”Jos tikka on kirjava, niin ihmisen elämä on vielä kirjavampi”

”Kun syyslukukauden todistuksia jakava opettaja oli minun kohdallani sanonut aineitteni keskiarvon, lisäsi hän luokan yli viedyn silmäyksen myötäilemänä:

– Ottakaa Kallesta oppia! Kalle on parantanut keskiarvoaan toista numeroa keväästä… Historiassa minun oli pakko antaa täysi kymmenen.”

Katkelma on kirjailija Kalle Päätalon teoksesta Kunnan jauhot.

Kympin piirsi opettajatar Aune Vainikainen Kalle Päätalon historian numeroksi myös kansakoulun päästötodistukseen keväällä 1933. Mutta historia oli jo nuorelle Kallelle paljon enemmän kuin pelkkä kouluaine: hän luki sitä vapaa-aikoinakin, ja se kuului hänen lempiharrastuksiinsa, niin kuin hän sanoo, kolmannella sijalla urheilun ja kaunokirjallisuuden jälkeen.

Siinä, että Kalle Päätalosta tuli kirjailijana realistisuuteen ja objektiivisuuteen pyrkivä perusteellinen pohjoissuomalaisen yhteiskunnan ja elämäntodellisuuden kuvaaja, siinä on varmaankin ollut jonkinlaisena pohjavireenä vaikuttamassa hänen jo varhaisnuoruudessa syntynyt ja sieltä jatkunut viehtymyksensä historiaan.

Kalle Päätalon koko kirjallinen tuotanto on oikeastaan luonteeltaan historiallista. Jo Koillismaa-sarja ja sitä seuranneet jätkäromaanit Viimeisestä savotasta Höylin miehen syksyyn kuvaavat vahvasti todellista historiallista miljöötä, historiallista yhteiskuntaa, sen rakenteita, suhteita, sen murroksia ja keskeisiä tapahtumia. Mutta omaa luokkaansa historiallisuudessa ja kerronnan rehellisyydessä on Huonemiehen pojan aloittama Iijoki-sarja, Juuret Iijoen törmässä. Siinä on kysymys luontevasta kaunokirjallisen ja historiallis-tutkimuksellisen menetelmän yhteensovittamisesta.

Päätalon Iijoki-sarja on kirjallisena lajina harvinainen laatuaan. Se on yhtäältä omaelämäkerrallinen muistelmateos mutta kaunokirjallisin menetelmin toteutettu. Osin sitä voi luonnehtia historialliseksi romaaniksikin, mutta se on oikeastaan lähempänä historiaa kuin romaania: tekijä rakentaa omiin kokemuksiinsa ja muistiinsa, haastatteluihin ja kirjalliseen aineistoon ja pyrkii totuuteen. Varsinaiset historialliset romaanithan yleensä kertovat asioista ja tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet kirjailijan oman ajan ja elämänpiirin ulkopuolella; hän on hankkinut tietonsa yleensä historiantutkimuksista ja kutonut kokoon kaunokirjallisin menetelmin.

Kun Päätalo pitäytyy Iijoki-eepoksen kerronnassa vielä tiukasti tapahtumien todellisessa kronologisessa aikajärjestyksessä ja todellisissa syy–seuraus-yhteyksissä, kysymys ei ole vain elämysten herättämisestä. Pelissä on historiallisen tiedonkin kannalta todella paljon.

Romaanin muotoon kirjoitetun historiallisen esityksen suuri voima on kerronnan elävyydessä ja pienissä vivahteissa, sen Riitu Päätalon muistaman vanhan elämänviisauden kirjallisessa toteutuksessa, että ”jos tikka on kirjava, niin ihmisen elämä on vielä kirjavampi”. Iijoki-romaanien lehdillä tulee lukijaa vastaan itse elämä kaikessa monimuotoisuudessaan, ajallisesti vielä melko läheinen, mutta elämänmuotona meille jo niin toisenlainen maailma.

Kadonnut elämänmuoto

Päätalon romaaneissa ei ole mitään hienoa loogista rakennetta, vaan kuvaus rönsyilee Kallen, Kallen perheen ja kyläkunnan elämänkulun, vuodenaikojen rytmin ja maailman tapahtumienkin ohjaamana näytöksestä toiseen, säännöttömän luonnollisesti. Tämä elämänläheisyys tempaa lukijan vaivattomasti mukaan myötäelämään ihmiskohtaloita, missä epäilemättä on teoksen suurin voima, sen viehättävyys ja suosion salaisuus.

