Kalle Päätalo on usein korostanut, miten hänen silmämääränään on Juuret Iijoen törmässä -sarjan romaaneita kirjoittaessaan ollut kuvata ihmiset, heidän elämänmenonsa ja heidän kokemansa tapahtumat mahdollisimman totuudenmukaisesti ja rehellisesti. Esiin on paljastunut tavattoman rikas maailma. Kun kirjailija on kuvaukseensa onnistunut luomaan vielä kielen, jossa perustana on kuvattavan kulttuurin oma kieli, kirjailijan suvereenisti hallitsema tarkka ja taipuisa, ilmauksiltaan ehtymätön kansankieli, teosten uskottavuus ja myös niiden suosio on ollut taattu. Teoksista on muodostunut löytöretki kulttuuriin, jossa ovat välittömät juuremme. Se on ajallisesti meille vielä niin läheistä mutta kuitenkin jo aivan oma maailmansa.

Päätalon vahvuutena päästä kiinni elävään elämään on ollut se, että hän on kuvannut yhteisöä, jonka aitona jäsenenä, rivimiehenä, hän itse aikanaan eli ja toimi ja jonka hän pääsi tuntemaan sisältä päin. Iijoki-sarjaa voi luonnehtia myös kaunokirjallisin menetelmin toteutetuksi omaelämäkerralliseksi muistelmateokseksi. Teossarja perustuu omiin kokemuksiin, tietoihin ja havaintoihin, haastatteluihin ja kirjallisiin lähteisiin. Sen totuudellisuuden vakuutena on tavallaan myös se, että kirjailija on voinut marssittaa Jokijärven-ajan henkilönsä kirjojensa sivuille jopa oikeilla nimillään.


Kalle Päätalon vanhempien, pientä palstatilaa eläneiden Riitu ja Hermanni Päätalon, perheen elannossa metsätyöt, savotat ja uitot, olivat kaikki kaikessa. Ne olivat niin olennaiset myös nuoren Kallen elämässä ja sitä kautta hänen romaaniensa sisällössä, että kolme Iijoki-sarjan romaania sai niistä nimensä: Tammettu virta, Täysi tuntiraha ja Nuoruuden savotat. Ja jo tätä ennen olivat syntyneet loistavat, asiantuntevat jätkäkulttuurin kuvaukset Viimeinen savotta ja Kairankävijä.

Savotta- ja uittokulttuuri olivat osa monitahoista elinkeinojen ja elämän kokonaisuutta, rikasta paikallista kulttuuria, joka kukoisti Koillismaalla vielä täydessä voimassa 1920- ja 30-luvulla. Elinkeinoille löi leimansa monipuolisuus: sama talo ja perhe joutui keksimään ja keräämään toimeentulonsa yleensä hyvin moninaisista lähteistä, lähtien luonnon erilaisista antimista vuodenkulun mukaan, karjan annista, peltojen ja niittyjen kasvusta, vesien viljasta, metsistä puuna, riistana, marjoina ja ennen kaikkea metsätöinä. Kaikkiin niihin liittyivät omat osaamisensa, tapansa, työyhteisönsä ja oheiselämänsä. Omavaraisia pyrittiin olemaan mahdollisimman pitkälle, mutta se onnistui vain harvoille suurille taloille, öhytaloille. Mökkiläisten ja torpanpitäjien oli haalittava elämänsä pitimiksi markkoja milloin mistäkin työnpätkistä talojen ja yhtiöiden palkkalaisina. Päätalon kuvaus nuoren Kallen työurasta 20- ja 30-luvulla antaa tästä tyhjentävän kuvan. Se on historiallisesti arvokasta yhteiskunnallista tietoa, nykyään suosittua arjen ja pienyhteisön historiaa, mikrohistoriaa, jonka aineistoa ei hevin löydy viranomaisten asiakirjoista.

Iijoki-sarja osoittaa, etteivät nykyään paljon puhutut ”pätkätyöt” ole suinkaan uusi asia vaan pikemminkin paluuta vanhaan.

