Seuraava lyhyt historiikki on aiemmin julkaisematon, ja se julkaistaan tässä sellaisenaan. Teksti on kirjoitettu 1950-luvun alussa; käsikirjoitus kuuluu Taivalkosken kunnankirjaston kotiseutukokoelmaan. (Katso myös Taivalkosken seurakunnan historiikki.)

Tiedot on kirjoittanut muistiin toimitusjohtaja Heikki Johannes Taivalvaara, s. 31.10.1884, k. 3.2.1952.

Tiedot lahjoitti PPO:n kotiseuturetken käyttöön Maija Loviisa Taivalvaara, s. 29.12.1892.

Suomalainen alku-asutus

[Kuva: Taivalkosken kirkonkylä]
Näkymä vanhalta kirkonmäeltä länteen. Vasemmalla on Oulu-yhtiön rakennuksia ja oikealla Jakkila.

Kuntamme ja seurakuntamme ovat itsenäisenä alueena toiminut vasta vuodesta 1879 alkaen ja kun kerhollamme ei ole vielä varoja tietojen hankkimista varten entisistä ”emäseurakunnista”, niin jätämmekin niitten hankinnan perässämme tuleville ja olemme pakoitettuja merkitsemään vanhoilta saamiemme kertomusten mukaisina vanhimmat tiedot.

Varsinainen lappalaisten poistuminen näiltä alueilta on tapahtunut n. 1600-luvun alkupuolella, jota on välittömästi seurannut suomalaisten siirtyminen tänne. Kuntamme alueella ensimmäisiä asutusalueita lienee Tyrämäki. Siellä on vielä tänäänkin lähes 300 vuotta vanha suomalainen aitta, jonka seinässä on vuosiluku-merkintä, jonka omisti entinen Juusolan suku, mutta v. 1947 luovutti sen kylään perustetulle Muinais-muistoyhdistykselle säilytettäväksi ja esinevarastoksi.

Itäisen Jokijärven- ja eteläisen Metsäkylämme alkuasukkaista suurin osa on kulkeutunut Savosta päin. Kuitenkin Jokijärven kylään, Tyrämäelle on ensimmäisen talon rakentanut asukas tullut Iijokea ylös. Aluksi hän on rakentanut ns. kalamajan Jokijärven- ja Kirkonkylän välillä Iijoessa olevan Autiosuvannon rannalle. Tästä hän on pian siirtynyt nykyisen Sorosen talon paikalle, mutta siitäkin siirtyi samalle mäelle, rakentaen talonsa vanhan Juusolan talon paikalle. Tämä Pudasjärven Yli-Kuren Honkasen talosta lähtenyt perhe lienee sukunimeltään ollut Räisänen, mutta luullaan, ettei hän olisi ollut talonväkeä, joka tapauksessa Honkasesta lähtenyt veneellään jokea ylös sauvomaan. Nykyiset Tyrämäen suvut: Juusolat ja Alapirtit polveutuvatkin edellä mainitusta alkuasukkaasta.

Kirkonkylän, länsi- ja pohjoiskylien alkuasukkaat ovat vaeltaneet Iistä päin Iijokea myöten. Asutuksen näin muodostumista tukee täydellisesti kieli-murteetkin. Niinpä 40–50 vuotta sitten Jokijärven ja Metsäkylän alueilla väestö puhui Savon murteella, kun taas Kirkon-Jurmun-Loukusan- ja Jokikylien asukkaat puhuivat Oulu-Iin murteella.

Alkuaikoina asuintalot on rakennettu järvien- ja jokien rantamille, mutta pian niitä on alkanut ilmestyä vaaroillekin, ehkä hallavaaran takia, mutta myöskin osiltaan metsänriistan parempien pyyntimahdollisuuksien takia, koska metsäneläinten nahkat alkoi saada vaihdetuksi tarvittaviin tavaroihin.

Taloudellinen kehitys

Asuintalot ja sijainti

[Kuva: asuinrakennus]
Asuinrakennus Taivalkoskella. Kuva: Museovirasto.

