1740-luvulta 1950-luvulle

Perunan viljely oli aloitettu Oulun seudulla jo 1740-luvulla, siis jo ennen kuin ruotusotamiehet olivat palanneet Pommerin sodasta (1757–62) repuissaan ”maaomenia”. 1760-luvulta alkaen nauriin syrjäyttävän uuden tulokkaan viljelyala laajeni vähitellen Oulun alueen rannikkopitäjistä koko lääniin. Vuonna 1828 perustetun Oulun läänin Talousseuran valistustyöllä oli merkittävä vaikutus perunanviljelyn yleistymiseen. ProAgria Maatalouskeskuksen arkistossa on säilynyt Neuvoja yhteiselle kansalle Oulun Läänin Talouden Seuralta / Pottuin kaswattamisesta. Luvan ohjeiden painattamiseen (imprimatur) antoi G. Rein ”Oulusa 1844, Präntätty Christ. Evert Barokin tykönä”. 160 vuotta vanhat ohjeet ovat varteenotettavia vielä 2000-luvun pitkälle koneistetussa perunanviljelyksessäkin.

Potunviljelyoppaan kansilehti vuodelta 1844. ProAgria Oulun maaseutukeskuksen arkisto.

”Potakka, Pottu eli Maapärona on siunatun hyödytyksensä wuoksi yli kaiken, meidänkin maassamme, ja on niin tuttu että likempi selitys tuntomerkeistänsä olisi ylöllinen. Kysymys on ainoastansa kaswattamisen keinoista eli millä muodon paras hyötö olisi woitettawa?

Istuttamisen laadut owat moninaiset, kertomus niistä siis sangen lawia: Waan koska seuraawa pottuin istuttamisen keino näillä tienon on parahaksi löytty on se myöskin edellä muitten tähellisesti lyhykäisyydesä osotettawa. – Siemen potut keskenkertaisesta pienemmän kanan munan suuruudesta, owat aina, wähintään kuukautta ennen istuttamisen aikaa kewäällä, talwi warikoistansa nostettawat asuttawaan, lämpimään ja sawuttomaan huoneseen josa ne itämistänsä wastan, korkeintaan kolmia tuumaa eli pystökämmentä paksulta lewitetään, kohta katon alle ripustettawiin päret wasuihin eli lawoille. – Näillä keinoin saapi pottu siniwiheriän, sormia paksun ja kaikella tawalla paremman idun kuin se hieno, pitkä, myrskä ja katoowa, joka muulla lailla kaswatetaan.

Kaikki istuttaminen on turha ennen kuin kirsi on luopunut maasta ja maa tullut tarpeellisesti kuiwaksi, kuohkiaksi ja lämpimäksi. – Pottumaan, erinomittain raskaasa maan laadusa, pitää olla hywin ojitettuna ja syksyllä ennen, kynnön ja karhitsemisen kautta, walmistettuna. Sängyt owat seittemää korttelia lewiäksi tehtäwät, lueten sängyitten wälille jätettäwitten waoitten keskellä. Näin walmistettuin sänkyin päälle, ilman maan liikuttamata (hieta maan laadusa) on lanta kewäillä lewitettäwä, potut kahteen riwiin, kymmentä eli kahtatoistatuumaa toisistansa, lannan päälle pantawat, wahwimmwan idunsa kansa ylöspäin, ja paria tuumaa paksulta wako mullalla peitettawät. – Raskahampi maan laatu on myöskin kylwön edellä kynnettäwä ja karhittawa waan muuten edellä mainitulla tawalla hankittawa;

Paska-ruoho on kaswon aikana tähellisesti poijes poistettawa, sekä sängyistä että waoista: ensin, ja ennen pottu tainain nousemista, harawoimisella, sitten nykkimisellä eli mullittamisella. – Mullittaminen on siis kaksi, kolmekin kertaa kesäsä, tehtäwä myöskin liiallisen potun warren estämiseksi. – Koska tainat kolme tuumaa maasta nousseet owat, on myöskin multa waoista, parin tuuman paksuudelta sänkyin päälle toimitettapa luomisen eli kyntämisen kautta, waan kuitengin niin waroten että ei tainat siitä tulisi taitetuiksi.