Työ oli kaikki kaikessa, tarkkoja työaikoja ei juuri ollut, vapaa-ajan ja työajan välillä ei ollut selvää rajaa. Ihminen oli kaiken työnteon keskipiste, ja usein työtä tehtiin yhdessä perhe- ja talokunnittain ja monesti suuremmallakin joukolla. Vähäisen vapaa-ajan huveja olivat erilainen keskinäinen seurustelu, kylästelyt ja porinoinnit, seurat ja lauluseurat, tanssit, alkava urheilu, lukeminen, kortinpeluu ja ”kometiijja”-esitysten seuraaminen. Yhteisöllisyys, yhteisvastuullisuus ja sosiaalisuus oli kanssakäymisessä keskeistä. Jokainen ihminen sai olla oma itsensä, ja todellisille persoonallisuuksille, elämän taiteilijoille, oli vielä tilaa.

Ulkoapäin valmiina saatua ns. korkeaa kulttuuria vanhassa elämänmuodossa sanan varsinaisessa merkityksessä oli vähän. Sitä edustivat lähinnä kirkko ja uskonto mutta nekin varsin kansanomaisina, kansanelämään mukautuneina. Niiden rinnalla elivät vielä vanhat kansanuskomukset, pimeiden voimien pelot ja taikakonstit niiden hallitsemiseksi täydessä voimassa. Vaikka Antti Lohilahti, Satusetä, oli kristitty ja uskovainen mies, sen kanssa oli sopusoinnussa se, että hän hallitsi valtavan määrän erilaisiin elämän vaikeuksiin ja ongelmiin helpotusta tuovia poppatemppuja, jopa itsensä ”vanhan rypön” hallitsemiseksi, kuten Antti pirua kutsui. Esimerkkinä olkoon Antin taika siihen, miten toisesta talosta ostetun hevosen sai pysymään kotona:

Kotiinkuljetettaessa oli kolmasti likapaikalla tai pehmeällä tiellä otettava hevosen kavion jälki ylös maasta puukolla ja käännettävä ympäri. Laitumen laijassa pyöräytettiin hevosta vesan, raidan tai haavan ympäri kahdesti myötäpäivään, kerran vastapäivään ja sanottiin: ”Tässä on sinun laitumesi laian perä, sielt’ on palanu maat mannut, täällä on vihantata ruohoa sinun syötä ehon kyllin ja juota vettä.” Kotoa otetaan tuhkaa kolmelta tulisijalta ja leivotaan sen maan jyvistä tehtyyn leipään mukaan, pyyhkäistään hikeä vasemmasta kainalosta ja syötetään elukalle. Ellei se sittenkään ota pysyäkseen, vuollaan se ristiin. Kaviosta vuollaan ristiin oikeasta etujalasta ja vasemmasta takajalasta, vasemmasta etujalasta ja oikeasta takajalasta jokaisesta kolme lastua, viedään aidan taakse kivelle, pannaan sammalia päälle ja toinen kivi päälle. Jos hevonen tästä tarttuu kovin lujasti jaloilleen, ettei pääse kunnolla laitumelle syömään, on mentävä löysäämään. Löysättäessä jätetään kivien väliin vain yksi lastu, pannaan taas sammal ja kivi päälle. Tällä tavalla pidätettiin kerran kulkuhevonen Loukonvaarassa.

Tällekään Antin opille ei liene enää käyttöä.

