Tänä vuonna tulee kuluneeksi 250 vuotta Yli-Iin Hökänrannalta kotoisin olleen seppä Jaakko Högmanin (1750–1806) syntymästä. Keväällä paljastettiin teräksestä valmistettu taiteilija Pentti Luukkosen tekemä sepän muistomerkki Jyväskylässä. Seppä itse oli viisikymppinen Yli-Iistä Laukaaseen kulkeutunut ammatinharjoittaja kun hän ensi kertaa kohtasi ahdistuneen nuoren Paavo Ruotsalaisen ja antoi hänelle Kallihit hunajan-pisarat -kirjan. Jyväskylän sepän maine valistuneena ja kirjaan perehtyneenä miehenä kertoo osaltaan siitä maaperästä, josta hänen viisautensa sielunhoitajana ja hengenmiehenä kasvoi. Tässä merkityksessä seppä ei ollut mikään ansarikasvi, vaan ilmiötä ”seppä Högman” ja myös ”sepän kirjaa” tulee tarkastella niiden aika- ja kulttuurihistoriallisessa ympäristössä.

Käsityöläiset kirjanystävinä

Vapaan kaupan myötä vaurastuneessa Oulussa ja ympäröivällä maaseudulla käsityöläisten merkitys kasvoi 1700-luvun jälkipuoliskolla. He itsekin halusivat nostaa ammattikuntansa profiilia ulos päin. Sepän kohdalla nimen Hökkä muuttaminen ruotsalaisperäiseksi sukunimeksi Högman (’korkea mies’) kuvannee osaltaan samaa pyrkimystä. Kirjatutkija Henrik Grönroos on todennut käsityöläisten Oulussa olleen ahkeria kirjanhankkijoita. Kirjahuutokaupoista he ostivat ei vain hengellistä vaan mitä erilaisimpien aihepiirien vieraskielistä kirjallisuutta. Jaakko Högmanin tiedetään ammattia harjoittaessaan myös käyneen pientä kauppaa, joten kirjat ovat voineet olla yksi hänen myyntiartikkeleistaan. Oululaisten kirjansitojien runsaat kirjavarastot heidän jäämistöissään osoittavat mitä kirjoja kansa yleisesti luki. Käsityöläisten kirjarakkaus selittyy (Sven-Erik Åström) myös heidän pyrkimyksellään antaa lapsilleen kirjasivistystä ja mahdollisuuden ehkä nousta oppisäätyyn tai kaupungin virkamiehiksi.

Miten seppä itse hankki tuon kirkkomme historiassa merkittävän kirjan Kallihit hunajan-pisarat?  Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1779, jolloin seppä vielä asui Iissä muutettuaan sitten Tornioon ja avioiduttuaan siellä v. 1784. Ruotsinnoksena kirja lienee ollut kieltä osaaville tuttu aikaisemminkin, olihan Haukiputaan kappalaisen Erik Frosteruksen veli Turun tuomiokapitulin notaari Abraham Frosterus sen ruotsintanut ja selityksillään varustanut v. 1764. Kanssakäyminen veljesten välillä oli varmaankin läheisempää kuin tuomiokapitulin kiertokirjeiden kirjaesittelyjen lukemista. Tuntuu luontevalta että Jaakko Högman jo Iissä asuessaan olisi ehtinyt hankkia kirjan, vaikkapa Iin markkinoilta. Toki Torniossa tuon ajan virkeässä kirjakaupungissa kirjaa oli myöskin saatavilla päätellen perunkirjojen kirjaluetteloista.

Iiläisten kirja- ja lukuharrastus

Eri lähteissä annetaan myönteinen kuva Iin seurakunnan kansanopetuksesta ja sen tuloksista. Enne-Liisa Koivisto vertaa Iitä Tammelan seurakuntaan ja toteaa Iin etevämmyyden mainittuun seurakuntaan nähden. ”Iin voi rinnastaa Suomen valistuneimpien pitäjien kanssa,” hän väittää.