Ensimmäisen vuosisadan 1600–1700 luvun aikana muistotietojen mukaan on asutusta alkanut muodostua, aluksi tilapäisten kalastusmajojen paikoille järvien ja jokien rantamille, sekä hiljalleen vaaroillekin. Ihmisasunnot ovat olleet ns. ”savupirttejä”. Vasta noin vuoden 1800 paikkeilla on alettu käyttää jossain määrin tavallista lasi-ikkunavalaistusta, johon asti se on ollut tuntematonta. Samalla myöskin ”savupirtit” ovat, joskin hiljalleen alkaneet väistyä ja viimeinen asuntona käytetty ”savupirtti” on ollut Metsäkylän Loukonvaarassa vuonna 1887. Savukiukaitten tilalle on rakennettu yleensä kivestä uunit ja samoin savupiiput kivestä alkuaikoina.

Savupirttijärjestelmästä luovuttua, asuinrakennuksista on yleensä tehty kohtuullisen kookkaita, mutta terveydelliset näkökohdat rakentajille ovat olleet tuntemattomia. Yleensä kaikki rakennukset ovat olleet vanhaa suomalaista rakennustyyliä ja maalaamattomia sisältä ja ulkoa aina yhdeksäntoista vuosisadan loppupuolelle asti. Vasta 20 vuosisadan alkupuolella rakennustavassa ja osittain tyylissäkin, sekä huoneiden järjestelyssä alkaa havaita vähäisiä muutoksia tapahtuneen ja maalaus on samalla alkanut yleistyä. Samoin terveydelliset ym. näkökohdat on alettu huomioida. Seinärakennusaineena on käytetty yksistään vain hirsiä kaikissa rakennuksissa. Ensimmäinen kivestä rakennettu navetta on tehty maakivestä Huovisen taloon v. 1898, jonka jälkeen niitä on alkanut ilmestyä muuallekin ja nykyisin niitä tehdäänkin huomattavassa määrin sementti-tiilistä kahdella ilmaeristysaukolla. Kivirakenteisen ensimmäisen talon rakennutti apteekkari S. Fingrentberg kirkonkylään v. 1936, (koulut jäljenpänä). Vesikatot on tehty yksistään tuohesta aina vuoteen 1839, jolloin Taivalkosken vientisahalta alkoi saada lautaa, jota päreiden ohella alettiin käyttää huomattavammin kattamisaineena.

[Kuva: Osuuskauppa]
Paavo Nyytäjän vanha kauppa, joka myytiin osuuskaupaksi. Taivalkosken osuuskauppa v. 1906. Anni Vaalamon kuvakokoelmat.

Ensimmäiset rautalevykattoiset rakennukset on tehnyt Taivalkosken Osuuskauppa ja kauppias Aaro Karvonen v. 1935. Ensimmäisen tiilikattoisen rakennuksen rakennutti H. Taivalvaara v. 1941, joka on samalla ensimmäinen ilma-aukolla varustettu pahvilevy- ja lautarakenteinen rakennus paikkakunnalla. Huopaa on myöskin käytetty kattamisaineena 20:nen vuosisadan alusta alkaen, mutta päre on vielä nytkin valta-asemassa. Saunat ovat yleensä vielä tänäänkin sisäänlämpiäviä, joskin ne vuodesta 1910 alkaen ovat saaneet hiljalleen väistyä uloslämpiävien tieltä. Pitäjämme eri kylät ovat vielä verrattain harvaan asuttuja, vain Jokijärvellä Tyrämäki, Jurmussa Keskikylä ja Jokikylässä Koitilanharjulla on tiheimmät asutusryhmät, joissa on yli 10 taloa. Kirkonkylä on kehittynyt joutuimmin, johon voimakkaan sysäyksen on antanut ulosvientisahan rakentaminen v. 1839. Luonnollisesti kylästä on muodostunut virasto- ja kauppakeskus. Kylässä on tällä hetkellä 161 eri taloa, joista useat kaksi asuinrakennusta käsittäviä.

