Oli muuan kesäpäivä, kun kulkuni sattui Vihannin takamaille Alpuanjärvelle. Se on suuri järvi, josta Alpuan ukot laskettivat liikoja vesiä pois saadakseen hyviä heinämaita. Suuri kanava oli syntymässä vesien vetäjäksi, ja kanavassa möyri yksinäinen ukko. Kuin suomudasta kiskottu ryönäinen ryökäle hääri hän syvässä kuilussa väännellen ruskeita lapiollisia valtavan kanavansa puolipenkereelle, josta taas kävi heittelemässä ne äyräälle. Mutainen ruskea vesi vaan tirsui kanavan pohjaturpeesta ja valui mättäistä pitkin lapion vartta, kun rökäleinen ojamies lapiollisiaan keikautteli.

Mies oli Heikki Kilpua, seitsenkymmenvuotias raataja, jonka koko Vihanti aina Alpuaa ja Kilpuaa sekä Oulaisia myöten hyvin tuntee ja kunnioittaa ”Mestari-Heikin” nimellä. Sen nimen ukko kyllä ansaitseekin, sillä miltei ainoalaatuinen mestari on hän alallaan.

Melkein koko elämänikänsä on Mestari-Heikki möyrinyt toisen palkkalaisena, milloin kaivaen ojaa, milloin taas raivannut uutispeltoa, kaikkein enimmin kuitenkin työntäen ojaa ja etupäässä juuri suurta suokanavaa. Pienet, vähäpätöiset pellonojat eivät ole ukkoa houkutelleet, mutta valtavien viemärien repäiseminen rääsyiseen rämäkkään ja lettoon on aina vetänyt äijää ääreensä. Kymmenissä, jopa sadoissa kilometreissä laskettaisiin niiden ojien pituus, joita Heikki on elämässään puskenut suohon. ”Oulusta aina Oulaisiin kahen puolen tietä olisin ravit kaivanut, jos pantaisiin pääksytysten kaikki ne ojat, mitä olen tehnyt”, tietää mestari itsekin.

[Kuva: Mestari Heikki]
Mestari Heikki.

Tavattomia ovat jo Alpuanjärven viemärit, mutta vielä mokomamman vesiväylän repäisi Heikki aikoinaan Leinosenjärvestä Vihanninjokeen. Neljin, viisin kilometrein kiskoi ukko ypö yksinään suurta veto-ojaa halki nevojen, läpi kivisen kankaankin, uurastaen kesät, talvet työmaallaan. Suuret kivetkin väänsi kaivaja omatekoisella, kolmijalkaisella vintturilla kankaalle ja kanavaa syntyi, pahimpiin paikkoihin aina monta metriä syvää ja paikoin niin leveää, ”ettei susi olisi jaksanut yli loikata noutamatta viittä syltä maalta vauhtia”. Työn loputtua järven omistajat eivät kyllä tahtoneetkaan pitää sopimustaan, mutta kanavamestari veti asian oikeuteen ja voitti koko järvikuivauksen heinäkasvuineen kymmeneksi vuodeksi haltuunsa.

Kilometrikaupalla työnsi Heikki suurta ojaa Varesnevallekin ja lopuksi teki työmaalleen kolmea kilometriä pitkän tien, kaivaen sen kummallekin puolelle kuusikorttelisen kanavan. Kuusi- seitsemänsataa syltä talvenkin mittaan, osaksi 5–6-korttelista sarkaojaa, osaksi 14-korttelista ”tenkkapoo-ojaa”, on ollut Heikin puskemisen tuloksena.

Vähällä vaivalla eivät ole Mestari-Heikin satakilometriset mestarityöt syntyneet. Kesät ja talvet, syksyt ja keväät on ukko saanut itseään säälimättä riehkaista, heiluen vain kuin vireeseen vedetty Könnin kuokkaäijä tunnottomana sateille, tuulille ja tuiskuille. On Heikki joskus puristanut ruhostaan väkensä niin tyystin, että kortteeritalossaan illalla uunille kömpiessään onkin nukahtanut kesken yrityksensä, toinen jalka tuolille nostettuna. Toisinaan taas on Heikki etäisillä työmailla hullaantunut ojahommaansa, niin että vielä eväiden loputtuakin on raatanut kolmekin vuorokautta. Mutta sitten työstä palatessaan onkin mestari niin isonnut, että on tiepuolesta löytämiänsä mädänneitä nauriita pistellyt huutavimpaan hätäänsä.