– Pottu maan puhdistaminen ruohosta ja mullittaminen, on aina suuresta arwosta ja runsaalla touwolla waiwan palkitsewa. – Raskaista maista, erinomittain sadet-kesinä, on wesi aina tähellisesti laskettawa, myös jos joku potun-pensas tehdyn waon kautta menetettäisiin. – Hyödyllistä ei ole pottuja aina samahan maahan, eli peltohon, kylwää, sillä maan muutos antaa runsaamman touwon, eikä ole istuttaminen toimiteltawa ainoastansa kuiwaan eli märkään maahan mutta osaksi molempiin, kesäsä, sen wuoksi että ei märkyyden eli kuiwuuden kautta siemen menisi perikatoon. – Wanha, hywästi palanut hakoinen eli pehkuinen lanta edellä mainitulla tawalla, maan päälle, hieta maisa, lewitetty, on hyödyllinen, mutta raskaisa maisa, on se myöskin kynnön kautta maahan sewoitettuna hedelmän antawa. – Potun ottaminen on näillä tienon ilman jälkeen toimitettawa, waan wiimistäänkin ennen 16:toista päiwää Syyskuusa. – Märjät potut owat tähellisesti kuiwatettawat päiwäsä eli haalioisa huoneisa, ennen kuin kellareihin, kuoppihin eli muihin warikko-paikkoihin, tulewat lasketuiksi, ja owat, erinomattain runsaamman touwon, warikko-paikat, hywin tuuletettawat kolmekin wiikkoa, laskemisen jälkeen, jos mieli estää Pottuin itämistä ja pilaamista, sillä se niistä uloslyöpä lämpimyys ja nuoskeus, on niille, suljetuisa tiluksisa, sangen wahingollinen.

Pottuin säilyttäminen, talwen yli, täällä kylmän koti-maasa, on sangen huolellinen ja waiwaloinen asia. – Maan törmäsä hywin warustetuisa kirttä sywemmisä kuopisa säilywät ne kuitengin jos märkyys niitä ei haittaa – ja jos kuopat tarpeellisesti tuulitetut ennen talwen tultua, hywin suljetaan ja suden sammalilla eli oljilla peitetään. – Näitä kuoppeja ei ole hyödyllinen talwella aukasta ja jos aukastaan niin on myöskin kuoppa tyhjennettäwä sillä ilman kylmyys on potulle sangen waarallinen.”

Tällaisilla ohjeilla tuotettiin esimerkiksi Limingan pitäjässä jo 1840-luvulla 0,7 tynnyriä perunoita asukasta kohden vuodessa (tynnyri = 1,649 hl). Tuolloin oli Oulun alueella jo perunan suurviljelijöitä, mm. Oulunsuussa kolme sellaista viljelijää, joiden vuosituotto oli 100–150 tynnyriä. Mutta muitakin suurviljelijöitä oli. Jouko Vahtolan mukaan ”Limingan pitäjän perunanviljelyssä oli yli muiden lautamies Otti Herrala Tyrnävältä (n:o 13), jonka keskimääräiseksi vuosisadoksi arvioitiin 140 tynnyriä; hänen sanottiin myyvän huomattavia määriä perunaa ”.

Vuodelta 1878 on tieto, että Tyrnävällä kylvettiin 371 tynnyriä ja saatiin 1 140 tynnyriä ”pottuja”. Sato oli kolminkertainen. Nauriita oli samana vuonna saatu 360 tynnyriä. Harva viljeli myyntiin, useimmat vain kotitarpeikseen. Perunan ongelmana on sen huono säilyvyys. Maakuopista siirryttiin vähitellen kivi- ja sementtikellareihin. Perunan viljely jatkui lähinnä kotitarveviljelynä aina 1950–60-luvulle saakka.

Ruokaperunan tuotanto laajenee ja erikoistuu

[Kuva: Perunapeltoa Tyrnävällä]
Perunapeltoa Tyrnävällä.

1960-luvulta alkaen Tyrnävän maatilat alkoivat erikoistua viljelemään paitsi kauppaperunaa myös perunaa teollisuutta varten. Tyrnävän meijeri perusti vuonna 1960 yhdessä Valion ja Hankkijan kanssa perunahiutaleita valmistavan Tyrnävän Kuivaperuna Oy:n. Toimintaa hankaloittivat alusta alkaen perunan varastointiongelmat. Yritys lopetti muutaman vuoden toimittuaan ja tilat myytiin Dipolar Oy:lle. Perunatuotannon koneellistumisen myötä kasvoivat perunan tuotantoalat, mikä taas vaati varastojen ja markkinoinnin kehittämistä. Syntyi perunaviljelyyn erikoistuneita tiloja, kuten ”Eskot”, Esko Keränen ja Esko Heikkinen, sekä Antti Matinolli ja Martti Väliaho. Tuolla vuosikymmenellä oli vielä monella tilalla perunaa yli oman tarpeen, minkä kauppias Eino Ylitalo välitti myytäväksi Ouluun. Tyrnäväläinen peruna löysi siellä markkinansa kaupoista, tukkuliikkeistä ja ravintoloista. 1990-luvulla markkina-alue lähti laajenemaan mm. Jari Matinollin, Luonnosta Oy:n ja Rinnetuotteen aktiivisen toiminnan myötä.