Iijoki-sarja on lyhyessä ajassa sodan jälkeen kadonneen ja mullistuneen kulttuurimuodon, suomalaisen ja erityisesti pohjoissuomalaisen maaseutuyhteisön elämänmuodon historia. Se on puolitutkimuksellinen dokumentti siitä, minkälaisissa oloissa ja ympäristössä sai elämänoppinsa ja kasvatuksensa se sukupolvi, joka vei Suomen läpi sotien ja nosti sen sotien jälkeen jaloilleen – sukupolvi, jonka miehiset edustajat esittäytyvät meille viime vuosien satalukuisten veteraanikirjojen lehdillä. Mutta Päätalon suuri ansio on myös siinä, että unohdetuksi väitetyn naisenkin työ saa siinä oman paikkansa ja arvonsa.

Teossarjan todistusarvo on tieteellisessäkin katsannossa vankkumaton: sen näkökulma ja tavoite on kuvata ja eritellä tavallisen ihmisen jokapäiväistä elämää sellaisena kuin se on ollut. Teosten historianomaisuutta osoittaa se, että kirjailija on voinut marssittaa erilaiset henkilönsä elämän näyttämölle ei vain todellisina henkilöhahmoina vaan suurimmaksi osaksi omien nimiensäkin alaisina. Hiltu-Jakki on todellinen isonokkainen ja ronskipuheinen Jaakko Hiltula. Satusetä on todellinen Satusetä eli Antti Lohilahti, jolta todellisuudessakaan eivät sadut eli tarinat loppuneet, kuten on helposti kontrolloitavissa vaikkapa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta.

Lisäksi on muistettava, että teokset ovat olleet samoja oloja, asioita ja aikoja kokeneiden lukijoiden kontrollin alla avoimemmin kuin historiateokset yleensä. Käsitykseni on, että huomautettavaa on ollut vähän ja epäolennaisista asioista. Lähinnä pikkutarkkuudesta ja perusteellisuudesta teoksia on toisinaan moitittu. Historian näkökulmasta tarkasteltuina kysymys on kuitenkin pelkästään hyveestä ja ansiosta.

Iijoki-sarjan teosten kaunokirjalliseen puoleen kuuluu sommittelu, elävääkin elävämpi kieli ja henkilökuvaukset sekä ennen muuta vuorosanojen käyttö. Vuorosanat tuovat kerrontaan samantapaista laveutta ja elävyyttä kuin puheet antiikin historiankirjoittajilla. Repliikkien ongelmana on tietysti niiden luotettavuus, mutta ei niiltä ole mitään syytä sitä edes vaatia. Keskeisintä ei ole suinkaan se, pitävätkö repliikit sataprosenttisesti paikkansa, vaan se onko niiden sisältö, ajattelu ja käyttäytyminen uskottava ja mahdollinen.

Juuri tällä keinolla on ollut mahdollista saada vakuuttavasti esiin selkosen ajattelun ja toiminnan luonne, tuntojen vivahteet ja kursailematon kielenkäyttö niiden ilmaisemisessa. Se on käynyt päinsä teoksen historiallisen uskottavuuden heikentymättä siksi, että kirjailija on ollut itse kuvaamansa yhteisön osa, sen rivimies, toimiva ja elävä jäsen, joka hallitsee yhteisönsä ajattelu- ja ilmaisutavan. Kun replikointi on sijoitettu tiukan kronologishistoriallisesti etenevään viitekehykseen ja eeppiseen kerrontaan, se tuntuu kaiken aikaa hyvin luontevalta.

Pohjoisen yhteiskunnan historia

Siitä, mitä kaikkea historiallisesti merkittävää Iijoki-sarjan teokset sisältävät, voi tässä esittää vain muutaman näkökulman lähinnä alkupään teosten osalta.

Tärkeintä on mielestäni ajan yhteiskunnan kuvaus ja sen tarkkanäköinen luonnehdinta, minkälaisista ihmisistä, ihmistyypeistä ja ihmisryhmistä muodostui pohjoissuomalainen maaseutuyhteisö. Sieltä löytyvät erilaisine perhekuntineen talolliset, niin porolliset kuin porottomatkin, kruununtorpparit, tilattomat mökkiläiset ja huonemiehet, kortteeri- eli ruokamiehet, jätkät, köyhyyden hajoittamien kattilakuntien ihmiset, piiat ja rengit, erilaiset kulkumiehet ja Huttu-Heikistä alkaen ns. ”saamapuolelle jääneet”, joista suuri osa vielä elää keikkarehtii muiden mukana.

