Sattui kerran kesänä muutamana – olipahan, milloin oli – tämän kirjoittajan ollessa nauttimassa erään itäsuomalaisen pitäjän kauneuksista, että jotkin hyvät ystävät ja kylänmiehet huvittelivat katkaisemalla poikki kohonuorat lampeen laskemistani rapumerroista. Kun siis suurin toivein aamuvarhaisena hetkenä soutelin pyydyksiä nostamaan iloiten jo ennakolta tulevasta rapuillasta, kelluivat mertain kohot tuulen tuutimina venhettäni vastaan, ja viisitoista mertaa olivat jääneet hyvään talteen alle selvien vesien, päälle mustien mutien.

Mietin hetken, mietin kaksi, mitä olisi paras tehdä. Tuntui turhalta ruveta syyllisiä etsimään. Eihän moisen tempun tekijä ollut puumerkkiään kohokorkkeihin piirtänyt eikä arvattavasti tihutyöhönsä todistajia mukanaan kuljetellut, joten pidin tarpeettomana ryhtyä kyselyihin ja kuulusteluihin. Päätinpä sen sijaan turvautua tietäjiin.

Tuli mieleeni mies, josta olin kuullut jo vuosia aikaisemmin merkillisiä juttuja haasteltavan, että hän muka peilistä katsoen näki asioita, esineitä ja ihmisiä, joista häneltä tietoja pyydettiin. Ja olinpa kuullut tästä ”peilipojasta” puhuvan henkilöitten, joita en pitänyt turhina suunpieksäjinä.

Mitäpä siis olin kuullut?

No, esimerkiksi tällaisen tapauksen. Erään miehen, jonka erittäin hyvin tunnen, koskapa kuulumme hän ja minä – mitenkä nyt sanoisi – saman pesän pentueeseen, – niin tämän miehen asunnosta varastettiin kesän aikana kaikki hopeat, perheen ollessa maalla jossakin Pohjois-Suomen puolessa. Kun tapaus todettiin, lähti miehemme eräitten tuttavien kehoituksesta tietäjiin peilipojan luo, ja tämä katseli peiliin ja luetteli varastetut esineet, kertoili varkaitten tuntomerkit ja kuvaili tarkoin talon, jossa nämä asuivat. Tiedot eivät tosin johtaneet varkaitten pidättämiseen, mutta siinä sivussa sattui pieni seikka, joka allekirjoittaneesta oli varsin mielenkiintoinen.

Tietäjissä kävijä sanoi katsojalle:

”Minulla on toveri, joka on hävinnyt näköpiiristäni, enkä tiedä, onko hän maan alla vai maan päällä. Katsokaapa, mitä hänestä näette.”

Ja peilipoika sanoi näkevänsä pitkän matalan valkeaksi rapatun talon, joka näytti olevan ikään kuin metsässä. Siinä talossa oli kaivattu mies. Mutta mikä tuo talo oli, sitä hän ei voinut sanoa, rakennut kun oli niin pitkä, että peilissä ei näkynyt sen kumpaakaan päätä.

Tämä tapahtui kohta kapinan jälkeisenä kesänä, ja kun syksyllä yhtehen yhyttyämme rupesimme ottamaan etsityn miehen olinpaikasta selvää, saimme tietää, että hän oli vankileirillä Viipurin keskuskasarmilla ja oli ollut siihen aikaan, jolloin häntä peilistä katsottiin, sanitäärinä matalassa valkeaksi rapatussa rakennuksessa, jonka sivulla on vanha puisto, joten rakennus näyttää tosiaankin olevan metsässä.

Vuosia tämän jälkeen kuulin taaskin peilipojasta. Muuan tuttavani neitonen, joka palveli eräässä liikkeessä jossakin Pohjois-Suomen kaupungissa, joutui ikävyyksiin sen johdosta, että talossa tapahtui suuremmanpuoleinen varkaus, ja muuan samassa talossa palveleva herrasmies hienokseltaan alkoi vihjailla, että epäluulot voitiin kohdistaa vaikkapa mainittuun neitoseemme. Mutta tämä olikin topakka tyttö, joka kääntyi ensin viranomaisten puoleen ja sitten poliisin kehoituksesta teki matkan samaisen peilipojan luo. Ja taaskin katseli tietäjä peilistä ja jutteli näkemiään. Selitti varastetun tavaran laadun ja kuvaili niin tarkoin kaksi varkauden tehnyttä miestä, että neitosemme tunsi heidät saman talon väeksi, missä itsekin palveli. Kun juttu tuli syyllisten tietoon, karisti toinen heistä kiireesti kaupungin – tai taisipa karistaa koko maankin – tomut jaloistaan, häviten, mihin lie hävinnyt. Ja toinen suurempi herra sai asiaan kuuluvan ojennuksen.

