Kupariastiat mainitaan reisjärveläisinä myyntiartikkeleina Oulun läänin kuvernöörinkertomuksissa ensimmäisen kerran vuonna 1886. Kupari- eli vaskiseppä oli vielä tämän vuosisadan alussakin merkittävä käsityöläinen. Parhaana aikana oli kolme samanaikaista pajaa. Vanhan mestarin Eskil (Esko) Kokkosen (1856–1923) paja oli kirkonkylässä Wiljamäen tilan Tienvieren torpassa. Siellä saivat oppinsa monet myöhemmin oman pajan perustaneet kisällit. Kokkonen itse oli kuparisepänopissa Kuopiossa. Samassa pihapiirissä oli kaksi pajaa, toinen mestarin ja hänen poikiensa ja toinen oppipoikien paja. Työntekijöitä Kokkosella oli kymmenkunta. Kokkosen oppiin tulivat 1890-luvulla mm. Heikki Mankinen (s. 1874) ja Herman Karppinen (s. 1882) Oulusta.

Kokkosen pajalla kuparisepäntyö periytyi Eskon pojille Eemelille (1884–1933) ja Laurille (s. 1903) sekä Eemelin pojalle Reinolle (s. 1910). Pajan huonot työolosuhteet – pöly, häkä ja hapot – veivät monen takojan terveyden. Useat pannusepät kuolivat melko nuorina. Kokkosen pajalla taonta loppui Eemelin kuoltua 1933.

[Kuva: kahvipannuja]
Esa Salmelan takomia kahvipannuja Nivalan museon Katvalan kokoelmista.

Kokkosen lisäksi oli oma paja hänen entisillä kisälleillään David Laiholla (s. 1884) Leppälahdessa ja Esa Salmelalla (1881–1946). Esa Salmela takoi aluksi kirkonkylällä mutta muutti 1927 pientilalleen Kangaskylälle. Salmelalla oli työn jatkajana poika Kalervo (s. 1914). Heidän pajassaan vakituinen taonta päättyi 1940-luvulla lainsäädännön asettamiin vaatimuksiin ja kuparin puutteeseen. Sodan jälkeen verstaan perustamiseksi tarvittiin liikelupa ja raaka-aineen ostolupa, lisärasitukseksi tuli vielä liikevaihtovero. Kuparipannujen taonta kävi kannattamattomaksi, kun myyntiin tulivat halvat tehdasvalmisteiset alumiinipannut. Vähäkyrön kiertäviä pläkkiastiakauppiaita pidettiin kilpailijoina jo vuosisadan alkukymmenillä.

[Kuva: vesisaavi]
Esa Salmelan takoma vesisaavi Nivalan museon Katvalan kokoelmista.

Kuparisepät valmistivat kaikkia koti- ja maataloudessa tarvittavia astioita, mm. vesisaaveja, ämpäreitä, lypsykiuluja, kauhoja, kattiloita ja kahvipannuja. Kahvipannu oli vaskisepän vaativin työ, ja niitä valmistettiin eniten. Kokkosen pajalta pannuja vietiin Turkuun, Viipuriin ja Tornion kautta Ruotsiin. Myyntimatkoja tehtiin Oulun, Rovaniemen ja Pihtiputaan markkinoille. Matkalle pannut pakattiin suuriin puisiin kuljetuslaatikoihin. Pannuja tilasivat myös rautakaupat ja Reisjärven oma osuuskauppa.

Kuparisepän pajaan kuului ahjo samoin kuin rautasepän pajaan. Ahjossa kuparilevy kuumennettiin, vaikka kuparia ei taottu kuumana kuten rautaa. Ahjossa sulatettiin myös astian saumojen messinkiseoksinen juotosaine. Taontaan tarvittiin useita alasimia, kullekin pannukoolle omansa. Pannun sangan kiinnityshelat ja lypsykiulun korvat valettiin hiekkamuotilla. Korvat kiinnitettiin niittaamalla. Viimeksi pannut tinattiin sisältä ja vahattiin ulkopuolelta. Tinaus oli mestarin työtä. Omat pojat ja jopa tyttäretkin olivat jo kymmenvuotiaina pajassa auttamassa ja oppia saamassa. Lapset pyörittivät sorvia, taivuttivat pannun sankoja ja kannen renkaita.

[Kuva: tekijänleima kahvipannun sangasta]
Esa Salmelan tekijänleima kahvipannun sangasta.

Kuparisepät tekivät jonkin verran myös muita peltitöitä sekä valutöitä ja rautatakeita. Esa Salmela valoi messinkikelloja ja -tiukuja. Valutaidon hän oli oppinut ollessaan pari vuotta Amerikassa vuosisadan alkukymmenellä. Valutaitoa tarvittiin myös kuparipannun sangan kiinnityshelojen valamiseen.

Muita kupariseppiä ja Kokkosen kisällejä olivat mm. Ville Tikka (s. 1889) ja Riku Ajakainen. Viljami Parkkila (Huttulammin Viljami) teki kuparisepän töiden ohella rautasepän ja suutarin töitä. Juho Palander oli sekä rauta- että vaskiseppä.