Tämä vanha rikaspiirteinen inhimillinen elämänmuoto alkoi hajota sotien jälkeen eurooppalaisen uudenaikaistumisen ja kaupungistumisen ulottaessa kiihtyvästi vaikutuksensa myös selkosiin. Viimeisiä niittejä oli suurten jätkäsavotoiden loppuminen Taivalkoskella 60-luvulla ja lopulta Iijoen uitonkin päättyminen 1987, tosin viime vaiheessa sekin läpensä koneistuneena. Samalla paikallisesta kulttuurista jäi pois paljon värikkyyttä, kertomuksellisia muotoja, eeppisyyttä ja dramaattisuutta. Tässä nyt jo historiaksi muuttuneessa aineksessa tapahtui suuri muodonmuutos. Tuskinpa esimerkiksi puiden käsittely metsäkoneilla ja niiden kuljetus kuorma-autoilla tehtaille on kovinkaan kuvauksellista, sellaista joka voisi olla jotenkin kiitollisempaa kuvattavaa, kirjallista tai kuvallista, tai otollisempi näyteltävän taiteellisen ilmaisun aihe kuin vanha savotta- ja uittokulttuuri työmuotoineen, jätkineen ja tapauksineen. Ja eikö kaupanteko entisajan kaupassa, kuten Lehon porvarin tai Jalavan kauppiaan puodissa, eri vaiheineen ja tinkauksineen, ole mahdollista kuvata, maalata tai kertoa rikkaasti, mutta tuskin samalla tavalla ostosten teko nykyajan valintamyymälässä, sen hyllyjen välissä tai kassajonossa.

Satumainen onni oli, että Kalle Päätalo ehti tämän vuosisatojen kuluessa muotoutuneen kulttuurimuodon viimeisen kukoistuksen tallentamaan ja kuvaamaan romaaniensa sivuille, ja vielä luettavassa, taiteellisessa muodossa.


Iijoki-sarja perustuu todelliseen elämään ja sen henkilöihin, ja siksi niiden muistelusta ja siihen liittyvistä elämyksistä on syntynyt oma kulttuurilajinsa, tärkeä osa ns. Päätalo-kulttuuria, joka kukoistaa varsinkin jokakesäisillä Päätalo-päivillä. Tuon siihen omalta osaltani pienen lisän.

Ehdin poikasena 50-luvulla ja 60-luvun alussa mukana Koillismaan perinteisen paikalliskulttuurin häntien ajossa elää vielä niiden ihmisten parissa, jotka ovat Päätalon kirjojen henkilöitä ja heidän ikätovereitaan. Näin ja koin vielä jotakin sotia edeltäneen ajan elämänmuodosta, kuten metsätyöt, uitot, kalastuksen, niittyheinän kokoamisen, keuhkotaudin ja muut pahat sairaudet, kuppauksen, kummitukset, atimoinnit, ronskin puhekulttuurin ym. mutta en enää pula-aikaa ja todellista ahtautta ja köyhyyttä, en kattilakuntien hajoittamisia, huonemiehiä, kortteerimiehiä tai kulkumiehiä enkä nuorten joutumista miltei penskaikäisinä raskaimpiin ruumiillisiin töihin, kuten metsätöihin. Mutta kun tuo erilainen aika oli vielä niin lähellä ja sen kokeneita ihmisiä oli vielä elossa ja parhaassa iässä, paljon sitä muisteltiin ja paljon siitä kuuli. Hyvinä oppaina olivat tässä vanhempani ja heidän sukupolvensa mutta erityisesti sitten isovanhempani, varsinkin isänisäni, pappani, Iivari Vahtola (1893–1979).

Huolellisesti Päätalonsa lukeneet muistavat Vahto-Iivarin Iijoki-sarjan ensimmäisistä, 20-lukua kuvaavista romaaneista, kuten sen, että Iivari oli ukkoherrana siinä Kylmänluomanojan uitossa, jossa Kalle sai ensikokemuksensa uitosta, että Iivari maksoi Kallelle hänen elämänsä ensimmäisen tilin veneiden hausta Turpeisenjärveltä ja miten Hermanni kulki Iivarin kanssa tämän autolla useina kesinä katselemassa savotoitavia leimikoita Rauma-yhtiölle.

Vahto-Iivari on Päätalo-kulttuurin täysiverinen edustaja myös siinä, että hän ehti elämänsä aikana olla monessa mukana, hankkia toimeentuloaan todella monilla keinoilla. Se Riitu Päätalon elämänviisaus, että ”jos tikka on kirjava niin ihmisen elämä on kirjavampi”, sopii myös Iivarin elämään.