Pohjoisen yhteiskunnan erilaisuus, joka oli muotoutunut jo vuosisatojen kuluessa ja muuttunut vain hitaasti, oli varmaankin historiansa monimuotoisimmassa ja kirjavimmassa vaiheessa sota-ajan molemmin puolin. Persoonallisuuksille ja elämäntaiteilijoille oli vielä sijaa. Sen jälkeen alkoi ja voimistui yhdenmukaistava, tasapaksuistuva ja tasapäistävä kehitys.

Voimme havaita, että ihmisten erilainen säätyasema tiedostettiin. Se tuli esiin esimerkiksi siinä, että mökinpojan oli jokseenkin mahdoton saada talontytärtä akakseen. Mielenkiintoisesti kirjoissa kuvastuu myös kirkonkyläläisten ja syrjäkyläläisten välinen suhde. Kirkonkylän puolilainen oli syrjäkylän nuorukaisen näkökulmasta tosi iso herra, puhumattakaan maalikylän varsinaisesta vallasväestä. Mutta minkäänlaista ryhmäkohtaista alistamisen ja sortamisen mentaliteettia ei esiintynyt; yhteiskunta-asemasta riippumatta ihmiset kohtelivat toisiaan tasavertaisesti ja suvaitsevaisesti.

Saamme myös nähdä, miten Vienan-Karjalan pakolaiset niveltyivät ajan yhteiskuntaan luontevasti ilman ennakkoluuloja. Paljon siinä auttoi jo pitkään jatkunut laukkukaupan perinne. Nikolai Jokisalo, Karjalasta tullut pakolaispoika, oli Kallen parhaimpia kavereita. Nikolain kautta Kalle pääsi lukemaan hänen isänsä Karjalasta tuomia suomenkielisiä kirjoja, jotka kuuluivat Karjalan Sivistysseuran sinne perustamaan kirjastoon. Karjalan Sivistysseuran Kirjasto n:o 5 oli oikeastaan Jokijärven ensimmäinen kirjasto.

Teoksista selviää, miten talon arvoa saattoi nostaa, jos isäntä toimi kunnan tehtävissä tai lautamiehenä tai jos talolla oli postitalon, kauppatalon tai seuratalon asema. Mutta napatalokin saattoi monista syistä kaatua ja sen asukkaat vajota yhteiskunnallisesti. Työteliäänkin ihmisen on tässä ympäristössä vaikea päästä eteenpäin ohi jokapäiväisen toimeentulon ja päästä nostamaan yhteiskunnallista ja taloudellista asemaansa. Sen mahdollisti etupäässä vain joko maan ja talon omistaminen, joillakin harvoilla pääsy ottopojaksi tai erilaisiin johtotehtäviin metsäyhtiöiden leivissä.

Aikuistuvalle Kallelle itselleenkin elämän järjestämisen ongelma tuli 1930-luvun lopulla polttavaksi. Hänen ja monen muun kohdalla sota oikeastaan helpotti irtautumista kodista ja kotikylästä.

Asiakirjoista ja muista kirjallisista lähteistä ei ole juuri mahdollista saada tietoa näistä asioista, ei myöskään siitä, miten ihmiset suhtautuivat toisiinsa, miten antoivat liikanimiä näiden persoonallisten ominaisuuksien mukaan, mikä oli sukulaisuuden ja naapuruuden merkitys, minkälaista oli ihmisten keskinäinen kanssakäyminen työssä ja vähäisten vapaa-aikojen vietossa ja hyvinä ja huonoina aikoina, miten eri luonteet niveltyivät toisiinsa tai olivat niveltymättä.

Oma lukunsa on sukupuolten välisen yhteiselon kuvauksessa ihmiselämän eri vaiheissa – nuoruudessa, aikuisuudessa ja vanhuudessa. Siihen liittyy tietysti sukupuolielämä ja kursailematon kielenkäyttö tilanteessa kuin tilanteessa. Päätalon ystävät muistavat hyvin, missä ja keneltä Pikku-Kalle sai tarkan opin siinä, miten ihmistaimi pannaan alulle.