Eipä silti, että Heikki koskaan olisi ollut kovin turhan tarkka syömisilleen. Päiväkuntiin mennessään hän useinkin kantaa kainalossaan parin kannun puutörppöä, johon on työntänyt kaikki suuruksensa, leivät ja silakat ja puurot yhteen sotkuun piimän kanssa. Marja-aikoina ukko poimiskelee puolukoita, sotkee niihin ruisjauhoja ”tölleröksi” ja sillä suurustaa nälkäisen mahansa. Leinosenjärvellä työskennellessään oli mestarilla oikein yltäkylläiset päivät. Kun järven laskettua haukia jäi lahdenpoukamiin kuivilleen, kahmi ukko niitä konttiinsa, kuivaili maakotansa nuotioilla ja nautti kalojansa leipänä, jopa söi suurina makupaloina, vaikka raadolliset kalat tuoksahtelivat niin väkevästi, että ohitsekulkevaisten täytyi kaukaa kiertäen kulkea ojankaivajan kömmänän sivuitse.

Vain joskus harvoin voi Mestari-Heikki ryhtyä herkuttelemaan paremmilla syötävillä, ja silloin hän tekeekin sen koko vuoden edestä. Niinpä saattaa hän jouluna kumota suureen maitokattilaan kokonaisen kilon riisiryynejä, toisen voita, lisäksi vielä heittää sekaan vankan kourallisen suoloja ja keittää paksun puuron. Mahtavan keittonsa tyhjennettyään ukko sitten tyytyväisenä ähkyen kömpii uunille viettämään joulurauhaansa.

Kilpuan talon poikana on Heikki kasvanut, mutta sitten talon vieraalle jouduttua häätynyt elämään omin oloinsa. Yksinäisenä, kodittomana miehenä liikkuen hän viimein rakensi asunnon itselleen, jopa sellaisen linnan, mikä ei jokamieheltä syntyisikään. Vihannin korven kylässä kasasi hän maantien viereen kallion rinteeseen mahtavista maakivistä hirmuisen röykkiön. Tielle käsin ammotti kiviröykkiön matala oviaukko kuin musta käytävä vuoripeikon onkaloon. Röykkiössä oli suuri luola tulipiiseineen, makuulavoineen ja pöytineen. Olipa onkalossa niin isoinen ikkunakin paksun kiviseinän sivussa, että asunnon isäntä saattoi akkunalaudalla soututuolissaan istuskellen katsella maailmanmenoa. Ja – suunnitella lentokonettaan. Sillä nuorempana ollessaan oli Heikillä tavaton mieliteko päästä lentämään, ja viimein hän tosissaan yrittikin. Tuohesta kutoi ukko suuret siivet, sitoi ne hartioihinsa ja kiipesi tuulimyllyn harjalle. Siellä hän levitti lentimensä, otti kovan potkun myötätuuleen ja lensi kuin lensikin, paukahti päätä suoraa nurinniskoin paksuun lumikinokseen. Sieltä katsojat saivat kaivaa lentomiehen siipirikkona esiin.

On Heikki kivilinnassaan muitakin mestarintöitä rakennellut ja suunnitellut. Teki linnanisäntä kerrankin lapionteristä kummannäköisen karhin, jota sitten itse veteli muokatessaan naurispeltoaan. Ja Leinosenjärveä kuivatessaan aikoi ukko puhkaista kanavansa erään mäen alatse ja sitten järven laskuveden mukana lasketella lautalla läpi mustien maanalaisten onkaloiden. Kylän kansa olisi saanut tulla katsomaan kanavamestarin merkillistä mäenlaskua. Mutta työnteettäjät pitivät miehen yritystä mielettömänä ja käskivät hänen pysytellä vain mäen päällisillä puolilla.