Iivari Vahtolan isänpuolen suku tuli Taivalkoskelle merimaista, nimittäin Iivarin isoisä Heikki Vahtola muutti vuonna 1844 Haukiputaalta, Vahtolan vanhasta talosta, Oulun porvarien Taivalkoskeen rakennuttamalle sahalle töihin 24-vuotiaana. Vuonna 1849 Heikki avioitui Korvuanjärven rannalla Lohilahden talossa 1822 syntyneen piika Leena Matintytär Lohilahden eli Haurisen kanssa. Lohilahden uudistalon otti asuakseen hänen isänsä Matti Antinpoika Haurinen (1780–1834). Hänen isänsä Antti Haurinen (s. 1744) – siis Leenan isoisä – oli tullut Pudasjärven pitäjään noin 1780 Vienasta Uhtualta kaiketi pakoon Venäjän pitkää sotapalvelusta.

Heikissä ja Leenassa kohtasivat siis länsi ja itä kouriintuntuvasti Taivalkosken törmällä.

Myös Kalle Päätalon sukujuuret menevät vahvasti Vienan Haurisiin. Hermanni Päätalon äiti, Kallen isoäiti, ämmi eli muori, Elsa Leena, syntyi vuonna 1866 – kuten hän itsekin kertoo Huonemiehen pojassa – Korvuanjärvellä Lohilahden talossa. Hänen isänsä oli Leena Lohilahden veli Antti Matinpoika Lohilahti eli Haurinen (s. 1813). Antti Matinpojan ensimmäinen puoliso oli häntä 17 vuotta vanhempi, toinen – ämmin äiti Maria Malinen – taas 28 vuotta nuorempi. Samoja veljeksiä oli myös Satusetänä tunnetun, vuonna 1863 syntyneen Antti Lohilahden isä Matti Matinpoika (s. 1815). Näin Kallen ämmi ja Satusetä olivat isot serkut ja Hermanni ja Iivari pikkuserkut.

Hermanni Päätalo muurautti Suomen kuuluisimman ”paikkaasa hakevan” uunin siis vahvasti sukulaismiehellä, mutta mitään sukulaisrakkautta ei uunin muurauksessa ja sen jälkiselvittelyissä ollut juuri havaittavissa.

Kalle Päätalosta suoraan kuudennessa polvessa tullaan mainittuun Vienasta muuttaneeseen Antti Hauriseen. Päätalon kertojanlahjojen geeniperimää voidaan näin perätä Vienan runonlaulajasuvuista asti. Tämä lahjakkuus ilmeni omalla tavallaan myös Satusedän ja isä-Hermannin kertojantaidoissa. Muilta osin Kalle Päätalon sukujuuret ovat vanhoissa Koillis-Pohjanmaan savolaisissa suvuissa, sukunimisuvun Päätalo osalta Iijokitörmälle jo 1600-luvulla tulleissa Säkkisissä.


Heikki ja Leena Vahtola työskentelivät lapsineen Taivalkosken sahalla. He, kuten muutkin vakinaiset työntekijät, saivat sahan maista muutaman hehtaarin maata torpan perustamista varten. Heidän ainoa poikansa Juho (1860–1926), Iivarin isä, työskenteli ensin sahalla ja sittemmin myös eri yhtiöiden työnjohtajana.

Metsäalalla teki myös Iivari pitkän päivätyön. Päätalon kirjoista hänet muistamme ehkä parhaiten autostaan Viiksi-Heikistä, jolla hän teki yhdessä Hermannin kanssa leimikoiden arviointimatkoja Rauma-yhtiön palveluksessa aina Paanajärveä myöten. Iivari ja Hermanni olivat päässeet yhtiön piiripäällikön K. A. Virran, ”Kyllin-Ukon”, luottotyöntekijöiksi ja yhtiön palveluksessa kuukausipalkkaisiksi, mikä oli perin harvinaista tuon ajan maaseutuyhteiskunnassa. He olivat ehkä jo hieman enemmän kuin ”kipeneen herran paskaan astuneita”, kuten ämmi opetti pienelle Kallelle retkellä Tyräjokivarteen.