Maailman myrskyissä

Niin kuin on jo usein todettu, Iijoki-sarjan suuri sisältö on työn kuvaamisessa ja työn filosofian erittelyssä. Tietysti työ maistui tuolloinkin paremmin toisille kuin toisille. Mutta työ oli monille yleensä enemmän kuin pelkkä ansion lähde; se oli elämän nautinto ja sisältö, jonkinlainen sisäinen pakko, niin kuin Aukusti Päätalolle, Ukkelille, elämänsä ehtoollakin. Eikä häntä tarvinnut siihen palkan persolla houkutella.

Tärkein oppi, jonka vanhemmat lapsilleen antoivat eivätkä liioin muuta pystyneet antamaankaan, oli sukupolvien ajan ollut ja oli yhä työnteon oppi, nahuta pienestä pitäen työnlaidassa. Pyrkimys olla ensirivin työihmisiä piti elämää ja yhteiskuntaa pystyssä.

Iijoki-sarja osoittaa konkreettisesti sen, miten elanto oli vielä hankittava monesta eri lähteestä. Siinä tarvittiin melkoista kekseliäisyyttä ja valveutuneisuutta. Sinänsä tämä näyttää tuoneen elämän arkeen suurta vaihtelua ja ehkä myös tietynlaista jännitystä. Elämänmeno muuttui ja vaihtui täysin myös vuodenaikojen vaihtelun mukaan. Meidän näkökulmastamme elämässä, joka ihmisistä tuntui harmaalta ja arkipäiväiseltä, oli valtavasti eeppis-dramaattisia aineksia, sellaista väriä, kiehtovuutta ja maalauksellisuutta, joka lienee käynyt vähiin nykyisessä elämänmuodossa. Pienenä yksityiskohtana tulevat mieleen Kallen nuoruuden monipäiväiset kauppamatkat isänsä kanssa kirkolle ja kaupankäynti kaikkine rituaaleineen ja oheisohjelmineen Jalavan tai Lehon porvarin kauppakartanossa. Näiden matkojen, siellä nähdyn ja kuullun kautta maailma alkoi avartua pienelle miehelle.

Teossarjan suuri ansio on paikallisen kehityksen kytkeminen kunnan, seurakunnan, valtakunnan ja maailmankin historiaan ja näiden ns. suurten asioiden tarkastelu pienten ihmisten näkökulmasta. On hyvin havaittavissa, miten maailmantalouden ongelmat vaikuttivat jo raskaasti töiden ja ansioiden määrään ja riittävyyteen. Keskeisin yhteys ulospäin oli siinä, miten ja millä hinnalla huilasi puu maailmalle, miten se ”villitalvena” huilasi hyvin, ”piruvuosina” huonosti. Näiden, hyvien ja huonojen aikojen vaihteluiden ja vaikutusten kuvaukset yksilön, perheen ja kylän elämässä ovat historiallisesti äärettömän tärkeitä.

Yhteydet ulkomaailmaan ilmenivät myös monilla muilla tavoilla, ja kysymys oli tällöin uusien asioiden tulosta maaseudulle, uuden ja vanhan välisestä välienselvittelystä ja uusien asioiden aiheuttamista paineista ja muutoksista. Elämä oli 1920- ja 1930-luvulla vielä tiukkaa kamppailua olemassaolosta ja selviytymisestä. Se ei kuitenkaan tapahtunut toisia ihmisiä, vaan toimeentulolähteiden heikkoutta, sairautta ja muita ihmisen oman kontrollin ulkopuolella olevia vaaroja vastaan.

Kaikella uudella, niin koululla, kirjoilla, lehdillä, autoilla, puhelimella, lääkärillä, politiikalla, maahengellä kuin suojeluskunnallakin oli omat vastustajansa, kuka mistäkin syystä. Yleensä niitä pidettiin tyhjänpäiväisinä hömpötyksinä, joihin kului vain hyvää työaikaa, tai niiden edessä tunnettiin epävarmuutta ja epäluuloa: vaikka ”ukkovaarien” konsteilla oli selvitty huonosti, oli kuitenkin selvitty. Mutta nuoret kuten Kalle olivat kaikesta uudesta innostuneita.

