Teksti on kirjoitettu vuonna 1965.

  1. Rautateollisuus Suomessa 1800-luvun alussa
  2. Kurimon rautaruukin perustaminen
  3. Toiminta ja tuotanto
    1. Alkutaival
    2. Vaikeudet kasvavat ylivoimaisiksi
    3. Uudet ruukinisännät
    4. Olosuhteet muuttuvat
  4. Kurimoa ympäristöineen
  5. Ruukki ja sen elämää
  6. Ruukinpatruunoita ja muita merkkihenkilöitä
    1. Axel Backman
    2. Johan Edvard Strömberg
    3. Jaakko Asp
    4. Viktor Åkerblom
  7. Kurimo nykyään

I Rautateollisuus Suomessa 1800-luvun alussa

Maamme joutuessa eroon Ruotsista v. 1809 oli rautateollisuus tärkein teollisuudenalamme. Maassamme oli kaikkiaan 24 rautatehdasta. Ruukkien toiminta keskittyi etupäässä Etelä- ja Länsi-Suomen rannikolle. Kotimaisen vuorimalmin louhintaa ei kuitenkaan ollut, vaan raaka-aineina käytettiin ruotsalaista malmia ja takkirautaa.

Tämä merkillinen tilanne oli seuraus merkantilistisesta talouspolitiikasta, joka suosi erikoisesti terästeollisuutta. Hallitus pelkäsi kuitenkin emämaan kaivosalueiden metsien kärsivän liiallisista hakkuista, joita oli toimeenpantava ruukkeihin tarvittavan puuhiilen hankkimiseksi. Niinpä pyrittiin siihen, että Ruotsissa vain sulatettiin malmia, ja kankiraudan valmistus siirrettiin Suomeen ja Norrlantiin, joissa metsiä kyllä olisi riittävästi. Suomen rautatehtaat siis kehittyivät takomaan Ruotsista tuotua takkirautaa kankiraudaksi ja myymään jalosteensa takaisin Ruotsiin. Suomen sota 1808–09 ja ero Ruotsista merkitsi murrostilaa. Rauhansopimuksessa oli kuitenkin määräys, jonka mukaan Suomen ja Ruotsin välinen kauppavaihto jäi ennalleen, ja siten ruukkien malminsaanti oli turvattu. Kauppaa koskeva pykälä oli voimassa vain kaksi vuotta, mutta neuvotteluissa ja kauppasopimuksissa siihen saatiin pidennystä aina vuoteen 1817 saakka. Vielä senkin jälkeen oli tullitonta malmintuontia, ja vanhat perinteet katkesivat vasta 1830-luvulla.

Suomen oli luonnollisesti vähitellen vieraannuttava entisestä emämaasta ja opittava seisomaan omilla jaloillaan. Oltiin samalla selvillä siitä, että malmien löytyminen omasta maasta varmimmin takaisi rautaruukkimme pystyssä pysymisen. Seuraavina vuosina käytettiin tutkimuksiin runsaasti valtion varoja, vaikka vuorimalmien louhimistulokset jäivätkin heikoiksi. Parempia tuloksia sen sijaan saatiin järvi- ja suomalmista ja etenkin Kainuusta ja pohjoisesta Savosta sekä Karjalasta tavattiin rautamalmipitoisia järviä runsaasti.1

Venäjän vallan alkuaikoina oli Itä-Suomen järvimalmialueelle yksityisten säätyläishenkilöiden toimesta perustettu kuusi harkkohuttilaitosta. Tämä toiminta osoitti hallitusvallalle, miltä taholta apua olisi odotettavissa. Toukokuussa 1835 annetussa asetuksessa harkkohytit oikeutettiin saamaan korottomia valtionlainoja ja säädettiin, että kaikkialle, mistä löytyi järvi- ja suomalmeja, sai maaherran luvalla perustaa harkkohyttejä ja enintään 20 leiviskän painoisia kankirautavasaroita.