Iivari tulee Iijoki-sarjassa esiin tulisen kiireisenä miehenä. Luonnehdinta sopii myös hänen koko elämänuraansa: hän ehti tehdä paljon ja monenlaista, koota elantoaan todella monista lähteistä.

Iivari syntyi sahan ns. Paananpuolella 1893, hän kävi Taivalkoskelle juuri perustetun kansakoulun opettajana Jaakko Saariaho, kirkkoherra Juho Barkmanin pitämän rippikoulun ja Oulussa kirjanpitokurssit.

Taivalkosken ensimmäisen kirkkoherran Juho Barkmanin perusteellista opetusta rippikoulussa hikoili aikanaan myös Hermanni Päätalo. Rippikoulussa päntättiin ulkoa ruotsalaisen Johan Möllerin tekemää, suomennettua katekismusta Autuuden oppi: Lyhykäisesti edespantu Lutheruksen Katekismuksen yksinkertaiseksi selitykseksi (suom. 1882). Katekismuksen käännöstä valitettiin usein kovin vaikeatajuiseksi kansanihmiselle. Luultavaa on, että Hermanni omaksui tästä nimityksen mölläri, jolla hän nimitteli kaikkia kirjoja. Hän sai kokemastaan rippikoulussa ikuisen kammon kaikkia kirjoja kohtaan.

Niin kuin monet taivalkoskiset Iivari oli 1916–17 rakentamassa Muurmannin rautatietä, lähinnä savotoimassa puutavaraa radanrakennukseen. Vuosina 1918–19 hän oli Walleniuksen joukoissa sotimassa koillisella rintamalla Paanajärvellä ja suorittamassa asevelvollisuutta. Sieltä selvittyään hän työskenteli kymmenissä tukkisavotoissa ja uitoissa kasöörinä ja ukkoherrana. Niin ikään hän kävi Oulussa puuseppäkurssit ja oli taitava ovien, ikkunoiden, huonekalujen ym. puutöiden nikkaroija. Tätä taitoa hän tarvitsi rakentaessaan vuonna 1925 kirkolle oman talon, jota myös Hermanni Päätalo oli – Kalle mukanaan – salvaamassa. Kerrotaan, ettei ollut kaukana, etteikö myös Iivari turvautunut Satusetään muuraushommissa, mutta Hermanni Päätalon suositukset yhteisen sukulaisen muuraustaidoista olivat siinä määrin heikot, että Iivari päätyi Halko-veljeksiin.


Jurmun kylässä, Taivalkosken kirkolta 20 km Ouluun päin, Rauma-Wood-yhtiö omisti Iijokitörmällä suuren Koskelan tilan, josta käsin se hallinnoi ja huolsi lukuisia savotoitaan Koillismaalla. Rauma-yhtiö, Raumalainen eli Raumavooti, oli tärkein Iijokilaaksossa savotoinut yhtiö 20- ja 30-luvulla, vahvasti ”leivän isä”. Suuri osa Kalle Päätalonkin nuoruuden uitoista ja savotoista oli Rauma-yhtiön työmaita.

Koskelassa myös asuivat piiripäällikkö K. A. Virta ja työnjohtajat. Heitä palvelivat keittiön puolella piikoina mm. Moilasen sisarukset Tilda ja Hilja Suomussalmen Pyhäkylältä. Piiripäällikkö ja työnjohtaja Vahtola rupesivat pivartelemaan sisaruksia. Kerrotaan, että piiripäällikkö olisi pannut isäntärenkinsä Jussi Vähäkuopuksen vakoilemaan piilosta saunan lauteiden alta piikoja saadakseen varmuuden, kummalla heistä näyttivät ns. hupaisat paikat silmään mukavimmalta. Lieneekö piiripäällikkö päässyt ikään kuin valitsemaan päältä, mutta joka tapauksessa kävi niin onnellisesti, että Virta avioitui Hiljan kanssa ja Iivari Tildan kanssa – kumpikin pysyvästi ja onnellisesti.