Elinkeinot

Metsästys ja kalastus

Asutuksen ensimmäisellä vuosisadalla pääelinkeinona on ollut metsästys ja kalastus ja mahdollisuudet siihen on olleet rajattomat koskemattomassa luonnossa. Metsästyksen tuotteita, mm. linnun lihaa on alkuaikoina kuivattu ja käytetty sitä leivän vastikkeena. Jo muutamien vuosikymmenien kuluttua on metsästyksen tuotteita alettu markkinoida, mm. Ouluun ja Kokkolaan, varsinkin metsäeläinten, kuten ketun, saukon, oravan, majavan ym. nahkoja. Vähän myöhemmässä vaiheessa on alettu viedä Ouluun markkinoitavaksi metsälintuja, poronlihaa ja taljoja. Tavarat on vaihdettu suolaan ja ruisjauhoihin, kuljettaen ne porojen kelkoissa kotipaikkakunnalle. 18:sta vuosisadan puolivälin tienoilla on metsästys alkanut vähentyä asukasmäärän liiallisuuden johdosta ja siitä alkaen sitä onkin harjoitettu sivuelinkeinona, sekä nykyisin urheilun harrasteluna.

Kalastus

[Kuva: kalastaja Joki-Jussi]
Ammattikalastaja Joki-Jussi, joka asui talvet kirkolla ja kesät valkeisilla, kuvattu v. 1925. Anni Vaalamon kuvakokoelmat.

Jo ennen varsinaisen asutuksen muodostumista kalastusta on tienoomme valtavesissä harjoitettu Iin tienoolle asukkaiksi asettuneiden toimesta. Lohikalasta rikkaaksi tunnettu Iijoki on kalastajia houkutellut kesäisin nousemaan jokea myöten aivan latvavesille asti Kuusamon puolelle, josta on saatu järvilohta vieläpä sen sivujokea Livonjokeakin Livonjärveen asti, järvilohta ja siikaa pyytämään. Lohta onkin Iijoessa ollut kertomien mukaan ”liikaakin” aina vuoden 1820 paikkeille asti. Harria ja ns. jokilohta – tonkoa on myöskin ollut paljon ja kookasta. Viimeksi mainitut ovatkin olleet paikallisten asukkaitten enimmin ruokataloudessa käytetyt kalalajit ja tyydyttäneet suurimman osan ravintotarpeesta, sitä kun on suolan avuin voinut parhaiten säilöä talven varaksi. Merilohi sen sijaan kun on täytynyt suolata kevätkesällä, niin se ei ole säilynyt kesäkuumien ilmojen yli, eikä se muutenkaan ole ollut kansan keskuudessa pidetty, eikä jatkuvaksi ravinnoksi sopivaa käyttää. Jo melkoisen varhaisina aikoina on edellä mainittujen lisäksi siikaakin suolatttu ja viety kaikkia suolattuina vaihdettavaksi suolaan ja jauhoihin. Kuljetus on aluksi tapahtunut jokiteitse Iijokea ja vähän myöhemmin poroilla kuljetusta, tarkemmat aikajaksojen määritelmät ei ole tiedossa.

Maanviljelys ja karjanhoito

Varsinaisesta maanviljelyksestä ei voi juuri puhuakaan ennen vuoden 1840–1880 aikaa. Aivan vähäisissä kuivanmaan peltotilkuissa on kylläkin jo aikaisemminkin jonkun verran kasvatettu perunaa ja ohraa. Halmeen polttoa on harjoitettu pitkät ajat koko pitäjänalueella ja kasvatettu niissä yksistään ruista. Pitäjämme alueen viimeinen halme on poltettu Jurmunkylässä Kisosvaaran lähellä vuotena 1878. Jo useita vuosia aikaisemmin valtion määryksestä oli halmeenpoltto kielletty, mutta ketään ei oltu rangaistu.

[Kuva: heinäntekoa]
Heinätöissä Jussilan pellolla välirauhan aikaan. Taustalla rauhanyhdistyksen talo. Anni Vaalamon kuvakokoelmat.

Vuosien 1880–1900 aikana on maanviljelykseen vasta alettu kohdistaa suurempaa huomiota. Valtion toimestakin on tuona aikana kiinnitetty yleisesti huomiota erikoisesti suoviljelykseen, ojittamalla silloisen pappilan tilalla olevan peräsuon v. 1889, noin 30 heht. alan papin viljeltäväksi, mutta se jäi lannan puutteen johdosta suurimmalta osalta, noin 55 % jatkuvalle viljelykselle saamatta. Koivu ja mänty on viljelemättömällä, ojitetulla osalla kasvanut erittäin joutuin niin, että koivua on noin 20–25 vuoden aikana hakattu talven tarpeisiin ja mänty on nyt niin kookasta, että siitä saadaan järeää puutavaraa.