Keskeisenä asiana kirjailija tuo esiin myös ne erilaiset keinot ja asiat, joista pohjoisen maaseudulla etsittiin vaihtelua tai helpotusta elämän aineelliseen kovuuteen: huumorinviljelyn, kyläreissut, kartanotarinoinnit, tapausten ja ihmeiden kertomiset, Huttu-Heikin, Laulu-Matin ynnä muiden esiintymiset, lukemisen, alkavan urheiluharrastuksen, nurkkatanssit, kortinpeluun ja juopottelun kaikkine riettauksineen mutta toisaalta kokoontumiset seuroihin ja lauluseuroihin parannussaarnoineen. Päätalo näkee uskonnon, oman kotiseutunsa lestadiolaisen uskon merkityksen erittäin suureksi moraalin ja elämänjärjestyksen ylläpitämisessä. Nuoren henkilökohtainen kamppailu uskonvakaumuksensa kanssa saa teoksissa elävän kuvauksen. Ja toinen historiallisesti erittäin merkittävä on erittely pikkutilallisen ja samalla metsätyöläisen pojan suhteesta suojeluskuntaan, toisaalta armoton houkutus ja veto mutta toisaalta oman viiteyhteisön vastustus ja pilkka.

Sosiaalihistoriasta henkilöhistoriaan

Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa on voimakkaasti esillä uudenaikainen sosiaalihistoriallinen, kokonaisvaltainen näkökulma ihmisen historiaan. Kun kirjailija tutkii ja kuvaa omaa elämäänsä ja sitä elämänpiiriä ja yhteiskuntaa, jonka osa ja tavallinen jäsen hän on ollut, hän kirjoittaa asiastaan alansa asiantuntijana vailla akateemisia, usein kahlitsevia ajatuskaavoja.

Ihmisen elämänkaaren kuvauksessa on erityisesti nostettava esiin ihmiselon ääripäät, lapsuus ja lasten kohtelu, vanhuus ja vanhojen asema sekä perheen olemus ihmiselämän ja yhteisön kannalta. Iijoki-sarjaa lukiessa voi havaita, ettei lapsuutta eikä vanhuuttakaan nykyisessä mielessä ollut vielä liioin olemassa. Lapsia tarkasteltiin pitkälle työn, toimeentulon ja välittömän hyödyn näkökulmasta; heidät nähtiin työihmisen alkuna. Mitä nuorempana selviytyi miehen tai naisen reijässä, sitä kunnioitettavampaa se oli. Koulukaan ei vielä rauhoittanut lapsuutta työn ja toimeentulon ongelmista.

Iijoki-sarjan tärkein historiallinen anti lienee kuitenkin Kalle Päätalon oman elämänkaaren kokonaiskuvaus, yksityisen ihmisen elämänvaiheiden ja niihin vaikuttaneiden tekijöiden tutkiva kuvaus osana Suomen historian kulkua 1920-luvulta 1950-luvulle. On huomattava, että Kallen elämäntarina oli siihen asti kun hän ryhtyi tosissaan kirjoittamaan ensimmäistä romaaniaan, aivan tavallisen aikuisuuteen varttuvan ja paikkaansa yhteiskunnassa etsivän suomalaisen elämäntarina. Alkupäässä ovat lapsuus ja nuoruus tilattomasta huonemiehestä pikkutilalliseksi kohentuvan perheen jäsenenä.

Tyypillistä on pohjoisen maaseudulla, että vanhemmat ovat koulunkäymättömiä ja että toimeentulo on haalittava hyvin monista lähteistä, enimmältä jo metsätöistä mutta niistäkin kovin katkonaisesti. Poikosena on jouduttava itsekin pöllimetsään ja uittopuroille. Kalle on myös ensimmäistä polvea, joka joutuu oppivelvollisena käymään kansakoulun. Mutta oppi ei täytä mahaa. On riipaisevaa lukea, miten kasvava, työtä ankarasti repivä nuori vain harvoin pääsee 1930-luvun Suomessakaan syömään itsensä kylläiseksi, miten hänen on elettävä jatkuvassa nälässä. Ei ole ihme, että kultainen vuosi 1938 huipentuu selkospojan elämässä Kiannan maatalousnäyttelyn ruokasalissa, jossa saa syödä kympillä hyvää ruokaa mahansa killilleen.