Nämä vanhat jutut tulivat mieleeni tuon rapumerta-tapauksen johdosta, ja päätin kuin päätinkin kääntyä peilipojan puoleen. Eihän vahinko tosin suuri ollut, eikä minun kohdaltani minkään arvoinen rahana laskettuna, sillä pyydykset eivät olleet omiani, vaan hyvän ystäväni, jolla olin tavallaan rapurengin virassa. Asia kiinnosti minua enemmän noin ihmistuntemuksen kannalta, ja teki myöskin mieli saada omakohtaista kokemusta kehutusta kaukonäkijästä. Kun matkaa tietäjän luo oli kuitenkin yli puolentuhatta kilometriä, käännyin hänen puoleensa postitse.

Selitin kirjeessä, mitä oli tapahtunut, ja tein joukon kysymyksiä, joihin pyysin vastausta. Ja vastaus tulikin. En ollut osannut tehdä kysymyksiäni kyllin täsmällisesti, mutta jotakin sain tietää sellaista, mikä toi valaistusta asiaan.

Hän selitti kirjeessä tarkoin, minkä näköinen tihutyöntekijä oli. Tuntomerkit eivät sopineet lainkaan mieheen, jota olin epäillyt, mutta erittäin hyvin erääseen toiseen. Olin kysellyt myöskin jotakin merrantuhoojan venheestä ja sain vastaukseksi niin hyvän airojen tuntomerkin, etten malttanut viivytellä, vaan heti kohta läksin kiertämään järveä, jonka kätköön merrat olivat jääneet, ja tutkin tarkoin kaikkien sen rannoilla olleitten venheitten airot. Tuntomerkit soveltuivat ainoastaan yhteen venheeseen, ja se venhe oli – erään hyvän tuttavani.

Asia oli tämän toteamuksen kautta tullut entistä kiintoisammaksi, niin kiintoisaksi, että seuraavana päivänä nousin junaan, ajaa hyryyttelin sillä Iisalmeen, nousin siellä postiautoon, ja kun sen kyydissä olin keinunut Pohjois-Savon mäkisillä mailla ja Pohjanmaan tasaisilla teillä yhteensä 7–8 tuntia ja vielä jalkapatikassa jorpotellut eräitä kilometrejä koukeroisia metsäpolkuja, istuin kesäisenä lauantai-iltana Tyrnävän pitäjän Korvenkylässä, etsimäni kaukonäkijän, maanviljelijä Armas Pasasen tuvassa.

Isäntäni ei lainkaan hämmästynyt tuloani, sillä olipa hän tottunut vastaanottamaan pitkämatkaisiakin vieraita. Hän kertoili avun etsijöitä käyvän etenkin pyhäpäivien tienoilla sekä läheltä että kaukaa. Ja kirjeitä saapuu joka päivä. Kadonneista esineistä tai henkilöistä, varkauksista ja muista sen tapaisista seikoista niissä pyydetään kaukonäkijää selvää ottamaan. Ja altis hän onkin yleensä apuaan antamaan.

Jutellaan hetkinen minkä mitäkin ja sitten siirrytään kamarin puolelle ja ruvetaan katsomaan. Pasanen istuutuu pöydän ääreen. Pöydällä on kukkaruukun varassa pieni peili, noin 10 kertaa 15 senttimetriä mitoiltaan, toisen samallaisen ottaa katsoja käteensä ja asettaa peilit vastapäätä toisiaan. Näin muodostuu hänen eteensä pitkä peilikuja, jonka päästä hän näkee nähtävänsä.

Vajaan minuutin istuu katsoja tarkaten peiliään, kääntyy sitten hitaasti minuun päin ja kertoo aina näkemiään. Asia kerrallaan otetaan katsottavaksi.

”Tuttu mies täällä tulee”, juttelee katsoja harvakseen, kun pyydän häntä katsomaan mertojeni tuhoojaa. Muistaa miehen siitä, kun oli katsonut kirjeeni johdosta viikkoa aikaisemmin. Saan tietää miehen tuntomerkit aivan yksityiskohtiaan myöten, kasvojen muodon, nenän, puvun värin, jalkineet jne.