1960-luvun vuosina kävi ilmi perunanviljelyssä keskeinen tekijä: valtiolta puuttui kokonaan perunan siemenhuolto. Siemenkannat valtakunnassa olivat päässeet huolestuttavasti heikkenemään; ”vanhoissa siemenkannoissa esiintyi satoisuutta alentavia virustauteja ja sekalajikkeisuus oli enemmän sääntö kuin poikkeus”. Sateisen kesän 1974 jälkeen oli ulkomailta tuotettava seuraavana keväänä yli 10 miljoonaa kiloa siemenperunaa, erityisesti Hollannista ja Skotlannista. Niiden mukana kuitenkin saatiin uusia kasvitauteja, joita Suomessa viileän ilmanalan vuoksi on omasta takaa vähän. Erkko Pietarinen kirjoittaa:

”Kevään 1975 tilanne muodostui suomalaisen siemenperunahuollon käännekohdaksi. Tuonnin aiheuttaman valuuttamenon ja liialliseksi koetun ulkomaisen riippuvuuden lisäksi ongelmaksi olivat muodostumassa tuonnin mukana maahantulleet, meillä aikaisemmin tuntemattomat kasvitaudit. Nähtiin, että tilanteeseen on saatava muutos, perunan siemenhuolto tulee järjestää oman suomalaisen tuotantomme varassa toimivaksi. Vuoden 1975 lopulla valtiovalta sopi yhdessä perunaa käyttävän yksityisen elinkeinoelämän kanssa – perunateollisuus, kaupan keskusliikkeet ja maataloustuottaja-järjestöt – erityisen siemenperunan tuotantoaseman perustamisesta. ––– Sopimuksen keskeinen sisältö oli selkeä: valtio rakentaa laitoksen vastaten myös sen hallinnosta ja perunaa käyttävä yksityinen sektori, ns. jäsenyhteisöt, ostavat uuden laitoksen tuotannon ennakolta sovittaviin toimeksiantoihin perustuen”.

Siemenperunakeskus Tyrnävälle

Valtiovalta antoi asetuksen siemenperunakeskuksen (SPK) perustamisesta helmikuussa 1976. Keskukselle oli löydettävä sopiva sijoituspaikka. Aluksi oli esillä Ilmajoki Etelä-Pohjanmaalla. Vuoden 1976 alussa esitettiin Limingan ja Tyrnävän aluetta. Sijaintipaikaksi valittiin ensin Liminka. Tehtyjen tutkimusten mukaan olivat olosuhteet Oulun eteläpuoleisella alueella erittäin edulliset terveen siemenperunan tuotannolle: kasvitauteja ja kasvintuhoajia alueella oli vähän, lämpösumma ja kasvukauden pituus olivat perunalle riittävät, maan laatu, hietamultamaa, perunalle sopivaa. Toukokuun alussa kutsuttiin viljelijöitä Alatemmeksen Kylliälään ilmoittautumaan SPK:n sopimusviljelijöiksi.

Sukkulamatoihin kuuluva, maassa kystänä pitkiäkin aikoja perunaviljelmää odotellen elävä ankeroinen on pahimpia perunanviljelyn vihollisia. Kun Alatemmeksen pelloista löytyi peruna-ankeroinen – todennäköisesti tullut ulkomaisen siemenperunan mukana – jäi vaihtoehdoksi mahdollisuus sijoittaa keskus Tyrnävälle. Tyrnävän kunta oli ennakoinut tilanteen: syksyksi 1977 valmistui 1 200 tonnin siemenperunavarasto Keskikylän tien varteen. Aktiivisesti hankkeessa mukana olivat mm. kunnanjohtaja Simo Koskenniemi, maanviljelijät Martti Keränen ja Veikko Niemelä sekä agronomi Pentti Rahko. Kunta osti tarjolla olleista tilavaihtoehdoista Leppiojan tilallisilta 150 hehtaarin alueen (Rehu, Kauppi, Karppinen). Valtio puolestaan osti kunnalta talouskeskusta, laboratorioita, kasvihuoneita ja koeviljelmiä varten kyseisestä alueesta 100 ha; loput 50 ha kunta on vuokrannut tai myynyt viljelijöille. SPK:n johtajina toimivat agronomi Ilmo Lannetta (1976–77) ja agronomi MMK Erkko Pietarinen (1977–2002).

”Myöhemmin yllä mainitulle Keskikylän tontille rakennettiin valtion toimesta lisää varastotilaa, niin että vuonna 1985 SPK:n varastojen kokonaiskapasiteetti nousi 8 000 tonniin. 1990-luvun lopulla sopimustuottajat rakensivat edelleen lisää varastotilaa SPK:n käyttöön, varastokapasiteetti ylsi tuolloin jo 10 000 tonniin. SPK:n varastokeskus olikin Pohjoismaiden suurin siemenperunan varastointi-yksikkö.