Iivari osti yhdessä työnjohtaja Emil Suomisen ja piiripäällikkö Virran kanssa pula-aikana Koskelan, joka jaettiin kolmia; Iivarin osuuteen tulivat rakennukset ja pellot, Iivari vuokrasi kirkolle aiemmin rakentamansa talon ensin leipomoksi ja kahvilaksi ja sitten kunnantoimistoksi; sehän oli Vahto-Iivarin talossa vielä Kalle Päätalon ollessa 50-luvun alussa kunnanrakennusmestarina Taivalkoskella, kuten romaanissa Muuttunut selkonen selviää. Iivari muutti 30-luvun alussa Jurmuun maanviljelijäksi ja metsänomistajaksi. Samalla Hermannin kaveri leimikoiden katselijana vaihtui Viljo Oksaksi eli Oksan-Villeksi, ja Iivari osti Hermannin hevosen, Ison Ruunan.

Mutta yhä Iivaria kiinnostivat savotat ja uitot. Maanviljelyä hän harjoitti omiksi tarpeiksi jo valmiilla yhtiönaikaisilla pelloilla, mutta maahenki ei häntä varsinaisesti puraissut. Niinpä hän urakoi jatkuvasti eri yhtiöille Iijoen sivuhaarojen uittoja. Kun Asutusalueen taloja alettiin rakentaa 30-luvun lopulla, kuten romaanissa Nuoruuden savotat kerrotaan, Iivari höyläsi pärehöylällään rakentajille kattopäreitä. Sota-aikana hän perusti Jurmuun pilketehtaan. Hänellä oli talossaan myös kauppa, mutta se oli lopetettava liian avokätisen velkakaupan vuoksi. Niin ikään hänellä oli Jurmussa kettutarha.

Kaiken ohessa Iivari oli innokas metsästäjä ja kalastaja. Lukuisat ovat ne tarinat, jotka kuulin oravan- ja ketunpyynnistä ja lohenkalastuksesta Iijoella. Edelleen hän pyyti monena kesänä helmiraakkuja Korvuanjoelta yhdessä Matti Halkolan kanssa. Sodan jälkeen syntynyt kultaryntäys tempasi myös Iivarin mukaansa: hän kaivoi yhden kesän kultaa Lemmenjoen Sotajoella, mutta hippuja kertyi vain ”nimeksi”, kuten hän itse ilmaisi. Iivari oli nykykielellä sanottuna innovatiivinen siinä, että hän kehitteli erilaisia apuvälineitä työnteon, mm. pöllinpomppauksen, helpottamiseksi.

Nautintoaineista Iivari viljeli pikanellia eli tupakkarullaa mällinä yhdessä sikarinleikon kanssa; tupakkarullaahan puraisivat monet Päätalon kirjojen henkilöt. Sodan jälkeen pääsi tupakkarulla loppumaan koko Taivalkoskelta. Syyskiireet sadonkorjuineen olivat pahimmoillaan menossa, mutta ankara tupakantuska esti keskittymisen töihin. Pikanellia lähdettiin hakemaan Iivarin vävyn Paavo Pukkisen autolla Oulusta – tuloksetta. Matkaa jatkettiin tämän jälkeen Pietarsaareen Strengbergin tehtaille, mutta ei sieltäkään saatu rullan rullaa. Katsottiin kuitenkin, että kun oli jo näin kauas tultu, ei kannattanut palata takaisin ilman poskessa mollottavaa mälliä. Niin matka jatkui Vaasan kautta Helsinkiin, josta saatiin muutama rulla. Vasta Turusta Rettigiltä saatiin pikanellia repullinen, jonka kanssa palattiin Jurmuun. Siitä riitti iloa kylän muillekin mällitupakan ystäville. Mutta pari viikkoa oli kulunut, ja perunamaan peitti paksu lumi. Kerrotaan, että vaikka Iivari toi Tilda-vaimolleen komeat läninkikankaat, korvamakea oli siksi sakeaa, että Iivari joutui asumaan pari viikkoa pikkupuolella.