Järvimalmeja oli siis runsaasti tiedossa, ja hallitusvalta suosi kotoiselta pohjalta nousevia pikku yrityksiäkin. Vuonna 1835 annettu asetus avasi myös uusia mahdollisuuksia Suomen malmista valmistetun raakaraudan viemiseksi tullitta Tallinnaan ja Riikaan. Vuonna 1859 annetun asetuksen mukaan taas sai viedä tullitta mihin vain Venäjälle 200 000 puutaa raakarautaa vuodessa (1 puuta = 16,4 kg) sekä Itämeren satamiin 30 000 puutaa rautatuotteita ja 20 000 puutaa nauloja vuosittain. Hyviä vientimahdollisuuksia oli melkein rajattomasti, ja Suomen takkirauta oli Pietarin valimoissa saanut hyvän maineen.2

Edellä mainitut seikat tekivät mahdolliseksi raudan valmistuksen myös Oulun läänin alueella. Tarvittiin vain rohkeita yrittäjiä, ja niin saattoi Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun rautaruukkien tarina alkaa.

II Kurimon rautaruukin perustaminen

Marraskuun 13. päivänä 1854 saivat oululaiset ruukinjohtaja Axel Backman, kauppias Adolf Laurell, rakennusmestari Johan Edward Strömberg, sekä uusikaarlepyyläinen raatimies Matts Sandström luvan perustaa Utajärven Särkijärven kylään Kurimuksen kosken pohjoisrannalle kolmipiippuisen harkkohytin, 20-leiviskäisen kankivasaran, kaksi ahjoa sekä kotitarvemyllyn. Tonttialue saatiin valtiolta, kosken rantamaita vuokrattiin yksityisiltä 50 vuodeksi ja Jurvakaisen tila ostettiin.

Harkkohyttiä ei kuitenkaan rakennettu, vaan yhtiö anoi v. 1875 masuunin, putlaus- ja valssilaitoksen sekä kotitarvesahan perustamislupia. Masuuni valmistui vuoden 1859 lopulla. Putlaus- ja valssilaitoksesta oli kuitenkin luovuttava, sillä ympäristön metsät kuuluivat jakokunnille, joissa isojakoa ei vielä ollut suoritettu, ja näistä metsistä ei puuta tehdasta varten saanut ottaa. Masuunin rakentaminen oli kuitenkin niin pitkällä, että sitä päätettiin jatkaa. Vesikanava koskessa olevan niemen poikki valmistui v. 1857 ja samaan aikaan perusta masuunia varten oli valmis. Senaatin lupa saatiin huhtikuussa 1858 ja samalla masuunille myönnettiin 15 vapaavuotta, ja vasta sen jälkeen oli yksi prosentti vuosituotannosta menevä vasaraveroksi. Kun masuuni oli valmis ja ensimmäistä vuotta käynnissä, yhtiö uusi anomuksen saada rakentaa kaksi putlausuunia, hitsausuunin, yhden kankirauta- ja kaksi naulavasaraa, sekä kahdella tuoliparilla varustetun valssilaitoksen. Lupa saatiin vuonna 1861; kahden vuoden kuluttua valmistuivat putlaus- ja hitsausuunit sekä kankirauta-, sulain- ja nippuvasara, joten varsinaisesti puuttui enää valssi. Kurimossa oli myös täydellinen valimo, joka pystyi valmistamaan kaikkia mahdollisia valutuotteita hellanlevyistä hautaristeihin saakka. Oulussa toimi ruukin oma myymälä.

Piirustukset ruukkia varten olivat laatineet W. Brehmer ja A. Backman, joka oli myös itse johtanut kaikki rakennustyöt.3

III Toiminta ja tuotanto

1. Alkutaival

Nyt ruukki oli valmis, mutta sen sijaan, että olisi päästy tuottavaan toimintaan, oli jouduttu ankariin taloudellisiin vaikeuksiin. Perustaminen ja kuljetuskustannukset olivat aiheuttaneet sen, että yhtiövelat vuonna 1864 olivat 132 000 mk, samalla kun käyttöpääoma tyystin puuttui.

Kurimo pelastui kuitenkin pulasta, kun Ämmän ruukin johtajat kauppaneuvokset Ferdinand Granberg, Frans Johan Franzén, konsuli Carl Gustav Bergbom ja kauppias M. E. Ringwall ehdottivat ruukkien yhdistämistä. Yhtiösopimus allekirjoitettiin helmikuussa 1864 ja yhtiön nimi tuli olemaan Kurimon-Ämmän rautatehdas Oy (Kurimo-Ämmä Jernverk AB). Ämmän ruukille yhtyminen merkitsi ruukkiliikkeen painopisteen siirtymistä melkein puolta lähemmäksi Oulua, joten oli hyvät edellytykset yhtiön syntymiselle.

