[Piirros: Malspiikki ja pari kyylää]

Tyhjin laivoin ei raahelainen lähtenyt kotirannastaan. Patruuneilla oli kyllä niihin täytettä. He saattoivat lastata aluksiensa laajaan ruumaan kolmisen tuhattakin terva- ja pikitynnyriä tahi työntää sinne tuhansittain lankkuja sekä pelkkoja. Voivat he myöskin vyöryttää laivaansa joukoittain 60–70-leiviskäisiä potaskatynnyreitä, sadoittain suuria voi- ja talitynnyreitä, vieläpä kaiken lisäksi laatikoittain kuminoita, jotka pohjoisessa ilmanalassa keräämänsä väkevyyden takia olivat Lyypekissä hyvin haluttuja. Tervan, pien ja puutavaran vienti tapahtui pitkin kesää, mutta voita vietiin hyvän kesän saaliina kaikkein enimmän syksymyöhällä, viimeisillä merisulilla. Sattui kerran 1860-luvulla niinkin, ettei kesävoi ennättänytkään merelle, kun Roskan reti jo jäätyi. Silloin patruunien täytyi lähteä kiireesti ajattamaan pariatuhatta leiviskäänsä neljänäkymmenellä hevosella Kaskista ja Kristiinaa kohden, mutta pakkanen ennätti lyödä meren jäähän sielläkin. Lennätettiin silloin voit Poriin, jossa vasta tavattiin sula meri ja saatiin voitynnyrit porilaiseen laivaan.

Vanhan tavan mukaan voi vietiin enimmäkseen Tukholmaan, jonne suuri osa tervatynnyreistäkin purettiin. Mutta sai Saksakin paljon tavaraa, ja samoin Englanti. Tervaa ja voita vietiin niillekin, mutta puutavara joutui enimmäkseen Englantiin; potaska ja kuminapussit tyhjennettiin lyypekkiläisten aittoihin. Toisinaan kyllä, kun ei omista varoista laiva täyttynyt, otettiin lisää matkan varrelta, milloin Uudestakaarlepyystä lankkuja Englantiin, milloin ”Räpsööstä plankkuja Parseluunaan” tahi samaa tavaraa Turusta ”Karttakeenaan” tahi Pietarsaaresta sähkötolppia Englantiin.

Sieltä, aavojen merien avonaisilta veräjiltä, alkoi sitten syrjässä syntyneen raahelaislaivan suuri kiertokulku maailman merillä. Ajettiin rahtitavaraa paikasta toiseen: lastattiin ja lossattiin, ja välillä vain lennätettiin yli siintävän meren, ja taas vihellettiin painolastissa toiseen paikkaan täyttämään ruumaa ja sitten toisen maan ääreen purkamaan. Englannista tavallisesti lähdettiin lastina joko tavallista ”kolia” tahi tavallista väkevämpää ”kaasikolia” tahi keveitä harmaita ”sinteleitä” 1 ja Englantiin palattiin useimmiten puutavaralastissa. Niinpä voitiin Englannin kolilastilla ajaa Mustanmeren taakse ”Utessaan” ja sieltä palata vehnälastissa Englantiin, ja sitten painua kolikannannaisen kanssa Havanaan, purjehtia sieltä hiekkalastissa Pensacolaan ottamaan pelkkakuormaa Englantiin. Ja sitten taas lähdettiin uudelle kiertomatkalle. Milloin ajettiin ”Liisaponista” suolalastissa Norjan Bergeniin, tahi Trapanin suolakuormassa Bostoniin, milloin Belisistä, Meksikongolfilta, lastattiin suuria mahonkipalkkeja Englantiin tahi Pensacolasta pelkkoja Lissaboniin, milloin työnnettiin laivaan Brasilian sokeria tahi Australian vehnää tahi Buenos Aireksen jäädytettyä häränlihaa tahi Välimeren etelärannan rautamultaa ja puhallettiin Englantiin, milloin taas puskettiin pohjoiseen ”Valkeallemerelle”, missä aurinko paistoi läpi yöt, noutamaan Arkangelista tahi Mesenistä lankkulastia, milloin riennettiin etelään, kuumien merien taakse, Intian, Kiinan ja Japanin maihin, hakemaan teetä tahi riisiä Europan rikkaille patruuneille. Väliin raahelainen sai kuljettaakseen kokonaisia vuoria villihärkien sarvia Brasiliasta Englantiin, väliin ”pumpulinsiemeniä” Egyptistä Englannin öljytehtaisiin, väliin taas kokonaisen laivanlastin pellavansiemeniä samoilta mailta, ja siinä oli niin suuri läjä, että sillä olisi siementänyt kaikki pellot pellavaksi Raahen ja Oulun välillä. Jouduttiinpa joskus kyyditsemään polttouhrin luitakin Aleksandriasta Englantiin pellonhöystöksi. Vanhan testamentin aikana kun on poltettu polttouhreja, niin egyptiläiset kuljettivat niitä luita kaksimastoisilla veneillä kaukaa Kairon takaa pitkin Niili-virtaa, joka oli suuri joki, ”suurempi kuin Pattijoki”. Ja kun kapteeni Sahlström Lundbergin Ilmattarella vei Aleksandriaan egyptiläisille kolikuorman, hän sai lastata sijaan kuorman polttouhrinluita engelsmannille.

[Kuva: Raahelainen priki Aurora, rak. 1819. Redarina Johan Sovelius.]
Raahelainen priki Aurora, rak. 1819. Redarina Johan Sovelius.