Kaukonäkijä oli maininnut kirjeessään, että toinen asiaan osallinen oli ollut rannalla. Pyysin häntä nyt määrittelemään rannalla paikan, missä toinen henkilö oli ollut tihutyötä tehtäessä, ja piirsin sitä varten karttaluonnoksen järvestä. Hän jakoi rannan lohkoihin, numeroi ne ja näytti kohdan, missä toinen asianosainen asui, sekä kuvaili hämmästyttävän tarkasti hänen tuntomerkkinsä aivan ihon väriä myöten.

Vaikka olinkin saanut tietää, mitä halusin, teki mieleni vieläkin kysyä jotain.

Oli tullut – silloin kun tuo tihutyö todettiin – vähän hölistyksi, että epäilyksemme kohdistuivat erääseen järven rannalla olevaan taloon. Tästä meni tietysti sanoma mainittuun taloonkin. Helpostihan sellainen sana kulkee, ei siihen tarvita langallisia eikä langattomia välineitä. Talon isäntä oli silloin ruvennut syyttelemään paikkakunnalla oleilevia puhelinyhtiön työmiehiä, väittäen heistä jonkun tuhonneen merrat. Tämän uutisen sain tietää juuri ollessani lähdössä matkalleni pohjoiseen.

Sanoinpa siis tietäjälle, että järven rannalla olevassa talossa asui muutamia puhelinmiehiä ja pyysin hänen katsomaan, minkänäköisiä ne olivat, ja soveltuisiko hänen näkemänsä syyllinen ehkä joihinkin heistä. Pasanen kääntyi peiliinsä päin, katseli entistä pitemmän aikaa, rypisteli kulmiaan ja katsoi edelleen. Kääntyi sitten minuun päin lausuen harvakseen:

”Ei oo sähkömiehet tehneet. Ei tule näkyviinkään.”

Ja hän kertoi näkevänsä ainoastaan henkilöitä, jotka ovat syyllisiä kysymyksessä olevaan tekoon. Syyttömät eivät näyttäydy.

(Myöhemmin tarkistin vielä väitettä puhelinmiesten syyllisyydestä etsimällä heidät käsiini monen peninkulman takaa ja sain tietää työryhmän johtajalta itseltään, että hän oli miehineen poistunut asuinpaikkakunnaltani jo viikkoa ennen mertajuttuani ja oli silloin, kun tekonen tehtiin, peninkulmien takana.)

Tein vieläkin pienen kokeen kaukonäkijän taidosta. Kun oli siinä puheltu asioista ja aina väliin katsottu, sanoin näkijälle: ”Minä ajattelen nyt erästä henkilöä, joka asuu samalla paikkakunnalla, missä vietän kesää, ja on siellä eräänlaisessa toimessa (mainitsin miehen toimen). Katsokaapa nyt, minkä näköinen hän on.”

Taaskin kääntyi Pasanen peiliinsä päin, katseli vähän aikaa ja nousi sitten pois pöydän luota lähtien kävelemään huoneessa.

”Pitää katsoa vähän myöhemmin”, sanoi hän hiukan hermostuneena. ”On tullut liian paljon katsotuksi. Näyttäytyy vain se sama mies.”

Olin iloinen näistä sanoista, sillä olin ajatellut juuri henkilöä, jota aikaisemmin saamieni tuntomerkkien nojalla epäilin syylliseksi. Nyt oli mielestäni asia lopullisesti selvä.

Puheltiinhan siinä vielä iltapäivän kuluksi yhtä ja toista itse näkijästäkin. Hän jutteli moniakin mielenkiintoisia tapauksia, joita oli joutunut katsomaan ja selvittämään. Ja myöhemmin kuulin vielä naapureilta lisää. Venyisi liian pitkäksi tämä pakina, jos niistä kaikista rupeaisin kertoilemaan. Mutta jokunen saakoon tässä sijansa.

Kerran oli Pasasen luo tullut asiakas eräästä Ruotsin kaupungista. Oli virkamies, jonka hallussa olevasta kassasta oli kadonnut sievoinen summa rahaa, Suomen markkoina 160 tuhatta. Virkamiestä epäiltiin syylliseksi, mutta hän tiesi itsensä viattomaksi. Hän toi tullessaan valokuvan, jossa oli koko viraston henkilökunta, yhteensä kolmattakymmentä henkeä, ja pyysi Pasasta katsomaan, oliko niiden joukossa mahdollisesti varkauden tekijä.