Molemmat ruukit arvioitiin samanveroisiksi, ja yhteiseksi pääomaksi tuli 800 000 mk, joka oli jaettu 800 osakkeeseen. Lisäksi päätettiin tarpeen mukaan laskea liikkeelle 200 etuoikeutettua osaketta, joille taattiin 6 % korkoa. Tuloilla lunastettiin varastot ja hankittiin liikepääomaa. Yhtymällä oli rikkaita malminsaantipaikkoja neljässäkymmenessä järvessä ja kahdessa suossa. Kurimon kankirautaa ja valutuotteita kiitettiin hyviksi ja niitä pidettiin lähes ruotsalaisten veroisina. Vuonna 1864 lähetettiin Moskovan teollisuusnäyttelyyn malminäytteitä harmaasta ja valkeasta harkkoraudasta, takomaraudasta, valutavaroista ja nauloista, ja ne saivat siellä kiittävät arvostelut.

Kurimon tuotanto oli aika huomattavaa luokkaa maamme sen aikaisissa olosuhteissa. Vuotuiset tuotantomäärät 1860-luvulla, jolloin ruukki eli loistokauttaan, olivat

  • 1860–62 3 500 kippuntaa takkirautaa (160 kg = kippunta)
  • 1864–69 5 500 kippuntaa takkirautaa
  • 1866 5 200 kippuntaa kankirautaa
  • 1867 6 600 kippuntaa kankirautaa
  • 1868–69 5 200 kippuntaa kankirautaa4

Koko 1860-luvun tuotanto oli 1 700 000 kg erilaisia rautatarvikkeita. Erityisesti ruukinjohtaja Axel Backmanin ansioksi on mainittava, että hän ensimmäisenä kokeili teräksen valmistamista järvi- ja suomalmista. Backman onnistui kokeiluissaan hyvin, ja niinpä hän pyysi Walfrid Brehmeriä laatimaan piirustukset teräsputlausuunia varten sekä selostuksen työtavasta. Uunit laitettiin, ja vuoden 1866 alussa putlaus oli täydessä käynnissä. Valuteräs oli ”laadultaan kaikissa suhteissa erinomaista”, kuten tarkastajien lausunto kuului.

Teräksen tuotantoon oli kiinnitetty suuria toiveita, mutta sekään ei pystynyt estämään ruukin vararikkoa. Uudistukset olivat tulleet kalliiksi, eikä tuotanto kuitenkaan kohonnut samassa suhteessa. Katovuodet 1867–69 olivat vieneet ostokyvyn. Lisäksi Venäjän ruplan arvo nousi ja aiheutti sen, että halvan kurssin aikana otetut velat jouduttiin maksamaan takaisin arvokkaammalla valuutalla. Tuotannon teki kuitenkin kannattamattomaksi ennen kaikkea kallis kuljetus. Talvisin tapahtui malmisulaimien kuljetus Ämmästä Kurimoon poroilla. Taivalta kertyi noin 10 peninkulmaa. Sieltä valmiita tuotteita oli kuljetettava toinen mokoma, ennen kuin ne saatiin ostajien ulottuville. Kesällä kuljetus tapahtui Ämmästä ensin pitkin Emä- ja Kiehimäjokea Oulujärvelle, lautoissa yli tuulisen järvenselän ja tervaveneissä alas koskista Oulujokea Utajärven kirkolle Laitilan lastauspaikalle. Sieltä malmit kuljetettiin maitse Mikkolan majataloon (noin 40 km) ja veneillä sauvoen Kurimoon. Jalostettuina rautatuotteet kuljetettiin samaa tietä takaisin Laitilaan ja sieltä Oulun kauppapaikoille.5

Työntekijöitä Kurimossa oli vuonna 1867 sen ollessa laajimmillaan 43. Lisäksi malminnosto Puolangan Auhon järvestä tarjosi työtilaisuuksia lukuisille puolankalaisille.6

2. Vaikeudet kasvavat ylivoimaisiksi

Yhtiön tärkein rahoittaja oli J. G. Bergbom, jolle yhtiö antoi vuonna 1866 400 000 markan lainasta Kurimon ja Jurvakaisen tiloihin kiinnitetyn velkakirjan. Valtiolta oli myös otettu vuonna 1866 kaksi 100 000 markan lainaa ja seuraavana vuonna otettiin uudelleen samansuuruinen laina.