Näin Raahen laivat ”seelasivat haminasta haminaan lastaten ja lossaten”, ja joskus sattui viisi, kuusikin raahelaista merenkiertäjää yhtaikaa samaan satamaan. Jo yhdellä Mustanmeren köli- ja vehnämatkalla laiva saattoi joskus ajaa hintansa, ja mitä sen jälkeen ansaittiin, kertyi voitoiksi laivapatruunien arkkuihin. Rahtimaksuja karttui aina joka matkasta. Kapteeni hoiti asioita ja pani kirjoihin laivan kulkemiset sekä lastaus- että lossaussatamassa. Kapteenilla monesti oli osuutta laivaan, ja silloin hän sitä huolellisemmin ajeli ja ahkeroi. Laivan omat miehet siihen aikaan vain itse toimittivat lastaamisen ja purkamisen, stuuvarstööri oli vain päällysmiehenä. Miehet saivat kanniskella laivaan milloin lankkuja, milloin viljasäkkejä, ja taas toisessa paikassa raahata niitä maalle.

Mutta merellä ja laivalla oli merimiehen oikea työmaa. Työskentelyä, laivanhoitoa varten, oli miehistö jaettu kahteen vartiostoon: styyrpuurin ja paapuurin, eli oikean ja vasemman puolen vahtiin. Styyrpuurin vahti oli ”kapteenin vahti” ja siitä huolehti konstapuli, ja paapuurin vahti oli perämiehen hoidossa. Vuoroon, sekä yöllä että päivällä, neljä tuntia kerrallaan, kummankin puolen miesten piti olla toimessa ja vuoroon he saivat levätä. Siten aina oli ja vaihtui vahti ja vahti. Aamulla 8–12 oli första vahti, sitten neljin tunnein, pitkä vahti, koira- eli papiaanivahti, yövahdit ja aamuvahti. Ajankuluminen määrättiin oikein vanhaan aikaan tiimaklasilla, joka oli perässä ruorimiehen luona. Aikaa tarkaten ruorimies aina huusi ”klasinsa”, ja keulassa seisova uutkiikimies heläytti sen isoon malmikelloon. Ensi puolentunnin kuluttua vahdin muutosta ruorimies huusi: ”Ett glas!” ja uutkiiki iski lyönnin, tunnin päästä: ”Två glas!” ja kaksi heläystä, puolentoista tunnin: ”Tri glas!”… kunnes neljän tunnin kuluttua kuului: ”Åtta glas!” ja kahdeksan lyöntiä. Silloin styyrmanni taikka konsti komensi: ”Vahti alas! – Vahti ylös!” Levolla oleva vahti purrattiin ylös toimeensa. Varsinkin yöllä, kun miehet sitkeästi nukkua jyristivät, purraamamies sai pitää aika rönkynän, ennenkuin kaikki olivat hereillä. Monet olivat ruotsalaisilta oppineet purrauslaulun ja sitä hoilaten ajettiin miehiä hereille:

Reis, oppo man i fram paapuurska vakten! Reis, reis, reis, denne roret i hand! Reis, reis, reis, oppo förut po pakken! Osi noga efter seeglaren! Osi noga efter land!

Ja lopuksi huudettiin:

I Guds namn, otta glaas!

Liikkuvassa asunnossaan oli miehillä kyllä työtä. Vuoroonsa heidän piti olla ruoriratin ääressä ruoria hoitamassa. Kapteeni vain antoi kurssin ruorimiehelle, että ”styyrää tuota”, ja miehen piti styyrätä, eikä saanut ”entrata”, ennenkuin kapteeni käski. Siinä asiassa olikin miehellä oppimista. Ruorin spaakoista vääntämään, niin että styyrreepit akselissa kitisivät, kyllä pian harjaantui, kun ensin oli vanhan tottuneen miehen mukana kokeilemassa, mutta kompassin oppimiseen lantakuormia ohjaillut renkimies sai ottaa kaiken ymmärryksensä. Kalamiehen kompassin myötäänmeriset, kaakot, luoteiset, koilliset ja kaikki kahdeksan tuulta moni kyllä osasi, mutta eri asia oli osata merimiehen kompassin kolmekymmentäkaksi sträkiä, ja siihen vielä puoli- ja kvarttisträkit, lisäksi kaikki ”ruotiksi”. Joka poika ei niitä kyllä oppinutkaan. Friisen Feffakin, vaikka oli muuten hyvä merimies, seilasi aina vain ”uusti-västiä”, vaikkei sellaista sträkiä kompassissa olekaan. Mutta kun pani päähänsä kompassilaulun, jossa kaikki sträkit lauletaan, niin kompassi tuli sentään viimein selväksi. Päiväkausittain sai kyllä sadat kerrat laulamasta päästyäänkin laulaa:

Nuurtil-uusti, nuur-nuur-uust, nuur-uustil-nuurt, nuur-uust; nuur-uustil-uusti, uust-nuur-uusti, uustil-nuurti, uust.

Uustil-syytti, uust-syyt-uust,
syyt-uustil-uust, syyt-uust;
syyt-uustil-syytti, syyt-syyt-uusti,
syyttill-uusti, syyt.

Syyttil-västi, syyt-syyt-väst,
syyt-västil-syyt, syyt-väst;
syyt-västil-västi, väst-syyt-västi,
västil-syytti, väst.

Västil-nuurti, väst-nuur-väst,
nuur-västil-väst, nuur-väst;
nuur-västil-nuurti, nuur-nuur-västi,
nuurtil-västi, nuurt”.

