaakko meni vielä juttelemaan tytön kanssa, juttelivat, katsoivat toisiaan silmiin ja hymysivät. Tuli siihen tytön isäkin juttelemaan. Sitten Jaakko sanoi tytölle: ”Jouluna haen sinut Hannulaan rukin paikkaa kahtomaan.” Tyttö suostui, ja Jaakko lähti kotimatkalle. Kotona isä kysyi, miten asia nimismiehen luona menestyi. ”Hyvin menestyi”, vastasi Jaakko. ”Ja hyvin menestyi toinenkin asia.” Hän ei kuitenkaan maininnut sopimustaan heinäniityn tytön kanssa.

Joulu lähestyi. Jaakko harjasi oriin ja kysyi sitten äidiltään: ”Onko Teillä turkisnahkoja?” Oli Hannulassa turkisnahkoja, oli uusiakin. Äiti sitten uteli, mihin Jaakko turkisnahkoja tarvitsi. ”Tarvihtempahan vain”, sanoi Jaakko. Joulun alla Jaakko haki puhemiehen ja ajoi hänen kanssaan heinäniityn tytön kotiin Kalajoelle. Tyttö pilkisti kamarin ovelta, katosi sitten ja tuli kohta vanhempiensa kanssa tupaan vieraita tervehtimään. Puhemies esitti tytön vanhemmille Jaakon hartaan pyynnön saada tyttö vaimokseen. Äiti empi antaa ainoaa tytärtään, mutta isäntä suostui heti, meni sitten nurkkakaapille, täytti tinapikarit ja tarjosi ryypyt sovitun asian päälle.

Seuraavana aamuna Jaakko lähti morsiamensa ja puhemiehen kanssa Ylivieskaan näyttämään tulevaa vaimoaan vanhemmilleen. Aikanaan pidettiin häät, ja nuorikko muutti Hannulaan. Avioliitto jäi kovin lyhyeksi, sillä pari vuotta myöhemmin nuori vaimo kuoli kovan kuumeen uuvuttamana. Suruajan mentyä Jaakko solmi uuden avioliiton, otti aikanaan isännyyden Hannulan perintötalossa sen viidentenä isäntänä, ja vanhuuden ehdittyä luovutti talonpidon pojalleen Perttu Jaakonpojalle. Tämän sukutarinan kertoi 3.1.1955 maanviljelijä Matti Emanuelinpoika Hannula (1889–1962). Hän oli sukutarinan kuullut isältään Emanuel (Manna) Pertunpoika Hannulalta (1840–1921). Matti Hannula oli tilan kymmenes isäntä.

Seutu sai uusia asukkaita. Aikakirjain mukaan täällä oli 1550-luvun vaiheilla kolmetoista taloa. Ne olivat Juurikoski, Heikkilä, Ollila, Rahkola, Knuutila, Olmala (=Odmala), Kontio, Sipilä, Hintsala, Nuorala, Kippola, Häivälä ja Niemelä. Väki kaskesi, raivasi korpea viljelykselle, ja lakeus laajeni. Asutustarinalla on toisintonsakin. Kalajoen emäseurakunnan kirkkoherran Johan Salmeniuksen pojan, maisteri Cristiern Salmeniuksen valmistuneessa yliopillisessa opinnäytteessä Historiallinen ja taloudellinen kuvaus Kalajoen pitäjästä Pohjanmaalla mainitaan talonpoikien surmanneen heiltä hyljekymmenyksiä vaatimaan tulleen, korskeutensa ja väkivaltaisuutensa takia vihatun kirkkoherra Ericus Matbein. Opinnäytteestä 1890-luvulla käsikirjoitettuun suomennokseen on myöhemmin lisätty maininta alavieskalaisen Jutilan suvun piirissä elävän perimätiedon kertovan, että papin hyljekeihäällä surmanneet Juustin veljekset olivat veneillä paenneet Kalajoen yläjuoksulle päin. Toinen oli rantautunut nykyisen Alavieskan kohdalla ja toinen noussut maalle nykyisen Ylivieskan kohdalla. Koska papin surma on tapahtunut keväällä 1555, oli Ylivieskan seudulla jo silloin asutusta eikä Juustin veljeksiä voida pitää seudun ensimmäisinä asukkaina. Suur-Kalajoen historian ensimmäisessä osassa kerrotaan hyljekymmenyksiä vaatineen papin olleen Kalajoen III kirkkoherra Mikael Erikinpoika Tavastius, ja hänet surmannut. Niku Erkinpoika Tynkä sai surmasta oikeuden tuomion.