Sitten seuraavat sota-ajan mullistukset, Kallella ja hänen ikäluokallaan viisi vuotta erilaista sotapalvelusta, sotimista mutta myös elämää sodan varjossa, etupäässä murheita toisensa jälkeen sukupuolitauteineen kaikkineen. Sitten kaupunkilaistuminen, sota-ajan kestämätön avioliitto, kilvoittelu sekatyömiehestä rakennusmestariksi, oman kodin rakentaminen kaupunkiin mutta vielä kotiseudun veto kunnanrakennusmestariksi ja siinä työtä vuorotta asutustoiminnan ja suuren ikäluokan koulujen rakentamisen kanssa. Sitten paluu kaupunkiin ja uusi sopeutuminen ja lopulta sinnikäs työ ensimmäisen romaanin kirjoittamisessa ja painokelpoiseksi saattamisessa.

Tähän suureen voittoon 1950-luvun lopulla Iijoki-sarja päättyy, mutta Koillismaa-sarjan viimeisessä romaanissa Mustan lumen talvi Päätalo oli jo 1969 ehättänyt kuvaamaan 1960-luvun suuren rakennemuutoksen Koillismaalla.

Kalle Päätalon historian taju tulee esiin syvällisesti siinä, että hän hahmottaa elettävälle ajalle usein historiallista taustaa ja vertailee aikaansa, sen ongelmia ja siinä ilmeneviä uusia asioita vanhempiin aikoihin. Tämä tapahtuu joko suoralla kerronnalla tai vanhempien ihmisten suulla. Ilman muuta on historiallisesti uskottavaa, että vanhoihin aikoihin ja kokemuksiin vedottiin tosielämässä jatkuvasti perusteltaessa tehtäviä ratkaisuja tai rakennettaessa elämänuskoa ahtaina aikoina tai torjuttaessa uusia asioita. Ajan ja arvojen suhteellisuus tulee esiin esim. seuraavista Kootin-Ukon ajatuksista hänen yrittäessään hillitä Herkon hermoilua työasioissa:

”Mutta kun niitä aikoja nyt eläkeukkona ajatteloo, niin pukkii mieleen, että oliko tarpeen senkää vertaa huolilla päätään vannehtia. Ei näy tämä maalima valamistuvan, vaikka jatkuvasti joka sukupolovi sitä parraan miehuuv-vesa vuojjet yrittää. Aina löytyy parsimista ja parsijoita…”

Jos mitä, niin ihmiselämän, asioiden ja ongelmien ja lopulta historian suhteellisuutta Kalle Päätalon romaanisarja iskostaa lukijansa tajuamaan.

Suorastaan historiaretkenä voi pitää Kallen ja hänen isoäitinsä karpaloretkeä Huonemiehen pojassa. Siinä kerrotaan ämmin suulla laajasti Päätalon heimon kohtaloita ja Jokijärven seudun historiaa. Sen valossa sai Kalle ämminsä rintamaitona mahantäydeltä elämänkokemusta, elämäntarkoitusta ja elämän arvoja:

”Ahtaan läpi on juovutettu vaeltamaan, vaan siinä tuo on päivä kerrallaan eletty. Lapsista on tullu kunnollisia ihmisiä ja kaikki ovat hyvviä työntekijöitä. Olettiko Herkko, isäsi, on ihan maakunnan kuulu työmies. Tyttäret ovat jo Hilijaa lukkuunottamata kaikki palakollisina… Ja se on parasta kun lapsilla näyttää olevan maalimasas parempi tuuri kuin mitä meillä ukon kanssa. Isälläsi on jo oma mökki, ja Kalle pääsi Issoonkumpuun Soro-ukolle ottopoijjaksi. Jalamari ja Jussi ovat jo naimisissa ja elämisen alaku nätillä mallilla. Jussi ja isäsi ovat jo kipenen herran paskaan astuneita…”

Selkosen ihmisten elämänusko näyttää perustuneen keskeiseltä osin siihen, että he tarkoittivat työnsä tulevaisten polvien parhaaksi, paremmaksi elämäksi. Niin tekee oikeastaan myös Kalle Päätalo Iijoki-sarjallaan. Iijoki-sarjan ohjelma, asiantuntevuus, rehellisyys ja totuudenmukaisuus tekee siitä ajattoman, pysyvästi arvonsa säilyttävän. Siksi se on paitsi tietojen lähde ja historian lähde myös elämänopetusten lähde niille, jotka haluavat nöyrtyä tutkimaan ja opettamaan itseään.

Esitelmä Koillismaan historiapäivillä Kuusamossa 9.–10.2.1996.

Katso myös