Silloin kun laulu oli päässä, ruorimies kyllä osasi paikalla pyöräyttää oikein, kun kapteeni antoi kurssin, vaikkapa: ”Nuur-uustil-nuurt, kvart nuurt!” taikka: ”Nuur-uustil-uust, half uust!” taikka: ”Syyt-västil-syyt, kvart väst”.

Vain pari tuntia kerralla mies jaksoi seisoa ison laivan peräsimessä, ja pahoilla ilmoilla piti siinä olla kaksikin miestä yhtaikaa. Raahen laivoissa oltiin ruorissa tavallisesti vain tunti kerralla, ja 8–10-miehisissä pikku laivoissa tuli vartiovuorossa aina tunti ruoria, toinen uutkiikiä.

Vuoronsa mukaan miesten piti olla uutkiikissä, yöt, päivät, tunti kerrallaan seisoa keulapakalla tähystämässä aavaa merenselkää. Nukuttaa siinä uutkiikaria kovin tahtoi, mutta valveilla piti pysyä ja heti ilmoittaa, mitä merkillistä ja vaarallista näki merellä. ”Valkia näkyy!” piti huutaa, kun näki jonkun toisen laivan merkkilyhdyn loistavan pimeässä, mutta samalla piti heti katsoa, ”onko oma valkia reilasa”.

Toiset vartiomiehet saivat työskennellä purjeiden hoitamisessa, ja siinä kyllä olikin puuhaa. Purjelaivoissa piti myötäänsä ”seelejä prässätä” sen mukaan, miten milloinkin tuuli kävi. Ja miltei yhtä päätä miehiä jumppautettiin, kiivetettiin mastoon korjaamaan milloin mitäkin, sellaistakin, mikä ei ollut tarpeellistakaan. Mutta kiivetä piti, kun komennettiin: ”Jumppaa päälle vain!” Muuankin merimies-laulaja kertoo:

”Ja raakamme oli silloin
pilivinnihin prassattu,
paapuurin halseille
tiktihin haalattu.

Vaan kohtahan meitä huuettiin
akterprasseja haalaamaan;
sitten taas me lähettiin
syyt-västiä styyräämään”.

Ellei muuta työtä ollut, saattoi häijy kapteeni tai perämies määrätä miehen vaikka luuta olalla kävelemään kannella. Mutta suuria raskaita märssyjä sai koko miesjoukko olla haalaamassa ylös. Silloin koko vartiovoimalla kiskottiin hiissausköydestä ja laulettiin. Sillä laulun tahdissa kävi työkin paremmin ja helpommin. Muuan taitomies lasketti yksinään laulun sanat, ja silloin jännittäydyttiin kiskaisemaan, ja sitten koko voimalla paukautettiin vauhtisanat sekä samalla tahdin mukaan kiskottiin köyttä. Hyvällä tuulella ollessaan miehet saattoivat hiissata ja lasketella: 2

Meripoika kun merta seelailee, huu veiju vei, huu veiju vei, ja seelejänsä reivailee, huu vei, huu veiju vei.

Kun Helsingöris helsattiin,
huu veiju vei, huu veiju vei,
niin haaven i god morjen sei,
huu vei, huu veiju vei.

Kun Pohjanmerta poikkipäin,
huu veiju vei, huu veiju vei,
niin Lontonis ja Leveris,
huu vei, huu veiju vei.

Englannin parhais tansseisa,
huu veiju vei, huu veiju vei,
ei kaheksaatoista vanhempaa,
huu vei, huu veiju vei.

Englannin immet ihanat,
huu veiju vei, huu veiju vei,
ei kiellä tyköns’ tulemast’,
huu vei, huu veiju vei.

Kun kaikki seelit on aivan kiinn’.
huu veiju vei, huu veiju vei,
niin kapteeni antoi konjakin,
huu vei, huu veiju vei”.

Monet englantilaisilla laivoilla purjehtineet merimiehet osasivat engelsmannin haalaus- ja säntilauluja. Vitolin ja Pyykin olivat mestareita laulamaan engelskaa, ja Matti Aukusti Oravan johdolla haalattiin ja laulettiin: 3

What shall we do with a drunken sailor, blow, boys, blow! And, what shall we do with a drunken sailor, blow, boys, pull, boys, blow!

Miesjoukko oli puskemassa silloinkin, kun kroospelillä ja kongspelillä hivattiin ankkuria sekä suuria raakapuita. Sekin työ toimitettiin laulun voimalla. Lähti laulajista väkeä, kun lasketeltiin joukolla, vaikkapa:

Tuolla on minun kultani, hivu vei, sous sänti janoo, pauhaavan meren aalloilla, o, lans, o plei, o Meksiko!

Mutta vielä paremmin työ kävi, kun laulettiin:

Kun ankkuria hiissataan niin speli äänens’ antaa, vain Luojapa sen tietänee, koska pääsen kotirantaan. Siis hurratkaamme vain, onhan se tapamme ain! Waivoja se nähä saa, ken seelaa Suomenmaasta.

Kaikki neiot Braahesa
ne ovat tuttavamme,
pian meiät unhottavat
ja ovat pettäjämme…
Siis hurratkaamme…

Sillä Raahen meripoikain mielessä yksin Filadelfian satamassakin saattoi asustaa kotikylän tyttäristö, ja siltä pohjalta usein lähti hivauslaulukin soimaan. Ja niinpä taas hivattiin ja laulettiin:

”Lauletaanpas noista flikoista,
hurraa!
ja noista kaupungin pakoista,
hurraa!
joita on joka talosa
ja plankkikengät on jaloisa.
hurraa!
Ehu reis santi jäänoo!”