Marraskuun 1. pnä 1868 ruukkia kohtasi raskas onnettomuus, kun valssilaitos paloi. Samassa kuussa pidetyssä yhtiökokouksessa ehdotettiin jo eräiltä tahoilta ruukin lopettamista. Enemmistö uskoi kuitenkin teräksentuotannon kannattavuuteen, ja kun senaatti vielä myönsi otetuille lainoille pidennystä, päätettiin toimintaa jatkaa. Velkojien tyydyttämiseen tarvittavaa pääomaa ei kuitenkaan saatu kokoon, vaan ruukit oli 27. pnä lokakuuta 1869 luovutettava saamamiehille. Omaisuutta oli 1 308 000 mk ja velkoja yli 905 000 mk. Backman, Strömberg ja Laurell joutuivat vararikkoon. Myös Oulussa ollut Kurimon myymälä suljettiin.7

Vararikon vuoksi Kurimon rattaat seisahtuivat ja vasarat lakkasivat kalkuttelemasta kolmeksi vuodeksi.

3. Uudet ruukinisännät

Syyskesällä 1872 Oulun Wiikkosanomat vihdoin tiesi kertoa tervetulleen uutisen: Kurimon ruukille oli löytynyt ostaja, ja työt aloitettaisiin jälleen. Uusi omistaja, jolta ei suinkaan näyttänyt pääomaa puuttuvan, oli Englannissa heinäkuussa 1872 rekisteröity yhtiö The Finland Charcoal Iron Works Company Limited (Suomen Puuhiilitehtaat ry). Kauppa tehtiin elokuun 7. pnä 1872, ja siinä englantilainen yhtymä maksoi Kurimon-Ämmän ruukeista J. G. Bergbomille noin miljoona markkaa. Siitä kuului 1/8 neljälle perustajajäsenelle, jotka olivat kauppias Joseph Aspinall, USA:n asiamies Cyrus Martin Fescher, Uuden Seelannin ja Tasmanian kuvernööri Sir Thomas Core Browne, sekä Englannin ja Walesin hyväntekeväisyyskomission toimistopäällikkö George Henry Gauntlett, useimmat kotoisin Harrow’sta. Toimitusjohtajana Suomessa oli ensin Herbert Barry ja myöhemmin W. F. Songley. Käytännön johto uskottiin ruotsalaiselle Patrik Petersonille.

Englantilaiset olivat ilmeisesti tehneet suuria suunnitelmia Kurimon ruukkitoiminnan suhteen kaavaillen jättiläismäistä tuotantoa muiden siirtomaayhtiöiden malliin. Jo hiukan rappeutuneet ruukin rakennukset korjattiin perinpohjaisesti vuonna 1872. Samalla tehtiin monia teknillisiä uudistuksia, asennettiin muun muassa silinterinpuhalluslaite käyttämään masuunia ja kosken vastakkaisella rannalla olevaa valimoa. Korjauksien jälkeen ruukkilaitos käsitti kaikkiaan masuunin, kolme yksinkertaista putlausuunia, sulainvasaran, kolmella tuoliparilla varustetun valssin, valimon, myllyn ja sahan. Vielä oli kaksi hiiliuunia, jotka valmistivat puuhiiltä masuunia varten.

Hyvistä laitoksista huolimatta tuotanto pysyi vaatimattomana, eikä 1860-luvun tuotantomääriä saavutettu. Vuosituotanto vv. 1873–1878 oli 4 900 kippuntaa takkirautaa, 600 kippuntaa valutavaroita ja 3 900 kippuntaa kankirautaa vuodessa.

Rautateollisuuden markkinat olivat kuitenkin huononemassa, ja varsinkin maamme järvimalmiruukit, jotka valmistivat takkirautaa Pietarin valimoihin, kärsivät Venäjän ruplan arvon alenemisesta. Samalla kilpailua rajoittivat kalliit kuljetuskustannukset. Heinäkuussa 1878 paloi vielä Kurimon valssilaitos ja kankirautapaja. Tämä oli viimeinen isku, ja saman vuoden lopulla englantilainen yhtiö teki vararikon.8

Molempia ruukkeja tarjottiin useita kertoja huutokaupalla, mutta myyjiä tyydyttävää tarjousta ei saatu ennen kuin v. 1885, jolloin Viktor Åkerblom huusi ruukeista kaiken, mitä niistä oli jäljellä. Åkerblomista toivottiin uutta käyntiin panijaa, mutta nämä toiveet raukesivat tyhjiin.9