Kansanopetuksen tulokset edistyivät mitä pidemmälle 1700-lukua edettiin. Kun Jaakko Högman oli yhdeksänvuotias, lapset Iissä osasivat moitteettomasti lukea kirjasta ja puhtaasti ulkoa. Syinä hyviin tuloksiin kansanopetuksessa oli paitsi kirkonmiesten  aktiivisuus, myös vilkas vuorovaikutus toisiin liike- ja kauppakeskuksiin. Ii oli 1700-luvulla kuuluisa markkinapaikka, missä Oulun porvarit kävivät vireää kauppaa. Kaupunkilaisten sivistys ja elämäntavat ulottuivat paikkakunnalle. Kirjojen hankintaa markkinat myös helpottivat. Iin kirkkoherroista 1700-luvulla useat olivat virkataustaltaan maisterintutkinnon suorittaneita koulumiehiä.

Perunkirjojen kirjallisuusmerkintöjen pohjalta voidaan huomata iiläisten kotien kirjamäärien lisääntyneen mitä pidemmälle 1700-lukua edettiin. Vuosisadan alkupuolella 8,6 % talouksista omisti kirjoja, mutta 1790-luvulla jo 74 %. Isoviha hävitti taloista kirjoja, joten hallitus ja seurakunta lahjoittivat koteihin katekismuksia, raamattuja ja virsikirjoja varsinkin 1700-luvun jälkipuoliskolla. Oulun kirkkoherrana vuosina 1757–64 toimineen Juhana Wegeliuksen postilla on iiläisille ollut jopa raamattua yleisempi kirja. Myös Jaakko Högman lienee tuntenut kirjan, jota Paavo Ruotsalainen piti arvossa. Kun oli kysymys postillan kielellisestä korjaamisesta Ukko-Paavo sanoi: ”Tässä pyhässä kirjassa ei ole tarvis muuttaa yhtäkään sanaa selvemmäksi kuin se on kerran suomeksi kirjoitettu.”

Esittämättä tässä yhteydessä enemmän iiläisten omistamia kirjoja käsiteltävänä olevana aikana voi vain yleensä todeta ”sepän kirjan” esiintyneen perunkirjaluetteloissa, joskaan ei erityisemmin runsaslukuisena tavanomaisen kirkollisen käyttö- ja hartauskirjallisuuden joukossa. Huomattavaa on Oulun rovastikunnan pappien oma kirjallinen tuotanto, josta varsinkin Haukiputaan kappalaisen Erik Frosteruksen katekismukset, Limingan kirkkoherran Matias Pazeliuksen Erik Pontoppidanin katekismussuomennos ja Wegeliuksen postilla sekä rippikirja tukivat kirkollista pietismiä. Radikaalisuudessaan pietismi yhdessä herrnhutilaisen virtauksen kanssa vuosisadan alkupuolella horjutti Oulun seudun puhdasoppisuuteen jähmettynyttä kirkollista elämää.

Puritaanikirjan matka Laukaan pajaan

Keväällä 2000 ilmestyneessä väitöskirjassaan Ylösherätys suruttomille. Englantilaisperäinen hartauskirjallisuus Suomessa Ruotsin vallan aikana Tuija Laine käsittelee seikkaperäisesti myös sepän kirjaa kirjahistoriallisesti. Kirjan arvioidaan ilmestyneen noin vuonna 1690 ja sen kirjoitti puritaanisaarnaaja Thomas Wilcox. Kirjasta jonka alkuperäinen nimi oli A choice drop of honey from the rock Christ tuli niin suosittu että kirjan saksannosvuoteen 1757 mennessä siitä oli otettu jo 40 englanninkielistä painosta. Saksalaisen laitoksen pohjalta Paltamon kirkkoherran Abraham Frosteruksen poika Abrahan Frosterus ruotsinsi sen v. 1764. Abraham Frosterus toimi tällöin Turun konsistorin notaarina ja oli saanut herrnhutilaisia vaikutteita. Tukholman tuomiokapituli ei ollut Frosteruksen hankkeelle suopea peläten kirjan ehkä herrnhutilaisia innostavaa vaikutusta. Mutta Frosterus kääntyi Turun konsistorin puoleen, joka hyväksyi kirjalle painoluvan kesäkuussa 1764. Tämä oli luottamuslause notaarille, joka julkisesti oli sanoutunut irti herrnhutilaisuudesta. Tuomiokapituli huolehti omansa ja sensorin näyttävät hyväksymismerkinnät kirjaan.