Ja Turkinmaalla ”Kustjentin” satamassa, kun Raahen pojat lastasivat vehnää, ja Etelän komeat tummat tytöt kiiluvin silmin seisoivat rannalla katsomassa, Pohjan miehet hiissatessaan laulelivat vain ”meiän kylän” tytöistä:

”Aljetaanpas laulella
flikoista fiineistä
ja heijän pukineistansa
ja krinuliineistä.

Krinuliini talvella
se on juur’ kylmä taas,
vaan kesällä ja keväällä
se passaa Suomenmaas”.

Ihastellen Turkinmaan tytöt katselivat ja kuuntelivat, ja matkien he huusivat Raahen pojille:

– Hiissa haala, ankkaraa-a!

Pumppaaminenkin piti toimittaa joukkovoimalla. Sekin työ luonnistui parhaiten lauluntahdissa, ja laulun menon mukaan miehet keikkuivat pumpputangossa. Talvitien Salu päästeli pumppauslauluna pitkän jutun merirosvoista:

Yksi laiva lähti Jipraltarin
kaupungista seelaamaan
ja Ustinjaan menemän piti,
vaan välillä tapas sen yksi meriryöväri,
joka oli musta ja suuri.

Hän präijäsi meijän kapteeniltamme,
mihin laivan seelaaman piti.
”Ustinjaan meijän menemän pitää
juuri rauvanja teräksen kans’”.

”Vai tahotkos lossata sun lastis mulle,
vai tahotkos kruuti ja kuulat?”
”En lossaa minä mun lastiani sulle.
Vain anna tulla kruuti ja kuulat”.

Sen ensimmäisen skotin
kun meriryöväri ampu,
se vei yhen miehen ruorista.
Vaan meijän kapteeni kun ampu
se ensimmäisen skotin,
se vei viis miestä täkiltä.

Meijän kapteeni kun ampu
sen toisen skotin,
se vei stangot ja raa’at.
Sitten me seelasimme vuorokauven toista
ja pääsimme ryöväristä friiksi.

Mutta Niemelinillä oli mukava pumppauslaulu, jonka loppujutkutus sopi mainiosti pumpputangon liikkeeseen. Ihan itsestään tanko liikkui, kun Niemelin lauloi:

Mistäs tulet, kustas tulet, poikani poloinen? Wältmai, pumppai, polijante jaa, poikani poloinen! Wältmai, pumppai, polijante jaa, poikani poloinen!

Meren rannalta, meren rannalta,
muorini kultainen.
Vält mai pumppai, polijante jaa,
muorini kultainen.

Laivan nopeuttakin miesten piti mitata, lokata. Mittaaminen toimitettiin lokiliinalla. Se oli pitkä monisolmuinen nuora, jonka solmujen väli oli yhtä mones osa meripenikulmasta kuin lokiklasin juoksuaika, 14 sekuntia, tunnista, ja liinan toisessa päässä oli kolmikulmainen lautapala, niin että se laivanperästä mereen heitettynä veti liinaa muassaan. Kuinka monta solmua ehti liinaa solua ulos siinä ajassa, kun lokilasin hiekka juoksi tyhjiin, yhtä monta ”solmua” eli meripenikulmaa pyyhkäistiin tunnissa, joskus kymmenen ja kaksitoistakin.

Pahoilla vesillä piti ahkerasti luojata, tutkia meren syvyyttä sekä pohjan laatua. Luotaaminen toimitettiin luotiliinalla, jonka päässä oli kolopohjainen lyijypaino. Painon kolossa oli talia, johon merenpohjasta voi tarttua hiekkaa ja muuta roskaa. Tottunut merenkävijä saattoi sumuisella ilmallakin siitä päätellä, millä paikoilla oltiin. Varsinkin Pohjanmerellä jouduttiin useasti ajelemaan luotaamisen varassa. Siellä näet usein tahtoi heittää ilmat niin sekaisiksi, ettei päivää näkynyt ensinkään. Pohjanmeren ”seelarit” oppivatkin pian laulamaan:

Voipa tuota Pohjankinmerta, jota luojattiin satakin kertaa, ennen kuin Englannin nähdä saimm’. Hei! Juuliaa nähdä saimm’,

Kaikkiin talontöihin piti ensikertalaistenkin tottua. Puosu vielä opetti heille kaikenlaisia merimiehen taitoja. He saivat oppia köyttä klääjäämään ja pleissaamaan sekä lyhyellä että pitkällä pleissillä, punomaan ymmyrkäisiä ja puoliymmyrkäisiä köydensilmukoita sekä pujottelemaan kolmesta, neljästä, viidestä säikeestä köyden ympärille somia osmonsolmuja, jotka estivät, ettei käsi päässyt köydessä luikumaan. Lisäksi jummannien piti oppia muistamaan satojen köysien ja kymmenien purjeiden ja raakojen sekä kaikenlaisten laivan esineiden ja osien nimet. Muutamassa viikossa entisen renkimiehen täytyi ruveta puhumaan aivan uusilla kielillä, jopa ajattelemaan toisia asioita ja toisella tavalla kuin ennen patruunin pellolla hääriessään, näkemään eri uniakin kuin patruunin pihapirtin makuulavalla. Täällä oli kokonaan toinen maailma kuin se, mikä näkyi patruunin korkeallekin tavarakuormalle. Sai siellä savolainenkin toisenkin kerran manailla:

– Tuhat pärele, ku tuoll’ laevas pittee olla monenlaesta puksryötä ja paksreätä, rimrissoo ja ramrissoo, roppuu ja räijärii.