Kalle Päätalo kuvaa Iivarin autoilevana ukkoherrana. Iivari laittoi vielä sodan jälkeen auton, ”hellepiiliksi” kutsutun avoauton, jolla ajettiin vain kesällä. Sen hän myi 1953 Aukusti Luokkaselle, kostolaiselle sepälle ja muurarille. Luokkanen oli ainakin viikon Koskelassa Iivarin autokoulussa. Kiireisen opettajan hermot eivät meinanneet kestää lujapäistä oppilasta. Luokkanen höyläsi kahakäteen riihitietä, ajoi aitoja kumoon, pari kertaa pahasti ojaan ja kerran riihen seinään. Niin vaarallista se oli, ettei meitä poikasia päästetty Luokkasen kyytiin.

Itse muistan papan Koskelan-ajalta 50-luvun alusta parhaiten talven 1953, jolloin olin nelivuotias ja jolloin hän rakensi iltapuhteina ikiliikkujaa pyrkien murskaamaan energian säilymislain. Kovin herkästi eivät lapsen kätöset päässeet sormeilemaan herkkää koneistoa, mutta ehdotuksia tein miltei hermostumiseen asti erilaisten vimpaimien asentamisesta. Tupakkarullaa ja sikarinleikkoa kului ja tupakansylki pärisi tuona talvena tavallista enemmän. Siinä opin myös edustavan valikoiman lointeluja, sellaisia kuin köyttä, silihoonni, pirhana, pertana, taivahan vallat jne. Karkeat voimasanat oli pidettävä aisoissa, koska Iivari oli tehnyt parannuksen lestadiolaisuuteen sotien jälkeen.

Vaikka yritys ei lopulta onnistunut, parasta oli, miten hupaisasti talvi-iltoja vietettiin Koskelan pirtissä sinä talvena, kun ilta toisensa jälkeen kerääntyi runsaasti yläpääkylän miesväkeä miettimään laitteiston teknisiä ratkaisuja. Hyvä apu saatiin Paavo Pukkisen perustamasta autokorjaamosta ja hänen hitsauslaitteistaan.

Sulan aikana asui Koskelassa viikkokaupalla myös Vanhaksi Siiraksi kutsuttu vanheneva metsätyömies, joka mm. hieroi, teki heinätöitä ja raivata nuhjaili peltoa. Hänen intohimonsa oli veikkaaminen. Avustin Siiraa usein veikkausrivien keksimisessä. Siira veikkasi siinä määrin, etteivät tienestit eivätkä verskotit riittäneet, vaan hän joutui tilaamaan rahaa kotoaankin. Ongelmahan siitä tuli. Niinpä osuuskauppiaan kanssa sovittiin, että hän kerää Siiran jättämät veikkaukset ja rahat pieneen rasiaan tiskin alle. Aina muutaman viikon välein kauppias ilmoitti, että taas on Siiralle tullut pienoinen voitto ja palautti Siiran veikkaamat rahat. Siira otti voiton mielellään vastaan vaikka mutisikin ihmetellen: ”Onpa se soma assia, että en ite oo sitä honannu.”

Vuonna 1954 Iivari jätti Jurmun tilansa lapsilleen ja muutti kirkolle asumaan taloaan, josta kunnantoimisto muutti uuteen rakennukseensa. Iivari perusti taloonsa nyt matkustajakodin eli yömajan, jota piti vaimonsa ja tyttärensä kanssa aina 70-luvun alkuun. Yöpyjiä riitti vielä hyvin: syrjäkylien ihmisille ei ollut enää matkalaisten pirttejä, jätkiä oli vielä liikkeellä ja kirkonkylän liiketalojen, koulujen, rautatien ja vesi- ja viemäriverkoston rakentajia. Itse vietin kesäni ja pitemmät lomani melkein kokonaan kirkolla ja sain käydä keskikoulun papantalosta pitäen. Odotettuja olivat jokakesäiset kalaretket useimmin Jokijärvelle, jossa yövyimme toisinaan Romppasessa, toisinaan Hiltu-Jakin talossa. Retki tehtiin postiautolla, völjyssä säkillinen verkkoja, aina pitkäsiima ja uistin. Uisteltaessa opin Jokijärven rannat ja perät ja kuulin ensi kerran tarinan Kirkkosaaren ”aaveista”, jonka Päätalo on elävästi kertonut romaanissaan.