Käänteen tekevimpänä kohtana maanviljelyksen alala voidaan pitää tämän vuosisadan alkuvuosia. Varsin voimakkaan sysäyksen antoi Oulun läänin Talousseuran aloittama maatalousneuvontatyö vuonna 1906. Ensimmäinen maatalousneuvoja Aapeli Korhonen oli intomielinen, kansankeskuuteen tunkeutuva ja samaa voidaan sanoa myöskin hänen seuraajastaan Paavo Saarisesta. Näitten miesten ansioksi voidaankin merkitä koko pitäjän alueella silloin ripeä maanviljelyksen nousu ja kehittyneimpien muotojen aikaan saaminen, sekä koneiden hankinta ja käyttöönotto maataloustöissä. Suoviljelystäkin silloin alettiin harrastaa koko pitäjän alueella, joten suoviljelyksen lähtökohdaksi ja yleistymiseksi voidaankin merkitä mainittu vuosi 1906, josta alkaen se on hiljalleen kehittynyt niin, että se nyt on huomattavasti edellä kovan maan viljelysaloja.

Varhaisimpina aikoina mainitaan viljelyskasveina olleen vain nauris, peruna, ohra ja ruis. Tämän vuosisadan alusta alkaen on alettu yleistää kauran ja vehnän viljelystäkin, mutta kyllin lyhytaikaisia laatuja ei vielä ole ja siitä syystä niiden viljely on edelleenkin verrattain vähäistä, onpa kasvatusmäärät osittain vähentyneet, samoin rukiin viljelys on nykyisin taantumassa.

Timotei- ja apilaheinän viljelystä on samoin alettu harjoittaa vasta tämän vuosisadan alusta lukien, joista varsinkin timotei on sopivaa ja kaikenlaisilla mailla menestyvä, jota vastoin apilaheinä ei tahdo menestyä heikommin savetuilla suomailla. Turnipsia viljellään nykyisin jo melkoisen yleisesti ja sen vaikutukset huomataan pienissäkin talouksissa.

Keittiö- ja puutarhakasveja täällä aloitettiin kasvattaa v. 1910 paikkeilla ja niitten käyttö on nykyisin varsin yleistä. Lajikkeet ovat samat kun yleensä muuallakin maassamme, vain tomaatti ja jotkut muut lajit ovat harvinaisempia.

Ruokasipulia huomattavammassa määrin on alettu viljelemään n. 1935 alkaen, joka menestyy täällä varsin hyvin, kuten yleensäkin Koillis-Pohjanmaalla. Löytyy jo talouksia, joissa saadaan vuosittain 3000–4000 kg satojakin ja sen viljelys on ollut taloudellisesti hyvin kannattavaa, jopa siinä määrin, että useiden pientalouksien raha-asiat niistä saaduilla tuloilla on hoidettu. Sipulit markkinoidaan paikallisten kauppaliikkeiden välityksellä maamme suurimpiin kulutuskeskuksiin.

Edellä jo mainittiin, että varsinainen heinän viljelys on aivan nuorta. Kuitenkin jo sitä aikaisemmin on vähäisessä määrin kovilla peltomailla viljelty luonnon nurmea, miltei itsesiemennyksen avuin, jossain määrin heinälatojen lattioilta on kerätty siementä ja sillä kylvetty nurmelle jään päälle syksyisin.

[Kuva: metsän kylvö]
Metsän kylvöä 1920-luvulla. Severus Lamminmäki, Hilja Eskola, Liisa Härmä ja Erkki Härmä. Anni Vaalamon kuvakokoelmat.