Kovalle siinä maailmassa kyllä entinen renkipoika otettiin. Laivan keikkuminen jo kiusasi monet miehet puolikuoliaaksi. Mutta tämä vanhoja merikarhuja vain huvitti: ”Vieläkö puolustat renkiä? Vieläkö piät renkien puolta?” toiset vain kyselivät, kun puolikuollut entinen renki ”syötteli simppuja”. Ja vielä: ”Teitkö nyt merivalas? Katotaanpa, onko heinänkulmuja niskasas… On vielä, on vielä… Vanno vielä!” Kaikenlaista pikku ilkeyttäkin tehtiin ensikertalaiselle: jos hän ei tahtonut herätä vahtivuorolleen, hulautettiin niskaan kylmä vesiämpärillinen, ja vapaavuorollaan nukkuessa sidottiin mies penkkiin ja huudettiin: ”Nouse haalaamaan!” Vanhat merimiehet useinkin vedättivät nuoremmilla jaloistaan saappaat ja housutkin, ja komentelivat heitä puolestaan omille vartiovuoroilleen. Uppiniskaista ensikertalaista varsinkin kiusattiin ja kiivetettiin mastossa yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes miehen täytyi talttua. Kuperakantisesta ”renginarkustaan” jummanni sai niin paljon pistopuheita, että moni hyvinkin pian löi sen pirstoiksi ja heitti mereen ja laitatti timperillä oikean merimiesarkun. Alakopsan Santeri oli kyllä niin sisukas, että kuperakantisineen tuli takaisin Roskan redille. Mutta kun toiset vieläkin kävivät kimppuun, että ”ei oteta sinua mukaan, kun tuommoisia renginarkkuja kuljetat… häväiset meijät… tytötkin pelkäävät”, niin jo Santerinkin sisu loppui. Hän sulloi tavaransa säkkiin sekä Spanjasta ostettuun kapsäkkiin ja paiskasi korean kotiperintönsä mereen Pauhakarin taakse.

Mutta ”Tanskinsuntisa”, Helsingöristä lähdettyä ja ennen Skagerrakiin tuloa, oli Kollennokka kaikkien ensimatkan miesten kauhunpaikka. Sen ohitse ei päässyt yksikään laiva niin, ettei kamala Kollen ukko astunut reelingin ylitse puuriin kysymään:

– Montako ensi reisun miestä on laivasa?

Kollen äijä oli pelottavan näköinen vanhoissa risaisissa rökäleissään ja ”raakavehkeissään”. Äijän kädessä oli suuri puinen ”raakaveitti” ja toisessa kädessä ”smörjätörppö”, jossa oli tervaa, nokea, kokin ”smörjää”, kapteenin koiransontaa ja kaikenlaista muuta roskaa. Ei kärsinyt entinen maanjussi eikä patruunin renkikään nähdä kauheata merenäijää, vaan kiireesti kapisti pakoon. Mutta Kollen ukko huusi: ”Ottakaa kiinni!” Kiinni mies iskettiin ja vietiin Kolien ukon raakattavaksi, ja siitä hän pelastui vain lupaamalla heti ensimmäisessä satamassa hyvät raakaviinat kaikille vanhoille merimiehille. Lassilan jummanni kyllä, iso ja vahva mies kuin peto, ei pelännyt Kollen kummitusta, kun se tuli Ilioniin. Jummanni istui vain ja sanoi: ”Raakaa pois!” Ja Kollen äijä smörjäsi ja tervasi Lassilan naaman ja karrasi puuveitsellään. Miehestä tulikin sitten mainio merimies.

Gibraltarin salmessakin astui merenukko laivaan raakaamaan niitä, jotka ensi kertaa yrittivät Välimerelle. Ja suurella Atlantilla kun ruvettiin menemään auringonlinjan ylitse, nousi laivaan itse Neptunus. Varsinkin englantilaisissa laivoissa se piti suuret ja remuiset menot.

Tällaisin kovin keinoin tulikin monesta metsäntakaisestakin Jussista, jos hänellä vain oli hyvä maltti ja saatto sekä hyvä ymmärrys, viimein oikea merenmies, joka kyllä saattoi Englannissa maalauttaa käsiinsä oikean merimiehen merkit: ”feit, hop ja chariti” eli ”usko, toivo ja rakkaus”, vieläpä muitakin kuvia, vaikkapa kukan, tähden, jopa engelsmannin leijonan ja ”engeskalipun” Englannin kuningattaren kantamana. Ja moni muutti jokapäiväisen nimensä juhlallisemmaksi. Marjaniemestä tuli Marjelin, Myllykankaasta Myhlberg, Takalosta Tacklin, Kilpuasta Kihlman, Pyhälästä Byström, Pyöriästä Björkman, Ahosta Aholin, Lavikaisesta Lavin… Mutta muutamista nuorista miehistä ei tullut merimiestä teettämälläkään eikä nimenmuutoilla, kun ei heillä ollut sellaista saattoa eikä neroa kuin mitä merellä tarvittiin.

Parhaimpien nuorten miesten piti harjoitella taitavasti käyttämään airoja, niin että he satamissa komeasti saattoivat soutaa kapteenin maihin. Kolme miestä piti olla airoissa ja konsti perässä, kun herraa soudettiin, ja ihan kuin yhtenä piti kaikkien airojen liikkua. Miestenkin piti olla sinisissä merimiespaidoissa ja kiiltolakeissa.