Monet vuodet eleli ukko kivilinnassaan, vaikka maantien kulkijat syksyöisin useasti pommittivat kivillä hänen varustuksiaan, jopa monasti heläyttivät akkunankin säpäleiksi. Viimein heitti Heikki kolkon ja rauhattoman asuntonsa ja rupesi uudelleen kodittomaksi kiertäjäksi. Kesäkausina oli hänen kotinansa turvekömmänä taikka havumaja kaukaisilla työmailla ja talvisin asunnoi ukko milloin missäkin talossa. Uuninpäällys on aina ollut ukon mieluisimpia lepopaikkoja, eikä muuta suojaa ole hän talosta juuri pyytänytkään. Onpa hän joskus saattanut nukkua yönsä katon rajassa olevalla kapealla laudallakin. Ankarimman talven ajan Heikki enimmäkseen makaileekin vain isojen talojen uunilla, keräillen voimia vastaiseen raatamiseensa ja ryypiskellen emäntien juustokeiton heraa, ”ettei vattalaukku pääsisi kovin kutistumaan”. Muuta ruokaa ei talvien uunikarhu kovinkaan paljon kaipaa.

[Kuva: Mestari-Heikin kivilinnan raunio.]
Mestari-Heikin kivilinnan raunio.

Vaatteet päällään Heikki tavallisesti lepää yönsäkin, sillä mikäpä sitä yhtä yötä varten viitsisi ketineitään kiskoa. Kenkänsä hän sentään vetäisee kuivamaan. Ukon omatekoiset kengät ovatkin oikeat suokanavan kaivajan kengät, suuret, puolileiviskäiset, pitkävartiset saappaat, jotka eivät suinkaan ole suutarin sievät, vaan on niissä kantaa jos kautoakin. Mutta kokoa niissä pitää ollakin, sillä Heikki tyhjentää halstuopin tervaa kumpaiseenkin ja sitten vasta vetää ne tavallisten kenkien päälle jalkoihinsa. Silloin ei vesi läpäise, vaikka päiväkausittain sotkisi rapakossa. Mutta oikein syviä ja märkiä rääsyköitä aukoessaan täytyy miehen kiskoa kengät pois, vieläpä pudottaa housutkin ja paljain kintuin sotkea niin kauan kunnes enimmät vedet ovat ennättäneet laskea.

Jos on Heikin kengät omalaatuisensa, niin ovat mestarin housutkin omaa maatansa. Näihin on Heikki tarpeen tullen pistellyt nahkapaikkoja toisen sinne, toisen tänne, saaden siten vaatekappaleestaan merkilliset ”karttahousut”, joissa maailmansodan valtakunnat nähdään nahkaläiskillä kuvattuina. Mikä niistä on suuri Saksa, mikä ylpeä Engelsmanni, mikä taas pienoinen Suomi ja kaikkein kauimpana takalistoilla on laaja Ryssäin valtakunta, jonka piiloisimmassa paikassa on Kerenskillä olinsijansa. Näin selittelee Mestari-Heikki karttahousujensa merkillisyyksiä.

On Heikki yksinäisyydessään metsäkömmänöissä makaillessaan miettinyt ja tutkiskellut muutakin kuin maailmansodan valtakuntia ja niiden asemaa. Taivaan tähtiä ja niiden juoksua on hän paljon tutkinut sekä luonnosta että kirjoista ja saanut selville, ”miten maailman laneetat kiertää ja mihin sorttiin sitä täällä pyöritään, liikutaan ja eletään”. Monesti on ukko joutunut pitkiin tuuminkeihin maailmanrakennuksen merkillisyydestä. On hän saattanut joskus istua tuntikausia katsellen tervattua kenkäänsä ja sitten viimein jahkaista: ”Mistä hiiestä sai se Saturnus ne renkaat ympärilleen?” Mutta kun Vihannin Korvenkylän pimentoihin pääsi tunkeutumaan teosoofinen uskontunnustus oikein ominen ”loosheineen”, sai Heikkikin siitä mietiskelyilleen paljon valoa. ”Teoson oppia olen minäkin ruvennut seuraamaan”, ukko tunnusteli, lisäten: ”Maailman katsomusta näkee rosentin siitäkin.” Ei vanha ojamestari kyllä ”teoson kirjoista” sano jaksavansa kaikkea käsittää, mutta ”ymmärrän minä ainakin kuuvennen osan niistä.” Niinpä Heikki on saanut selville senkin, ”millä lailla on Pohjantähdestä tänne tultu ja sitten Leijonan rinsiippiin mennään”. Omasta kohdastaan on ukko huomannut, että hänessä on vain ”kaheksan millikrammaa” kuolematonta ja jälleen syntyvää henkeä, mutta muu osa on aivan karkeata ja kelvotonta uudesta syntymiseen. Tämä karkea ja kelvoton aines kyllä palaa pois, kun Heikin henki kuoleman jälkeen työntyy Pohjoisnavasta maansisäiseen helvetintuleen puhdistumaan, ja silloin kahdeksan milligramman kulta pääsee nousemaan ”Leijonan rinsiippiin”. Koettaa ukko täälläkin jo itse puolestaan karistaa pois karkeaa kuonaansa. Tupakkaa hän ei käytä missään muodossa, vaikka onkin perinyt isältään ankaran ”tupakkikarman”, eikä myöskään ryyppää kahvia, vaikka hänessä ”kahvikarma” on äidin perintöinä.