Tilavarastoja rakensivat 1970-luvun lopulla tyrnäväläiset Pentti Rahko&pojat Markku ja Jaakko, veljekset Timo ja Tuomo Turunen, Aaro Kirstinä, Ilkka Härmä ja Vilho Rauhio. Myöhemmin oman varaston rakentaneet irtautuivat SPK:sta itsenäiseen, myös kansainvälisiä ulottuvuuksia käsittäneeseen toimintaan.”

Siemenperunakeskuksen johtajana pitkään toimineen Erkko Pietarisen mukaan SPK:n toiminnassa lähdettiin liikkeelle siitä periaatteesta, että ”siemenperuna tehdään alusta alkaen itse solukkoviljelyä käyttäen”. Tarkoitus on välttää vaaralliset kasvituhoajat. Suomen liityttyä vuoden 1995 alusta Euroopan Unioniin saatiin EU:n ministeriön myötävaikutuksella hyväksytyksi suojavyöhyke, protected area zone. Se on alue, jolle on lupa tuoda perunaa ulkopuolelta vain toiselta samanlaiselta alueelta, myös kotipuutarhaviljelmiä varten. Tyrnävä–Liminka-akseli kelpuutettiin yhdeksi Euroopan viidestä ns. High Grade -alueesta. Sen tavoitteena on tuottaa korkeimmat mahdolliset laatuvaatimukset täyttävää siemen- ja ruokaperunaa. Aktiivisesta kansainvälisestä toiminnasta ovat esimerkkinä olleet mm. vuosina 1996 ja 1999 Tyrnävällä järjestetyt East-West Potato -seminaarit. 1980-luvun loppuun mennessä oli saavutettu siemenperunan omavaraisuus.

Siemenperunatuotanto laajeni yksityisille tiloille. Myöhemmin tuotanto ja markkinointi keskittyivät muutamien siemenperunatilojen ympärille. Syntyi yrityksiä, jotka erikoistuivat joidenkin perunalajikkeiden ja sertifioidun (sertifikaatti = todistus alkuperästä, varmistuspaperi) siemenperunan tuotantoon. Tällaisia olivat Tyrnävän Sadokas Oy, Pyhäjoen Kantaperuna Oy ja Tyrnävän Siemenperunarengas. Keskittyminen jatkui, ja syntyi Pohjoisen Kantaperuna Oy, jonka keskuspaikka on Tyrnävällä. Yhtiö on tuonut markkinoille uusia lajikkeita ja luonut kansainvälisiä yhteyksiä, mm. myyntiyhtiön ZAO Sadokas Export’in Pietarissa.

[Kuva: Tyrnävän pottuviinatehdas]
Tyrnävän pottuviinatehdas.

SPK-organisaation toiminta päättyi vuoden 2002 lopussa, ja sen työtä on jatkanut puhtaalta liikelaitospohjalta Suomen Siemenperunakeskus Oy. Tyrnävää on viety maailmankartalle perunan voimin myös ylijäämäperunasta keitetyllä ja tislatulla Tyrnävä-viinalla ja sen erilaisilla variaatioilla. Vanha viinankeittoalue sai vuosituhannen taitteessa perinteensä jatkajan, kun Pottuviinatehdas asettui Tyrnävän pesulalta jääneihin tiloihin. Perunan viljelyala kasvoi vuoteen 2001 mennessä yli 1 100 hehtaariin.

SPK:lla oli sopimusviljelmiä enimmillään 1980-luvulla yli 40 tilalla, 1990-luvulle tultaessa tilojen määrä väheni 29:ään. Viljelyalaa SPK:lla on ollut yhteensä noin 300 ha. Kun yllä mainittu High Grade -status saavutettiin, kaikkien perunatilojen tuli rekisteröityä luotettavuuden takaamiseksi. SPK työllisti 24 vakituista työntekijää vuoteen 2002 saakka, lisäksi keväin syksyin 20–30 tilapäistyöntekijää. Yhtiöittämisen jälkeen vakinaisen työvoiman määrä puolittui. Peruna työllistää myös monissa yksityisissä perunapakkaamoissa omistajien lisäksi tilapäistyövoimaa.

Vuosittain toistuvat Perunamarkkinat järjestettiin ensi kerran syyskuun lopulla 1992. Siihen mennessä syksyn sato on jo saatu kellareihin.

Lähdeluettelo

Teksti on julkaistu aiemmin teoksessa Merestä noussut maa: Tyrnävä 1800–2000. Tyrnävän kunta, 2005.