4. Olosuhteet muuttuvat

Suomessa oli järvimalmien käyttö kasvanut niin suureksi, että se muodosti ¾ kaikista käytetyistä malmeista. Samalla raudan tulliton vienti Venäjälle avasi hyvät markkinointimahdollisuudet. Aleksanteri III:n noustessa valtaistuimelle Venäjällä kuitenkin loppui Suomea kohtaan suopea mieliala ja tilalle tuli kiihkovenäläinen vihamielisyys. Tämän seurauksena annettiin toukokuussa 1885 asetus, jossa raudan vienti Suomesta Venäjälle rajoitettiin murto-osaan entisestään. Rajoitus sai aikaan romahdusmaisen laskun rautateollisuudessamme ja antoi kuoliniskun monille rautaruukeillemme, kuten Kurimollekin.10

Ernst Lampén on kerran kirjoittanut Ämmän ruukista:

”On mielestäni mitä romanttisin tuuma sijoittaa erämaahan 300 km:n päähän Oulusta, rautaruukki. Tuntuu melkein teollisuusilveilyltä, kun kuulee, että malmisora ja takkirauta oli rahdattava porojen avulla. Olisihan tuo ollut kuin karnevaalihullutusta, ellei poroparkaa tuossa leikissä olisi niin perin pahoin pidetty.”

Nämä sanat sopivat aivan yhtä hyvin Ämmän sisarruukkiin Kurimoon. Paljon uhrattiin kyllä ylelliseen elämään upeassa Herrgårdissa, mutta suurimman pulman ruukin kannattavaisuudelle muodostivat kuitenkin huonot liikenneyhteydet. Malmeja, polttoainetta, ja vesivoimaa olisi kyllä riittänyt.11

IV Kurimoa ympäristöineen

  1. Työpaja
  2. Masuuni
  3. Valimo
  4. Kanava
  5. Kurimonkoski
  6. Suuri luonnonkivi
  7. Hiilivarasto, josta silta alas ruukille
  8. Herrgård
  9. Työtupa
  10. Navetta
  11. Kuusiaita
  12. Koulu
  13. Puutarha
  14. Ristipytinki

Muut rakennukset työväen asuntoja, talleja ja varastosuojia12

[Kurimon alueen kartta]

V Ruukki ja sen elämää

Rautaruukki rakennuksineen ja työpajoineen sijaitsi Kiiminginjoen [Kiiminkijoen] pohjoisrannalla todella luonnonkauniilla paikalla. Edustalla virtasi vuolas joki ja ympärillä levittäytyivät laajat korpimetsät.

Niemen poikki kaivetun kanavan varrella oli verstas, jossa olivat putlaus- ja hitsausuunit, valssi ja sulainvasara. Sen pohja on vielä näkyvissä. Kanavan toisella puolella oli masuuni, josta ovat muistona vain peruskivet. Verstaalta johti tie ylös törmälle, jossa oli Kurimon päärakennus. Sen oli ruukinpatruuna Axel Backman rakennuttanut, eikä sen koristelussa ollut suinkaan varoja säästetty. Vierashuoneen lattia oli niin taidokkaasti maalattu lainehtivan vedenpinnan näköiseksi, että maalaisen oli pitänyt aivan käsin koetella, oliko lattia pelkkää puuta. Nurkittain Herrgårdin eli Herkoolin kanssa, kuten kansanomainen nimitys kuului, oli pihassa navettarakennus ja työtupa. Kahdelta sivulta pihaa reunusti upea kuusiaita. Lahden pohjukassa hiukan kauempana Herrgårdista oli koulu, toisella puolella lahdelmaa taas puisto, jonne oli istutettu harvinaisia puita ja pensaita. Siellä hienot patruunain mamsellit ajelivat nelipyöräisillä kahden hevosen vetämillä vaunuilla. Pihamaalta lähtevää tietä reunustivat myös monet rakennukset: oli työväen asuntoja, talleja ja vajoja. Näiden joukossa oli ”Ristipytinki”, joka toimi ruukin konttorina. Tämän rakennuksen on kauppias Räsänen ruukkitoiminnan loputtua siirtänyt Puolangalle, missä se on myöhemmin palanut.