Karkean aineen ja pahan karman seurauksina sattuvat ihmiskurjaan silloin tällöin kaikenlaiset kivut ja sairaudetkin. Niinpä Heikkiinkin. Mutta Mestari-Heikki mestaroi ne pois omilla konsteillaan. Leinosenjärven metsäkämpällä asustaessa rupesi ukkoa vaivaamaan sisällinen mato. Mutta kun Heikki teki kauraryyneistä ja tervasta kolme suurta möykkyä ja nielaisi ne semmoisinaan, ajautui mato ulos. Kolmatta möykkyä ottaessaan ukko kyllä erehtyi puraisemaan, niin että terva hajosi suuhun kitalakeen ja nieluun. Ja päiväkauden sai äijä piimällä huuhdella suutansa, ennen kuin sai siitä tervanmaun painumaan alas. Leinosenjärven kanavalla rehkiessään sai Heikki kamalan umpisuolentulehduksenkin. Mutta omin neuvoin ukko siitäkin selviytyi. Hän keitti vain vahvaa kauraryynipuuroa ison kattilan täyteen ja pisteli sitä suuren miehen kupillisen sekä kukkurapään vaimoväen kupillisen, lisäksi vielä ahtoi vatsaansa kaksi paksua pullaleipää. Tällaisesta vatsan täyttämisestä joutui umpisuoli niin ahtaalle, että ”oikes suoraksi ja parani”.

Omin keinoin on Heikki selviytynyt sekä pienistä että suurista loukkauksista, jotka ulkoapäin tullen ovat ruumista tärvelleet. Kaivoa kaivaessaan – ukko on välitöinään kaivanut nelisenkymmentä vesikaivoakin – Heikki musertui kerran suuren kiven alle, niin että pari kylkiluuta rätkähti poikki ja painui sisään. Mutta ei antanut ukko noutaa ”Piipsjärven tohtoria” auttamaan, itse punoi vain pajuista ympärilleen vankat ja tiukat liivit, söi sitten paljon kauraryynipuuroa sekä muutakin vahvaa muonaa, niin että ruoka täytti ja pullisti sisästäpäin kylkiluut suoriksi pajuliivejä vasten. Viikottain sai Heikki kyllä pajuliiveineen loikoa selällään penkillä, mutta kattoon hän ripusti nuoran, josta käsillään kiskoen saattoi itseään käännellä ja vetää istumaankin.

Sellainen, aina omin avuin toimeentuleva vanhankansan ukko on Vihannin Mestari-Heikki, rääsyisimmän maakamaran karkea raataja, jossa on kyllä monta vertaa enemmänkin kuin ”kaheksan millikrammaa” palamatonta ja kelvollista ainetta, vaikkei ukko sitä vaatimattomuudessaan itse usko. Raataa nevakanavillaan vain ja ihmettelee nykyajan työmiehiä, jotka ”eivät taho ruveta matkimaan minun työtäni… Niitä on niin paljon, jotka keinoilla elävät, eivätkä viitti tehä työtä”.

Mutta sitä on kyllä Heikki aina ”viittinyt”, jopa monen miehen puolesta.