Usein yöpyi ja kortteerasi Iivarintalossa pitempäänkin vanhenevia miehiä, jotka aloittivat tähän tapaan: ”Muistaako se Iivari, oltiin sillon sovan eillä niitä Loukusanjoin latvavessiä uittamassa… Huttu-Kalle oli sulla järvillä konemiehenä?” Iivari saattoi tähän sanoa: ”En naamasta merkkijää muista, vain kenen poika sinä oikeen oot.” Kun ”poika”, joka oli uitossa ollut ehkä rippikouluikäinen, sanoi nimensä, Iivari muisti hänet heti ja niin löytyi paljon yhteistä muisteltavaa. Jos Iivari muisti ”poijjan” riskinä uittojätkänä, saattoi hän heivata yösijan hinnasta tai olla kokonaan sitä perimättä.

60-luvun alussa Iivari innostui vielä ravustuksesta, jota hän ryhtyi, tyylilleen uskollisena, harjoittamaan innokkaasti ja suurimuotoisesti. Iijoessa oli tuolloin hyvä rapukanta. Kerrotaan, että sen oli aikanaan istuttanut metsätyönjohtaja Severus Lamminmäki. Iivari ei luottanut myöskään ravustusvälineissä tehdastuotteisiin; hän kutoi ja punoi itse talven aikana 150 erinomaista rapumertaa. Pääsin monena kesänä apumiehenä hyviin kesätienesteihin, vaikka parasta oli tietenkin jännittävä pyynti ja elokuun leppeät kesäyöt tulilla milloin Iijokivarressa, milloin Kostonjoella tai Inkeen Porojoella.

Iivari sai elää elämänsä viimeisetkin vuodet varsin terveenä kotonaan huolehtien talontöistä, harrastaen voimiensa mukaan kalastusta ja marjastusta ja kulkien ahkerasti seuroissa. Elämäänsä tyytyväisenä hän kuoli joulun alla 1979.

Iivari luki useita Kalle Päätalon kirjoja, varsinkin Koillismaa-sarjaa ja Iijoki-sarjaa. Muistan, että joulun 1963 alla ollessani keskikoulun kolmannella luokalla sain asiaksi hakea Vaalamon kirjakaupasta Myrsky Koillismaassa -romaanin, jonka sain kirjailijan omistuskirjoituksella varustettuna. Iivarin, tätini ja minun kesken syntyi tinkaa siitä, kuka kirjan saa ensiksi luettavakseen. Ei auttanut muu kuin lukea juontamalla vuorotellen.

Iivari luki kirjoja osin myös ääneen vaimolleen Tildalle eli mammalle, kuten häntä kutsuttiin. Mammaa hartaana uskovaisena suivauttivat kuitenkin runsaat kirosanat, jotka Iivari sitten hyppi yli tai nielaisi. Erityisesti häntä tietenkin kiinnostivat Iijoki-sarjan alkupään romaanit. Hän oli hyvillään siitä, että se aika ja elämä, jota hän oli parhaat miehuutensa vuodet elänyt, oli näin ikuistettu kirjojen sivuille. Itse kuvattua elämää eläneenä Iivari luki etupäässä sillä silmällä, pitivätkö kertomukset paikkansa, eikä hänellä koskaan niissä ollut mitään arvosteltavaa.

Iivarin mielipide oli, että ”on se Pää-Herkon poika kyöttä osannu panna assiat paikoilleen” ja että ”onhan nuita valamiiksi kirjoitettuja kirjoja nyt näin hyvänä aikana mukava ihan huvikseen lenata ja lukkea, kun ei oo ennää sen kummempata kiirettä mihinkään”.

Katso myös