Pasanen katsoi peilistään, tutki kuvaa ja osoitti erästä henkilöä, sanoen sen olevan syyllisen.

Pari viikkoa myöhemmin hän sai kirjeen asiakkaaltaan, joka iloisena miehenä kertoi vapautuneensa epäluuloista, sillä syyllinen oli tunnustanut.

Kerran oli muuan vieras kysynyt kelloaan, joka oli kadonnut metsään. Pasanen katsoi peiliinsä ja sanoi: ”Kyllä kai te kellonne olinpaikan tiedätte, kun itse sen panitte mättäälle.” Hän oli nähnyt peilistä juuri saman miehen, joka siinä hänen luonaan istui, kumartuvan ja asettavan kelloa mättäälle. – Olihan mainitulla vieraalla ollut muutakin asiaa. Tämän kellojutun oli hän vain tehnyt kokeeksi.

Pasasesta itsestään ei hänen taitonsa ole mitään ihmeellistä. Sitä hän enemmän ihmettelee, etteivät muut ihmiset näe samoin kuin hän. Pikku pojasta asti, 12-vuotiaasta on hän taidon omannut. Tuli silloin vanhempien veljiensä esimerkin houkuttelemana pääsiäisyönä peiliin kurkistaneeksi ja sattui näkemään siitä enemmän kuin muut. Siitä asti on hän taitoaan käytellyt, aluksi naapuriston poikien mielitiettyjä katsellen, sitten joitakin vähäisiä muitakin asioita. Silloin alkoivat naapurit nimittää häntä peilipojaksi. Senjälkeen on vuosien kuluessa vaikutuspiiri ja asiakkaitten luku kasvamistaan kasvanut.

Tässä ei ole tarkoitukseni kajota kaukonäkemiseen tieteelliseltä kannalta. Sanottakoon kuitenkin, mitä tietosanakirjamme asiasta mainitsee. Näinpä se haastelee:

”Meillä Suomessakin kerrotaan paljon juttuja selkeänäköisyydestä, mm. viisaista ukoista ja eukoista, jotka kysyttäessä osaavat ilmoittaa, mihin joku kadotettu esine on joutunut yms.; tarkoin muistiinpantu ja luotettavasti todeksi vahvistettu on kuitenkin perin harvoja sellaisia tapauksia.”

Niinpä kai. Sopinee kuitenkin kysyä, mitä tämä ”luotettavasti todeksi vahvistettu” tarkoittaa. Se, joka on kansan keskuudessa liikkunut ja tällaisista asioista ollut kiinnostunut, on kuullut paljonkin ”juttuja”, Kiuruveden tietäjästä, Vaalimon mummosta, eräästä Käkisalmessa nelisenkymmentä vuotta sitten vaikuttaneesta nuorukaisesta, joka autohypnoottisessa unessa näki asioita ja niistä kertoi, edelleen rouva R:sta, joka vielä joku aika sitten asui Kuopiossa, ynnä muista. Monet näistä jutuista ovat sangen ihmeellisiä, ja niitä kertovat sellaisetkin henkilöt, että niitä hyvin voisi pitää todeksi vahvistettuina. Nämä tässä luetellut näkijät ovat aivan nykyaikaan kuuluneita. Jossain määrin sadunomaisen sävyn ovat saaneet kertomukset vanhempina aikoina eläneistä tietäjistä, joilla monella ilmeisesti on ollut kaukonäkemisen lahja, vaikkakin nykypolven ihmiset, jotka eivät ole henkilökohtaisesti joutuneet heidän kanssaan kosketukseen, eivät aina jaksa uskoa heidän tarinoitaan tosiksi.

On hyvin todennäköistä, että sitten kun Tyrnävän kaukonäkijä Armas Pasanen on siirtynyt Tuonen tuville ja jokunen vuosikymmen saanut hänen askeltensa sijat sammaltumaan, kulkevat hänenkin näkemänsä asiat, joita sadat hänen asiakkaistaan kertoilevat, kansan suussa juttuina, joita on mukava illan kuluksi kuunnella, mutta joilla ei ole sen suurempaa merkitystä ja joille jotkut korkeasti oppineet hymähtävät, koska niitä ei ole ”luotettavasti todeksi vahvistettu”.