Varhaisasutuksen vakiintumisesta alkaen on alettu vallata ja raivata heinää kasvavia rantoja ja saaria, aluksi jokien rantamia ja saaria sekä vähän myöhemmin pienten purojenkin rantoja heinän kasvulle. Heinävimpiä soitakin on alettu valtaamaan samanaikaisesti ja järjestetty ns. paiseniittyjä. Isojaon yhteydessä valtauksista huomattava osa on vaihtunut toisille omistajille ja suoniityistä valtaosa on jäänyt valtion omistukseen, kuitenkin nautinto-oikeus on jäänyt valtaajalle. Eräitä lampia ja järviä on myöskin kuivattu heinänkasvulle. Niistä vanhin on Juurikkalampi, joka on kuivattu vuosina 1848–1852. Sen ovat kuivanneet talolliset H. Taivalkoski kirkonkylästä ja Simoset Jokijärvenkylästä. Lisäksi on 1904 kuivattu Taljajärvi ja v. 1928 Huononlampi, molemmat suurilukuisten osakkaitten omistamia.

Pitäjämme kuuuluessa Pudasjärven seurakuntaan on maat olleet jaettuina kinkerikunta-alueittain asukkaitten käyttöön. Isojaon aikana näistä on muodostunut kylittäin yhteensä kahdeksan jakokuntaa, jotka muodostavat nykyisin yhden manttaalikunnan.

Isojako on suoritettu vuosina 1865–1870. Isojaon aikana on manttaalin omistajille tyrkytetty metsäveroa vastaan laajempia metsämaita, mitä maanomistajille yleensä tavallisena veromaana kuului, mutta kukaan erikoismetsäveron alaista maata ei ole halunnut ja siitä syystä pitäjämme maatilat ovat varsin pieniä pinta-aloiltaan.

Karjanhoito

Asutuksen sikäli vakiintuessa, että asukkaat ovat alkaneet saada majailupaikkansa, on karjaakin hiljalleen alettu tuoda ja kasvattaa, aluksi tuotiin Itä-Suomesta päin lehmiä ja lampaita. Hevosia ei ole tarvittu, kun kaikki vedätystyöt on suoritettu poroilla, joka onkin ollut käytännöllistä, koska talviruokintaa varten ei ole tarvinnut rehuja eikä jäkälää varata.

Aluksi noin 100–150 vuoden ajan on lehmäkanta ollut niin vaatimattoman vähäistä, että vanhempi väki ei ole maitoa käyttänyt ravintonaan muina vuodenaikoina, kun lehmien kesälaiduntamisaikana, muutoin vähäinen maito on käytetty lasten ruokintaan. Talvien varalle lehmän ummessaoloajaksi on kyllä kesällä hyvän tuoton aikana koetettu kerätä piimää, sitä varten varattuihin saaveihin ja ammeihin, joissa piimä on useitten kuukausien aikana tullut hirvittävän happamaksi vesiluikuriksi, jonka mainitaan olleen erittäin hyvää särvintä talvella käyttää. 1700-luvulla on lehmiä alettu tuoda Vienankarjalasta myytäväksi ja ne on itse karjalaisten toimesta tänne kuljetettu sydänmaiden läpi taluttaen. Tällainen kaupankäynti on aluksi tapahtunut metsäeläinten nahkoilla vaihtamalla ja myöhemmin rahakaupalla. Tällä tavoin on karjamäärä hiljalleen saatu lisääntymään. Lehmien tuonti jatkui aina 1890-luvulle asti ja parin viimeisen vuosikymmenen aikana hinta vaihteli laadusta riippuen 45–70 markan tienoilla kotiin tuotuna. Jo 1870–1880 aikana löytyi joitakin suurikarjaisia taloja, joista yli 20 lypsäviä, mainittakoon Juusolan talo (Alapirtti) Jokijärvellä, Horsman talo Metsäkylässä, Huovinen Vaarakylässä ja Sakarin talo (Taivalkosket) kirkonkylässä. Samanaikaisesti yli 10 lehmän karjoja on ollut varsin runsaasti kaikilla kylillä. Karjaluvun perusteella edellyttäisi maidon ylituotantoa olleen runsaasti ja kesäisin niin on ollutkin, joten liika maito on kirnuttu pystökirnuilla voiksi ja myyty metsä- ja uittötyömaille. Korkeista karjaluvuista huolimatta on tuotto ollut vähäistä syystä, kun aivan luonnonvaraiset rehut on olleet varana, eikä mitään väkirehua ole karjoille annettu. Eräät kyläryhmät ovat v. 1894–1900 perustaneet yhteisiä yhtiömeijereitä mm. Jokijärven kylään Mäkelän taloon, Jokijärven ja Tyrämäen maanviljelijäin toimesta. Näiltä meijereiltä kuitenkin puuttui elinvoimaisuudet, maitomäärien vähyyden ja osaksi erimielisyyksien takia, joten toiminta jo ennen viiden vuoden päättymistä lakkasi.