Vaikka Kurimo olikin kaukana rintamaista, ei elämä siellä ollut yksitoikkoista. Usein sinne kokoontuivat sisarruukkien isäntäväet ja muu lähiseudun sivistyneistö juhlimaan. Herrat istuivat totilasiensa ääressä; rouvat puivat oman pienen seurapiirinsä juoruja ja pohtivat tyttäriensä naimamahdollisuuksia täällä sivistymättömässä korvessa. Nuoret tanssivat, leikkivät seuraleikkejä ja tekivät rekiretkiä. Silloin loistivat Kurimon ikkunat valaistuina myöhään yöhön ja laulu ja soitto kaikui.

Kesäisin järjestettiin myös juhlia, joihin niin herrat kuin työväkikin ottivat osaa. Yhdessä kokoonnuttiin pihamaalle tai muulle sopivalle kentälle. Pääohjelmana olivat monenlaiset kilpailut. Oli onnenongintaa. Siinä laudoista kyhätyn seinän takana oleva onnetar pani onkijoiden pyydyksiin kenkärajoja tai jotakin muuta hassua. Kiivettiin myös kilpaa rasvattuihin salkoihin, joiden pinta oli niin liukas, että kilpailija vähän väliä tuli liu’ulla alas ja sai aloittaa koko touhun alusta. Voittaja oli tietenkin se, joka ensimmäisenä pääsi mastonsa huippuun. Hauskaa oli niin kilpailijoilla kuin katsomaan tulleella isäntäväelläkin.

Pääosan ruukin elämästä muodosti kuitenkin työntäyteinen arki. Pororaidot toivat malmia Kurimoon; siellä se jalostettiin ja lähetettiin Ouluun markkinoitavaksi.

Kuten aikaisemmin on jo mainittu, toimi ruukilla myös oma koulu. Siellä ahersivat ruukin lapset, jotka olivat liian nuoria työskentelemään verstaalla. Opettajina olivat neiti Falk ja Isa Asp. Mutta vaikka pojanviikarit kävivätkin koulua, jäi heiltä aikaa kiusantekoon kuten pojilla yleensäkin.

Kerran pojat olivat ylen kyllästyneet erääseen seppään, joka aina kehui heille upeaa mustaa partaansa. Moisesta kehuskelusta päätettiin tehdä loppu. Erään vintiön päästä löytyi komeita täitä, ja niinpä he veivät niistä muutamia ruokalepoaan nukkuvan sepän partaan. Kun mies heräsi ja meni töihinsä, seurasivat pojat häntä salaa nähdäkseen, mitä tapahtuisi. Sepän takoessa alkoivat uudet kotieläimetkin kotiutua ja yhä useammin seppä pyyhkäisi partaansa takomisen lomassa. Muutaman päivän kuluttua pojat sitten riemukseen näkivät sepän tulevan töihin sileäleukaisena. Uudet kuokkavieraat olivat tehneet tehtävänsä, ja siihen loppui parran kehuskelu.13

VI Ruukinpatruunoita ja muita merkkihenkilöitä

Axel Backman (1822–83)

Backman syntyi Uudessakaarlepyyssä ja palveli ensin Seinäjoen ruukissa. Vuoden 1845 lopulla hän tuli Vaalassa olevan Myllyrannan ruukin isännöitsijäksi. Vuonna 1854 Backman perusti yhdessä Myllyrannan rakennusmestarin J. E. Strömbergin ja oululaisten kauppias A. Laurellin ja raatimies M. Sandströmin kanssa Kurimon, jonka johtaja Backmanista tuli ensimmäiseksi viideksi vuodeksi. Muistitieto kertoo, että Backman ja Strömberg olivat riitaantuneet Myllyrannan omistajan asessori Bergbomin kanssa ja perustaneet Kurimo-yhtiön. Ei tiedetä mistä syystä he olivat Bergbomiin pahastuneet, mutta ehkä asessori oli hidas ajan vaatimiin uudistuksiin ja parhaassa iässä olevilla miehillä oli halu itsenäistyä. Keskellä talvea he joka tapauksessa sälyttivät tavaransa rekiin ja muuttivat Särkijärvelle. Siellä Backman asui Kurimon päärakennuksessa ja muutti vasta vuonna 1872 englantilaisen yhtiön tieltä Maaningalle. Vuosina 1875–79 hän toimi Salahmin ruukin isännöitsijänä ja piti sitten kauppaliikettä Iisalmessa kuolemaansa saakka.