Niinkuin säkki päässä ensi matkojen miehet kulkivat merellä vähääkään tietämättä, missä milloinkin oltiin. Sen he vain olivat kuulleet, että kolmessa päivässä päästiin Tukholmaan, jos oli hyvä myötätuuli, ja vanhoilta merimiehiltä he saivat aina kysymällä selvän. Entisille alkeiskoulun pojillekin, jotka maisterin johdolla olivat tutkineet maailmankarttaa, vasta merellä rupesivat asiat selvenemään. Oravakin kuullessaan vanhojen matruusien puhuvan ”Tanskinsuntista”, ja Pohjanmerestä, Välimerestä, Mustastamerestä ja Marmaramerestä, rupesi öynästelemään, että näitä nimiähän silloin hoettiin, kun kepillä kartasta ”värejä” sohikoitiin. Ja Orava osti ensi haminassa ”atlaksen” ruveten sitä ”stuteeraamaan” löytäenkin ihmeekseen siitä kaikki meret, salmet ja haminat, joissa oli käyty. Keksipä mies, että karttojen viivat ja numerot merkitsivät sitä, kun styyry sanoi, että ollaan sillä ja sillä asteella. Sen jälkeen Orava kyllä aina tiesi, missä oltiin, vaikka olisi kuukausia ajeltu vetisellä taipaleella.

[Kuva: Raahelainen parkki Astrea, rak. 1863. Omistaja Reinin yhtiö.]
Raahelainen parkki Astrea, rak. 1863. Omistaja Reinin yhtiö.

Talon töissä oli talon ruoka. Merellä liikkuvassa miestalossa oli ransuuniruoka, s.o. kukin sai määrätyn osansa. Lauantaisin konsti punnitsi miehille viikkoannoksen leipää, voita ja sokeria. Leipää saatiin joskus yhdeksänkin naulaa, mutta voita saattoi lähteä vain puoli naulaa ja sokeria kolme neljännestä. Näiden piti riittää viikoksi ruoka-ateriain, kahvin ja teen höystöksi. Aamiaiseksi syötiin 8–9 aikana vuoropäivin puuro sekä ”leipäspalafinkka” ja juotiin kahvia särpimeksi. Päivälliseksi 12–1 välillä saatiin vuoroittain suolainen lihasoppa ryyneineen sekä Raahen tavallinen ”herne” läskipaloineen. Mutta lauantaipäivälliseksi piti olla puuro. Peräkannen herrojen ruokasalina oli etukajuutta, mutta etukannen asukkaat söivät finkkansa ja herneensä skanssissa. Väliin oli tulla riita lihapaloista, mutta hyvin sekin asia sentään osattiin järjestää. Muuan miehistä ”meni mettään” eli kääntyi selin, ja aina, kun emäntäviikolla olija lihapalaa jakaessaan kysyi, kuka saa tämän, vastasi, että se ja se. Ja pienenkin palan saajan täytyi nurisematta alistua kohtaloonsa. Tammisista matalista kimpiastioista, pakeista, miehet söivät puuronsa ja soppansa. Illalla 6–7 seuduissa juotiin vain teetä ja kukin sai nakerrella omaa leipävarastoaan; jolla kulla saattoi olla päivällisen lihapalan säästöjä. Pitkillä matkoilla voi ruokajärjestys paljon vaihdella, kotoiset kuivat leivätkin loppuivat ja sijaan ruvettiin saamaan piskettejä ja laivakorppuja. Satamissa oli määrä aina saada naula tuoretta lihaa tahi pari naulaa tuoretta kalaa miestä kohti kaksi, kolme kertaa viikossa.

Ruoan runsaus ja miesten kylläisyys oli melkein kokonaan kapteenin käsissä. Raahessakin oli joitakuita ”nälkälaivoja”, joiden kapteeni kiusasi miehiänsä vähällä ja huonolla ruoalla ja pienillä leipäannoksilla. Joskus merenväki sai syödä matoista leipää taikka pistellä engelskapiskettejä, joissa oli toukkaa, niin että keltaisia nokkia vain nousi kuoren alta, kun pani pisketin lämpöisen kamiinin reunalle. Toisinaan etukansi niin tuskastui, että timperin täytyi lähteä peräkannelle valittamaan, mutta sellaisella asialla saattoi hyvin syntyä vaikka tappelukin. Burmaninkin täytyi kerran kahdenkesken antaa kapteenille selkään, ennenkuin ruoka parani. Pikku laivojen ruokahoito oli monesti hyvin epäsiistiäkin, niihin kun paiskattiin kokiksi väliin sellainenkin mies, joka ei muuhun kelvannut. Ja tämä akterin herra oli joskus niin huolimaton, että jätti merimiesten pakkien puhdistamisen russakkain työksi, vieläpä tarjosi miehille kuuden aamukahvia russakoilla höystettynä. Varsinkin oululaisia laivoja raahelaiset moittivat siivottomiksi. Olivat kerrankin ottaneet pestin ”Maijaan”. Mutta kova sota tuli laivalla, kun Maijalla oli jo entisinä pestinottajina monituhantinen täi- ja lutikkalauma.