Laiduntaminen on ollut täysin vapaata kaikille ja kaikkien mailla ja samoin on vielä tänäänkin. Metsähallitus kyllä alkoi verottaa maillaan laiduntamisesta vasta vuonna 1915, josta alkaen, olipa karjanomistaja, niin vero on maksettava vuosittain jos karja sattuu käymään valtion maalla. Ensimmäisinä vuosina oli vero 1,50–3 mk, mutta nykyisin se on 300–500 mk eläimeltä. Porot ovat edelleenkin laidunverosta vapaita myöskin valtionmailla. Vain siinä tapauksessa, että porot aiheuttavat maanviljelijälle vahingon, korvauksen suorittaa siitä paliskunta.

Karjalaadut ja jalostus

Nautakarja on alusta alkaen ollut rodullisesti aivan tuntematonta aina tämän vuosisadan alkuun asti. Eikä toisin voinut ollakkaan, sillä lehmiä on tuotu alkuaikoina Oulun ympäristöltä, Savosta ja Vienankarjalasta. Viime vuosisadan vaihdetta voidaan pitää känteentekevänä karjankasvatuksenkin suhteen. Muun maan viljelysneuvonnan ohella oli Talousseuran neuvojat, sekä erityiset karjatalousneuvojat tekivät voimakasta neuvontatyötä, järjestäen karjanhoitokursseja jne. Tästä olikin seurauksena muutamien länsi-suomalaisten rotu-yksikköjen hankkiminen eripuolille pitäjästä. Ensimmäinen virallinen sonniosuuskunta perustettiin vasta vuonna 1920 Hutun- ja sen ympäristöllä olevien talojen toimesta. Sonni oli L. S. K:lainen rodultaan. Seuraava sonniosuuskunta on perustettu v. 1925 Tyrämäelle ja se olikin ensimmäinen, joka oli merkitty Itä-Suomalaiseen kantarotuun kuuluva sonni. Sen jälkeen pitäjässämme on ollut useita sonniosuuskuntia, jonka lisäksi kunnalliskoti on antanut sivullistenkin lehmien asumistarpeisiin ja kaikki ovat olleet Itä-Suomalaista rotua. Nykyisin onkin n. 75 % karjakannastamme Itä-Suomalaista rotua ja se onkin osoittautunut hyvin menestyvän luonnon laitumillakin.

Lammasten hoito

Lammasten hoito on ollut aina kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolelle asti välttämätöntä, sillä kaikki pukineitten raaka-aineet on saatu lampaanvillasta, lisäksi lampaanliha seinäkuivattuna on ollut erittäin sopivaa käyttää seuraavana kesänä ihmisten ravinnoksi, kun muuta lihaa ei ole käytetty. Vähänkin väkirikkaammassa talossa on pidetty aina talven yli toistakymmentä emä-lammasta. Kun tällaisissa lammasmäärä on syksyisin navettaan oton aikana noussut yli 30:neen, näillä taloilla on ollut kullakin erikoinen lammasnavetta. Pienempien määrien pitäjät ovat lampaansa pitäneet lehminavetoissa. Lampaitten puhtaudesta on pidetty hyvää huolta, karsinanpohjille on hakattu kuusenoksia ja siten villa on pysynyt puhtaana.

Karhut on hyvin usein raadelleet kymmenittäin lampaita yksistä karjoista, jotka ovat olleet kesälaitumella sydänmailla, eikä vanhempina aikoina niistä maksettu korvauksia.

Varsinaista jalostustyötä lammashoidon alalla ei ole tehty.

Hevoset

[Kuva: mies ja hevonen]
Mies ja hevonen. Kuvaaja K. Hollo.