Avioliitostaan Anna Sofia Hjelten kanssa Backmanilla oli 11 lasta. Backman oli lahjakas, hänhän valmisti ensimmäisenä järvimalmista terästä, mutta samalla hän oli suurellisuuteen taipuvainen. Hänen aikanaan elettiin Kurimossa komeaa elämää tuntematta huolta huomisesta.14

Johan Edvard Strömberg

Strömberg syntyi Tenholassa v. 1827 ja palveli Myllyrannassa ennen kuin talvella 1854 muutti Backmanin kanssa Kurimoon. Vuonna 1856 Strömberg menetti vaimonsa Maria Emilie Fellmanin ja kaikki kolme lastaan. Strömbergin toiseksi puolisoksi tuli Anna Kristina Bärlund. Neljäs tästä avioliitosta syntynyt lapsi, Axel Gottfried, opiskeli koneinsinööriksi ja perusti Helsinkiin G. Strömbergin sähköliikkeen, josta on kehittynyt alansa huomattava teollisuuslaitos maassamme. Vuonna 1872 J. E. Strömnberg muutti Kurimosta Varkauden tehtaille.15

Jaakko Asp

Asp syntyi Raahessa v. 1829 ja jäi jo varhain orvoksi vanhemmistaan. Perämies Asp, joka oli naimisissa Jaakon tädin kanssa, otti pojan ottopojakseen ja antoi hänelle oman nimensä.16

Jo 16-vuotiaana Jaakko Asp, maaherra Lagerborgin toimeksiannosta, tuli Myllyrantaan konttoriharjoittelijaksi. Hän yleni kirjanpitäjäksi ja hoiti tehtävää vuoteen 1859, jolloin hänet kutsuttiin samaan tehtävään Ämmän ruukille. Kurimon ja Ämmän ruukkien yhdyttyä hän hoiti pääkirjanpidon molemmissa ruukeissa. Vuoden 1869 vararikon jälkeen Asp muutti Puolangalle ja osti sieltä Parolan torpan. Puolangalla Asp valittiin kunnankirjuriksi ja rahastonhoitajaksi, ja näitä toimia hän hoiti 24 vuotta vaikuttaen suuresti kunnan kehitykseen. Kun syntyi englantilainen yhtiö, Asp kutsuttiin entiseen toimeensa Kurimoon, ja hän pysyi sen kirjanpitäjänä aina vuoteen 1895. Jaakko Asp kuoli Puolangalla 1897.17

Jaakko Asp oli harvinaisen terävälahjainen ja kehityskykyinen mies. Hänellä oli myös runoilijan ja soittajan lahjoja, ja hän sävelsi lauluja kanteleelle. Sydämellisyys, vaatimattomuus ja rehellisyys kuuluivat hänen perusominaisuuksiinsa. Jaakko Asp oli naimisissa utajärveläisen Briita Elisabet Puhakan kanssa, ja perheessä oli 11 lasta, joista vanhin, alle 20 vuoden ikäisenä kuollut Isa Asp, on tullut tunnetuksi ensimmäisenä suomalaisena naislyyrikkona.18

Viktor Åkerblom

Åkerblom syntyi Pietarissa ja saapui ensi kerran Ouluun helmikuussa 1868. Vuonna 1879 hänestä tuli Myllyrannan ruukin omistaja ja myöhemmin myös uittopäällikkö, puutavaramies ja Kurimon ja Ämmän ruukkien omistaja vuonna 1886. Asuinpaikakseen hän otti Vaalan Ahmalan. Metsä-, uitto- ja viljelyspuuhissaan hän tarvitsi paljon työvoimaa, joten työnantajana hän oli todellinen Vaalan valtias ja ”leivän isä”, jonka kanssa kaikki joutuivat tekemisiin. Senpä vuoksi Vihtori-patruunasta eli Lummasta liikkuu vielä monia eloisia muistoja.19 Tultuaan Chicagon maailmannäyttelystä hänen kerrotaan sanoneen ”istuinpahan 1000 mk:n sijalla, koska olin ainoa ruukinpatruuna Suomesta”.20 Lumma oli ennenkaikkea liikemies, jolle edustaminen merkitsi velvollisuutta. Eikä hän muutenkaan elämisessään varoja säästellyt, komea oli hänen hovinsa Ahmalassa. Kuolema tavoitti Vaalan valtiaan Oulussa syyskuussa 1895.