Muuttajia Savosta

Hannulan sukutarina kertoo kahdesta Savon sydänmailla asuneesta Sormusen veljeksestä, joista toinen oli Hannu nimeltään. Elettiin kai jo 1500-luvun puolivälin aikoja, kun he väkineen ja karjoineen lähtivät etsimään uutta asuinsijaa. He suuntasivat kulkunsa länteen, vaelsivat läpi suurten metsien ja yöpyivät nuotiotulilla levähdyttämässä uupuneita jäseniään. Eräälle levähdyspaikalle kantautui veden kohinaa. Veljekset menivät katsomaan, millainen vesi siellä pitää pauhuaan, ja tulivat kevätvesiään vuolaana vyöryttävän kosken rannalle. Aikansa he siinä katselivat ja tuumailivat, ja Hannu päätti jäädä seudulle asumaan, mutta veli väkineen ja karjoineen jatkoi matkaansa. Minne lopulta päätynytkään? Hannu rakensi tupansa joen pohjoisrannalle ja kaskesi maata viljelykselle. Koski sai nimekseen Hannunkoski. Myöhemmin sitä kuitenkin on yleisemmin sanottu Hamarinkoskeksi sen etelärannalle talonsa ja myllynsä rakentaneen Taavetti Hamarin (1841–1917) mukaan. Ajan vieriessä viljelysala laajeni. Seudulle nousi uusia taloja ja mökkejä. Näin muodostui Hannunpuhto.

Suur-Kalajoen historian I osassa mainitaan useissa yhteyksissä Perttu Hannunpoika Hannula -niminen mies. Hän oli, yhdessä Heikki Pekanpoika Heikkilän kanssa, Turun tuomiokapitulissa ylivieskalaisten edusmiehenä pyytämässä kappeliseurakuntaan omaa pappia. Tuomiokapituli oli hyväksynyt pyynnön, ja pastori Anders Sundelin nimitettiin v. 1683 Ylivieskan ensimmäiseksi kappalaiseksi. Perttu Hannunpoika mainitaan myös oikeuden lautamiehenä vuosina 1688–1712. Teoksessa mainitaan myös sotamies Kreus Hannunpoika Hannula, joka Kuninkaallisen Pohjanmaan rykmentin mukana siirtyi Viroon Narvan varuskuntaan v. 1665.

Ilmeisesti Perttu ja Kreus Hannunpojat ovat tuon Savon erämaista tulleen Hannu Sormusen (Hannulan) poikia; Hannu Sormunen on siis Ylivieskaan juurtuneen Hannulan suvun kantaisä. Tilan kymmenennen isännän Matti Emanuelinpoika Hannulan (1889–1962) kertoman mukaan tilan isännissä on yksi Hannu, neljä Perttua, kolme Jaakkoa, yksi Emanuel ja yksi Matti. Päätilaa hallinneen kymmenennen isännän sukuhaara on sammunut hänen kuoltuaan lapsettomana. Matti Hannulan vanhemmalla veljellä Emanuel (Manna) Emanuelinpoika Hannulalla (1875–1944) oli Raudaskylässä maanviljelystila, jota hänen jälkeläisensä edelleen viljelevät. Suvun viides isännän oli yllä mainittu Jaakko Pertunpoika Hannula, jonka kerrotaan pikkuvihan aikana, 1740-luvulla, 18-vuotiaana nuorukaisena ajaneen kotiaan ryöstämään tulleet kasakat pakosalle.