Vasta kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella lienee uudisasukkaitten mukana kulkeutuneet tänne ensimmäiset hevoset. Siihen asti poroilla suoritettiin kaikki hevostyöt ja se on ollutkin ainoa mahdollinen tiettömillä sydänmailla vahvassa lumessa liikkumaan kuorman vetäjänä, eikä maanviljelyskään ole tarvinnut hevosen palvelusta vaatimattomuutensa johdosta. Alussa mainitun vuosisadan loppupuoli on ollut huomattavamman hevoskannan hankinta-aikaa, mutta vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla hevosten tarve on suuresti lisääntynyt siksi, kun tavarain vedätys Oulusta suurimmalta osalta on alettu suorittaa hevosilla ja metsätyötkin ovat tarvinneet hevosia jo runsaasti.

Hevosten kasvatus on aina ollut verrattain vähäistä ja siksi onkin tuotu niitä huomattavat määrät vuosittain viimeisen sadanvuoden kuluessa. Hevosjalostustyötä täällä ei ole harjoitettu ollenkaan. Hyviä, raskaita, maanviljelykseen ja metsätöihin kykeneviä hevosia tuodaan tänne noin 30–40 vuosittain. Mainittakoon, että sivuammattina kauppias A. Karvonen ja maanviljelijä Simo Taivalkoski Rintelä viimeisten vuosikymmenien aikana ovat harjoittaneet hevoskauppaa, ostellen niitä eri puolilta maatamme ja kuljettaen ne tänne myytäväksi.

Sikojen kasvatus

Sikojen kasvatus alkoi yleistyä vasta 1915–1920, mikä johtui maailmansodan aiheuttamasta rasvan puutteesta. Sitä aiemmin, noin 50 vuoden ajan eräät ”herrasperheet” olivat kasvattaneet sikoja omiksi tarpeikseen. Toisen maailmansodan aikana niitä kasvatettiin jo pienimmissäkin mökeissäkin. Kun metsätöitä alkoi huomattavimmin olla, niin sinne metsien hakkauttajat kuljettivat amerikkalaista suolattua silavaa, joten täkäläinen väestö on käyttänyt sianlihaa n. 80–90 vuoden ajan yleisesti.

Porojen hoito

[Kuva: poroerotus]
Poroerottelu Matokankaan aidalla. Kuvaaja R. Rinne.

Porojen hoito on ollut yksi tärkeimpiä elinkeinon haaroista aina vuoden 1890 vaiheille asti. Vielä senkin jälkeen sitä on harjoitettu yleisesti ja harjoitetaan tänäänkin, mutta nykyisin, asutuksen tihentyessä ja viljelysten laajentuessa on porojen tekemät vahinkojen teot viljelmillä käyneet sikäli suuriksi, että porojenhoito on muodostunut kannattamattomaksi ja siksi se onkin nykyisin ajan kysymys, milloin se on lopetettava kokonaan.

Porojenhoito on vasta v. 1881 pitäjämme alueella saanut vahvistettujen, sääntöjen mukaisen toimintavuoden. Ohjeitten mukaisesti on määritelty tarkoin eri paliskuntien rajat, joten mainitusta ajankohdasta alkaen on myöskin ainaiset pororiidat loppuneet.

Porojen nahkat ja liha olivat 18:sta vuosisadan tärkeimpiä vientitavaroita ja näihin asti niillä on ollut huomattava merkityksensä. Alkuaikoina ne on kuljetettu poroaidoilla Ouluun ja n. 1850 vaiheilta alkaen hevosilla, sekä viimeisen 30 vuoden aikana autoilla.

Vuosina 1941–1944 saksalainen sotaväki tuhosi porot varsin vähiin. Heidän mielestään poronliha oli parhainta herkku-ruokaa ja siksipä he ampuivat poron missä vain sen tapasivat, maksusta luonnollisesti ei puhuttu mitään.

Kanojen hoito

Kanojen hoito on ollut aivan vähäistä. Tämän vuosisadan alkuvuosina alkoivat useammatkin perheet pitää kanoja oman perheen tarpeiksi. Nykyisin on jo noin kymmenkunta kanalaa, jotka tuottavat kauppoihin myytäväksi noin 3 000 kg munia vuodessa.