VII Kurimo nykyään

[Kuva Kurimon portista]
Kurimon portti

Tämän päivän [1965] kävijä ei Kurimossa löydä paljoakaan muistoja ruukin ajoilta. Valssilaitos ja kankirautapaja paloivat pian lopullisen lakkauttamisen jälkeen. Kanava on yhä jäljellä, koski vapaa, kahlitsematon. Hävinneet ovat komeat puutarhat monivuotisine kasveineen. Jäljellä on kuitenkin yhä jättiläiskuusten muodostama rivistö muistona tämän seudun loiston ajoista. Kurimon alueella oli aikoinaan paljon rakennuksia, mutta puurakenteisina ne ovat hävinneet. Jäljellä on vain tunnelmallinen, surumielinen maisema.

Paitsi historia-arvoa on Kurimolla hallussaan huomattavia kauneusarvoja. Parasta on se, että tätä ei ole vielä ihmiskäsi turmellut, ja matkailunähtävyytenä se on näin ollen aarre. Utajärven kunta kaavaileekin Kurimolle uutta käyttöä. Sinne aiotaan perustaa leirintäalue kiinteine rakennuksineen ja teltta-alueineen. Matkailulautakunta suunnittelee Kurimon avaamista matkailijoille jo kesällä 1966. Ei ole epäilystäkään, etteikö sillä olisi käyttöä, sillä aivan Kurimon ohi kulkeva Puolangan tie on turistien paljon käyttämä. Alueen omistaa suurimmalta osalta metsähallitus, joka suhtautuu leiriajatukseen suopeasti. Myös yksityisillä on alueita Kurimossa, mutta hankkeen toteuttajat ovat optimistisia maanomistusolojen järjestymisen suhteen.21

Kenties jo ensi kesänä [1966] on matkailijoilla mahdollisuus viettää lomansa Kurimonkosken vehmailla ja historiallisesti muistorikkailla rantamilla.


[Lisäys 8.11.2004]: Matkailulautakunta pystytti myöhemmin alueelle telttailualueen merkit. Nyt alueella on Metsähallituksen pystyttämia rakennelmia, kuten laavu.

Lähdeviitteet

  1. Oulun maakunta-arkisto
  2. Oulujoki Osakeyhtiö: Entinen Oulujoki, s. 240–243
  3. Evert Laine: Suomen vuoritoimi 1809–1894 II, Ruukit, s. 687–90
  4. Evert Laine: Suomen vuoritoimi 1809–1894 II, Ruukit, s. 690–95
  5. Evert Laine: Suomen vuoritoimi 1809–1894 II, Ruukit, s. 690–95
  6. Olli Vuorinen: Puolanka eilen ja tänään
  7. Olli Vuorinen: Puolanka eilen ja tänään
  8. Evert Laine: Suomen vuoritoimi 1809–1894 II, Ruukit, s. 690–95
  9. Oulun Lehti 1885 n:o 16
  10. Oulujoki Osakeyhtiö: Entinen Oulujoki
  11. Oulujoki Osakeyhtiö: Entinen Oulujoki
  12. Jaakko Koskela, haastattelu 4.11.1965
  13. Jaakko Koskela, haastattelu 4.11.1965
  14. Oulujoki Osakeyhtiö: Entinen Oulujoki
  15. Oulujoki Osakeyhtiö: Entinen Oulujoki
  16. Terenttilä: Rauhaton ja vaahtopää
  17. Olli Vuorinen: Puolanka eilen ja tänään
  18. Terenttilä: Rauhaton ja vaahtopää
  19. Oulujoki Osakeyhtiö: Entinen Oulujoki, s. 265–68)
  20. Väinö Sipola, haastattelu 5.11.1965
  21. Liitto 1965 n:o 204

Lähdeluettelo

Painamattomat lähteet

  • Oulun Maakunta-arkisto
  • G & C Bergbomin arkisto

Painetut lähteet

  • Evert Laine: Suomen vuoritoimi 1609–88 II, Ruukit
  • Oulujoki Osakeyhtiö: Entinen Oulujoki
  • Jaakko Terenttilä: Rauhaton ja vaahtopää
  • Olli Vuorinen: Puolankaa eilen ja tänään (Puolangan Säästöpankin 60- ja Tmi Y. A. Leinosen 50-vuotisjulkaisu)

Sanomalehdet

  • Oulun Lehti 1885 n:o 16
  • Liitto 1965 n:o 204

Haastattelut

  • Jaakko Koskela, s. 1895
  • Väinö Sipola, s. 1905