Juoma- ja pesuvettä varasi raahelainen aavalla meren selällä kotoiseen tapaan. Kun sade lankesi taivaasta, ruvettiin laivassakin heti ”haalaamaan tynnyreitä rännein alle”. Pyhäpäivinä laivakansa sai olla helpommalla. Silloin ei tehty muuta kuin mitä välttämättä ”seelaukseen kuului”, ruoria hoidettiin ja purjeita käänneltiin. Kapteeni Flinkenberg piti pyhänä hartaushetken 10–11 välillä, ja kaikki olivat tyytyväisinä mukana. Miehet lukivat itsekin omia pyhiä kirjojaan, Uutta Testamenttia, virsikirjaa, ja Raamattuakin, kenellä semmoinen oli. Durchmanin komppanian Vellamossa oli muutamia kirjoja, joita miehet saivat joutohetkinään lueskella. Montinin mamsellit olivat niitä laivaan lahjoittaneet. Oli ”sellainen näytöskirja, Ainoa hetki, josa luettiin, että Heikki tuli mereltä ja kohtasi lapsuutensa ystävän, flikan, joka sanoi: "Voi, Heikki, lapsuuteni leikki!’” Ja sitten ruvettiin laulamaan. Toisen kirjan nimi oli Kalevala, ja siinä laulettiin, että

”päästä piika pintehestä,
tästä tuskasta kovasta”,

ja taas toisessa paikassa:

”Kullervo Kalervon poika”

Oli vielä Raamattukin sekä sellainen kirja kuin ”Kristityn vajellus”, jossa kristittyä houkuteltiin ”turhuuven markkinoille”, ja kristityn piti kulkea laaksojen lävitse semmoista ahdasta polkua myöten, jonka kahta puolta oli hirveät mörinät. Ahkerimmin luettiin näytöskirjaa sekä Kalevalaa. Niitä lainattiin toisiinkin Raahen laivoihin satama-ajaksi, kun satuttiin samaan haminaan, sillä muissa laivoissa ei laivan puolesta ollut kirjoja. Kaikki merimiehet eivät kyllä osanneet lukea. Oli joskus joukossa sellainenkin vaari, joka ei osannut asettaa virsikirjaa eteensä oikeinpäin, vaikka olikin siitä veisaavinaan.

Pyhinä ja joutohetkinä, varsinkin satamaa lähestyttäessä, miehet puskivat kirjeitä kotiväelle, että satamaan saavuttaessa saivat jättää kapteenille, joka ne toimitti postiin. Kirjoitustaitoiset saivat työntää sanaa toistenkin puolesta, väliin monetkin kirjeet. Partinin Kalle, joka oli Impissä kokkina, ei kyllä eukolleen pitkälti loruillut; kerrankin panetti kirjoitusmiehellään paperille vain: ”Iso ii ja ohhoh!” Ja sen lähetti valtameren takaisina terveisinä Raaheen.

[Kuva: Merimies Matti Aukusti Orava.]
Merimies Matti Aukusti Orava.

Satamissa miehet saivat kotikirjeitä, joita kapteeni kävi noutamassa Venäjän konsulaatista. Hyvin sattuessa sieltä lähti Raahen tyttöjen aikaansaannoksia koko joukko, samoin merimiesten emäntien kirjeitä. Monet niistäkin olivat vieraalla kädellä piirrettyjä; palvelustytötkin olivat käyttäneet kynämiehinään mamsellejansa. Mutta silti olivat kotoiset kirjeet yhtä tervetulleita, ja yhtä suurella mielihyvällä otettiin vastaan niiden ”sitä samaa herran armolahjaa”, kuin jos se olisi kirjeen lähettäjän omalla kädellä piirretty. Ja monet merenkävijät saivat vielä vain kuunnella ”näitä rateja” vieraan suusta, kun itse eivät osanneet saantiaan selvittää.

Monta kertaa Raahen mies joutui viettämään jouluakin rannattomalla ulapalla. Marjelinkin kerran kiikkui jouluna Satamalaivassa Atlantilla Pensacolaan menossa, ja samalla tavalla kuin huonompinakin päivinä tuuli puski purjeisiin ja laiva keikkui aallolta toiselle. Kapteeni Byström annatti parempaa ruokaa, vehnäkaakunkin sai joka mies, ja perämies Marjelin luki hartaina kuunteleville karhuille Uutta Testamenttia. Mutta ei ollut kapteenilla sen vertaa viinaa, että olisi edes ryyppy saatu. Vasta Pensacolassa saatiin viskyä, mutta silloin oli joulu jo mennyt. Ei kyllä aina sattunut näin kuivaa joulua. Ilionissakin kapteeni Vikander antoi jouluaattona miehille hyvää jamaikarommia, joka oli ”vähä niinkuin sakiaa oikein” ja siitä kun skanssi ”prykäsi” kuumaan veteen sokerin kanssa totia, niin kyllä sai tuntea, ettei mikään ollut niin lämmittävää kuin jamaikarommitoti. Keikkuvassa skanssissakin, tuhansien meripenikulmien päässä rakkaasta Raahesta, tuntui olevan kotoinen ja lämmin jouluaaton ilta. ”Wiskii laif foo man”, miehet laulelivat ja prykäsivät uusia laseja. Mutta silloin ei Oravaa eikä muitakaan merenpoikia liikoja lämmittänyt, kun kerran Vellamossa Atlantilla oli jouluaaton iloiksi jaettavana miehille parhaana nautittavana vain kaksi kuoriperunaa.

