Koskematon erämaa pohjolassa, oli metsiä, soita ja ryteiköitä, joiden läpi suuri joki laski vesiään mereen. Lappalaisia saapui seudulle. Porolaumojaan paimensivat ja kalastivat veden viljaa, kunnes siirtyivät yhä ylemmäs pohjoiseen Hämeen miesten omiessa seudun riistamaikseen.

Aikanaan erämaa sai pysyvät asukkaansa. Historian aikakirjat eivät lähemmin tiedä, milloin he saapuivat, mutta vanha kansantarina vain kertoo meren äärellä asuneista kahdesta veljeksestä, jotka perheineen lähtivät etsimään uutta asuinsijaa, Veneillä he matkasivat, soutivat ja sauvoivat tuon suuren joen yläjuoksulle päin. Matkanteko oli raskasta, sillä lukuisat kosket hidastivat heidän kulkuaan. Vihdoin toinen veli sai tarpeekseen ja rantautui seudulla, missä alavieskalaiset nykyisin asuvat.

Toinen veli sauvoi yhä, viessoi, kunnes nousi maihin kohisevan kosken rannassa, rakensi tupansa, saalisti metsän riistaa, kalasti ja kaskesi, maata viljelykselle, antoi alun Ylivieskan asutukselle. Myöhemmin hän tapasi veljensä ja sanoi hänelle:

”Löysin kauniin paikan ja rakensin tupani juuri kosken partaalle.”

Tuosta maininnasta ”juuri kosken partaalle” uskotaan Ylivieskan keskustan kohdalla Kalajoessa olevan Juurikosken saaneen nimensä. Joskus 1950-luvun aikoihin kertoi maisteri, nykyinen emeritusprofessori Pentti Virrankoski tämän kirjoittajalle Juurikoski-nimen ilmeisesti juontuvan vuosisatojen aikana jokeen kaatuneiden puiden juurakoista, jotka virran mukana ajautuivat alajuoksulle ja patoutuivat kosken kivikkoihin.

Aika kulki kulkuaan, ja erämaita omistettiin vapaalla valtauksella pystytetyin pyykityksin. Ajan myötä omistussuhteet vakiintuivat, ja Ylivieskan ensimmäinen tila merkittiin maakirjaan nimellä Juurikoski N:o 1.

Joki, missä veljekset soutivat, sai nimekseen Kalajoki alkulähteillään olevan Kalajanjärven mukaan. Kansantarinan mukaan veneellä vastavirtaan sauvominen oli viessomista, mistä vieska-nimen arveltiin sittemmin muodostuneen. Vieska-sanan on oletettu tarkoittavan myös poropolkua.

Kun Ylivieskan paikallishistoriatoimikunta ja Jyväskylän yliopiston professori Mauno Jokipii sekä yliopiston valitsemat kirjoittajat kokoontuivat 12.10.1979 kartoittamaan työn alle tulevan Ylivieska-kirjan sisältöä, ehdotin myös vieska-sanan selvittämistä. Ehdotus hyväksyttiin, ja Ylivieska-kirjan sivuilta voimme lukea, että Elias Lönnrotin vuosina 1866–1880 toimittaman sanakirjan mukaan vieska tarkoittaa kosken ala- ja yläpuolella olevaa virtaa. Ylikonduktööri Johannes Huovi (1899–1988) kertoi tämän kirjoittajalle kuulleensa kuusamolaiselta Vanttajan Antti-isännältä vanhan sanonnan Koillismaalta:

”Pois Taivalkoski eestä, että vieska näkyy.”

Hyyppä-jättiläinen ja kirkonviini

Muinoin asui Hämeen suuressa erämaassa Hyyppä-niminen jättiläinen. Eräänä varhaisena sunnuntaiaamuna, kun aurinko viipyi vielä maillaan, hän nosti eväskontin selkäänsä ja lähti jumalanpalvelukseen kaukana Pohjolassa olevaan Salon (nykyisin Saloisten) kirkkoon. Mittavin ja joutuisin askelin hän taittoi taivalta, kulki kautta suurten metsien, hyllyvien soiden ja viheriöivien niittyjen, ja auringon kohotessa koillisen taivaalla hän ehti jo Padinkiin, missä hän istahti nurmikolle lepuuttamaan jalkojaan ja syömään eväitään. Jättiläistarinan muisto elää tuossa levähdyspaikassa, jota kutsutaan Huokuniemeksi.

Jättiläinen jatkoi joutuisaa kulkuaan; nousi sentään Huhmarkallion laelle silmäilemään peninkulmaisen päässä aamuauringon loisteessa kylpevää Ylivieskan kirkonkylää. Jättiläinen oli viinamäen miehiä ja päätti varastaa ehtoollisviiniä Ylivieskan kirkon kellarista. Hän laskeutui Huhmarkalliolta ja ehti varhaisaamun hiljaisuudessa kirkkomaalle, laskeutui kontalleen kirkon seinän vierustalle ja alkoi valtaisilla voimillaan irrotella kivijalan kiviä. Aukosta hän työnsi kätensä kellariin, nosti viinitynnyrin ulos ja täytti pullonsa kirkonviinillä, harppoi sitten tikapuita kirkon katolle, istui harjalle katselemaan jokivarren näkymiä ja ryypiskelemään viiniä.

Kirkonmenojen aika lähestyi. Vanha suntio otti kirkon avaimen tupansa seinältä ja lähti sunnuntain huomenkelloja soittamaan. Tapulin ovea avatessaan hän näki jättiläisen, miehen pitkän kuin korpikuusen, istuvan kirkon harjalla ja säikähti tuosta pahanpäiväisesti. Jättiläinen laskeutui kiiruusti katolta, harppoi metsään ja istui kalliolle jatkamaan ryypiskelyään.

Suntio oli tointunut säikähdyksestään ja kiiruhti tapulin natisevia portaita ylös kellotasanteelle, avasi luukut ja alkoi soittaa kirkonkelloja. Huomenkellojen hartaan verkkaista soittoa odottavat ylivieskalaiset saivatkin nyt kuulla hätäkellojen kiivasta pauhinaa. Hämmästyneinä he kyselivät, jotta ”mikä nyt on hätänä”, ja kiiruhtivat kirkkomaalle, missä suntio kertoi heille kauhistavan kokemuksensa.

Kirkonkellojen hätäinen pauhina oli kantautunut myös jättiläisen korviin. Hän arvasi kansanjoukon lähtevän hänen takaa-ajoonsa, säikähti ja kimposi pystyyn, pudotti viinipullonsa kallioon, sieppasi konttinsa ja pakeni erämaan kätköihin. Takaa-ajajat saapuivat kalliolle ja löysivät vain jättiläisen jalkapohjan ja pullon jäljen painauman kalliossa. Jättiläistä ei ole kukaan sen koommin nähnyt, mutta tarinan muistona kallio sai nimekseen Hyypänkallio.

Jättiläisen jalkapohjan ja pullon jälki on vieläkin kalliossa, mutta jäkälä- ja sammalpeite ovat kätkeneet ne pimentoonsa. Lapsuusvuosinaan tämän tarinan tallentajakin on usein käynyt katsomassa jalan ja pullon painaumaa ja mielikuvissaan elänyt jättiläissadun maailmoissa.