Kirjassa uutena asiana saksannoksesta poiketen oli Frosteruksen omat selitykset ja viitaukset raamatunkohtiin ja varhaisempien teologien opetukseen. Selityksissä viitataan myös ruotsalaisen virsikirjan virsiin. Hän itse on julkaissut virsisuomennoksia. Selitykset palvelevat lukijaa vieraiden käsitteiden ymmärtämisessä ja oppineiston tarpeita silmällä pitäen sekä kirjan sisällön saattamiseksi sopusointuun kirjoittajan ja vallitsevien luterilaisten käsitysten kanssa.

Tämä ruotsalainen käännös oli pohjana kirjan toistaiseksi tuntemattomalle suomentajalle. Thoman Wilkokkin kallihit hunajan-pisarat kalliosta Christuxesta ilmestyi Tukholmassa Lars Wennbergin kirjapainosta vuonna 1779. Siinä on vain kuninkaallisen suomenkielen kääntäjän Abraham Lundin 19.6. 1779 päivätty todistus hyväksymisestä. Oliko kirja ohittanut sensuurin vai tyytyivätkö viranomaiset ruotsinnoksen yhteydessä annettuihin lausuntoihin. Uutta painolupaa ei ole kirjaan haettu.

Kirjan suomennos Laineen mukaan liittyy Varsinais-Suomesta lähteneeseen hurmoksellisen kansanherätyksen nousuun ja herrnhutilaisuuden elpymiseen 1770-luvulla. Herrnhutilaisuuden edustaja oli oululaissyntyinen Laihian kirkkoherra Samuel Wacklin, joka Tukholmassa historiografi Jacob Wildeä palvellessaan käänsi suomeksi hartauskirjoja. Hän on voinut suomentaa myöskin Wilcoxin hartauskirjan, jonka seppä antoi Paavo Ruotsalaiselle. Ruotsin vallan loppuun mennessä siitä otettiin toinen painos v. 1800. Sen jälkeen kirjasta on ilmestynyt lukuisia suomalaisia painoksia.

Tuija Laine toteaa että englantilaiseen hartauskirjallisuuteen liittyvä kääntymyksen vaatimus ja henkilökohtaisen uskonelämän korostus vauhdittivat ja tukivat pietismin leviämistä, kun konventikkeliplakaatin tähden pietistien oma julkaisutoiminta oli vaikeuksissa. Oulun seudulla oli 1700-luvun jälkipuolella vahvoja pietismistä vaikutteita saaneita kirjallisuutta harrastavia pappeja ja opettajia kuten Wegelius, Pazelius ja triviaalikoulun rehtori Elias Remahl, vain muutamia mainiten, jotka sisimmässään olivat pietismille myönteisiä mutta menneistä oppiriidoista oppineita ja varautuneita. Sepän kirja kuten Wegeliuksen postillakin vakaan kirkollisen katekismusopetuksen ohessa muhensi maaperää 1800-luvun alkukymmenien kirkollisille herätysliikkeille. Herännäisyyden johtajalle Paavo Ruotsalaiselle sepän kirja oli niin läheinen, että kuolinvuoteellaan, kun hän ei enää kyennyt lukemaan hän luki silti ”Hunajanpisaroita”, sillä hän muisti sen ulkoa sivu sivulta.