Mutta saattoi pyhä joulu näyttäytyä merenkävijöille vieläkin synkemmältä. Impikin joutui 1877, viedessään Englannista Amerikaan soodaa ja potaskaa sekä sylimittaisia konetahkoja, ajamaan kolmatta kuukautta vastatuulta ja luovimaan koko joulunajan Atlantilla. Eväs rupesi loppumaan, niin ettei ollut ei hernettä, ei lihaa, ei läskiä, ei leipää, kahvia vain ja rössokeria sekä vähäisen vehnäjauhoja. Juuri kun oltiin rantaan tulossa loppiaisen tienoissa, puhkesi jäinen myrsky, puski laivan takaisin merelle pariksi viikoksi, repi purjeet ja rikkoi isonmaston vääntäen sen latvan kuin vitsan. Alituisesti saatiin olla pumpuissa pitämässä laivaa tyhjänä, ja suuria kylmiä meriä yhtä päätä kaatuili laivankannelle, niin että paukkui. Kun sitten viimeinkin päästiin maihin, ei ollut koko laivassa muuta syötävää kuin kämmenen kokoinen pisketinpalanen. Tyhjäksi oli laivan sisus moneen kertaan laastu. Mutta ulkoa alus oli ylt’yleensä jäässä, aivan kuin olisi ollut jäästä valettu. Meri oli näyttänyt maailman kiertäjille kaiken suuruutensa.

[Kuva: Raahelainen fregatti Ilion, rak. 1859. Omistaja Reinin yhtiö.]
Raahelainen fregatti Ilion, rak. 1859. Omistaja Reinin yhtiö.

Mutta mahtava maailman meri saattoi monta kertaa olla vieläkin hirvittävämpi kuin antaessaan Johan Langin Impille joulua. Saman liikkeen Vasamallekin meri teki tuhot, kun laiva lankkulastissa 1891 yritti Amerikasta ”Marselliin”. Suuri myrsky yllätti vuotavan aluksen, jota miehet pumppuamalla pitivät pinnalla. Aalto iski pumput rikki ja paiskoi miehet nurin. Sattui sentään samoille vesille norjalainen laiva, joka pelasti miehet joutumasta iankkaikkisuuteen, mutta Vasama jäi tavaroineen ”vesisankkiin” merenselälle. Ei ollut parempi Mustamerikään, joka 1872 itämyrskyllään tuhosi priki Minnetin. Myrsky katkoi raa’at ja mastot, ja meri löi perämiehen tiedottomaksi, vei kajuutan, kapteenin ja kajuutpojan sekä pari kolme merimiestä, ja paiskasi viimein palasiksi koko laivan, niin että vain laudoilla ja puukappaleilla merien selässä ajellen osa miehistä pääsi maihin. Suuret vallat olivat silloinkin toimessa, kun Johan Lang syksyllä 1877 lähti painolastissa Englannista Filadeldfiaa kohden. Nousi armoton viikkoinen myrsky, joka myötätuuleen lennätti laivaa säälimättä maita kohden. Reivattiin purjeet ja yritettiin kryyssäämällä päästä maista irti, mutta sitten uutkiikari ilmoitti: ”Förin ees’ on pränningit!” Siellä vaahto merenkareissa meurusi korkeina valkeina vuorina. Silloin kapteeni komensi: ”Raa’at fyyrkanttiin!” Mutta heti jo taas uutkiiki parkaisi: ”Matalikko on eesä!” Ja kohta Johan Lang rysähtikin karille, niin että miehet paiskautuivat kumoon. ”Riki yli puurin!” kapteeni jyristi. Kirveet välkähtivät, taljaköydet rätkähtivät poikki, ja koko riki rojahti mereen. Kryysmastosta meni toppi, fokkamastosta puolet, ja isomasto pyyhkäistiin täkkiä myöten. Kapteeni taas karjui: ”Speilatkaa pumppua!” Mutta miehet mölisivät: ”Ei tartte speilata, laiv’ on täynnä vettä!” Eikä miehillä ollut muuta neuvoa kuin lyödä laivan leestangosta kappale pois sekä sahata poikki prääkongin stöttiä ja aukosta työntää vesille iso parkaasi ja lähteä yrittelemään maihin. Päästiinkin Filadelfiaan. Mutta taaskin yksi raahelainen laiva jäi meren omaksi.

Moni muukin Raahen laivavarvista lähtenyt merenkyntäjä joutui väkevämpänsä pideltäväksi ja tuhottavaksi, ja samassa joukossa meni monesti miehiäkin. Joskus kyllä onnettomuuteen ei ollut meren syytä. Parkkilaiva Zachris Franzénkin kun ajeli pietarsaarelaisella lankkulastilla Norjan rannikoilla, niin kapteeni Hannila luuli muuatta rantavuorta – pilveksi ja ampaisi kivikkoon, niin että laivan emä meni timpereitä myöten murskaksi.

Mutta Ilion, Reinin laiva, joka 1868 joutui Pohjanmerellä kovaan merihätään kuljettaessaan suolalastia Bergeniin, osasi pelastautua. Meri jo särki laivan prääkongit, paiskeli apuveneet yli laidan ja halkaisi parkaasin, niin että loppu näytti olevan edessä kuin tuomiopäivä. Mutta silloin perämies Ravander muisti vanhojen hyvän tavan:

– Eikö me kirjoiteta semmoinen lista, että jos me pääsemmä tästä kunnialla maihin, niin lahjoitamma Raahen köyhille?

Laitettiin paperi, ja jokainen väänsi siihen nimensä sekä rahamäärän, minkä lupasi, pari, viisi, kymmenen markkaa. Se auttoikin. Meri ei ottanut Ilionia. Lahjoituspaperi lähetettiin Raaheen, ja kun koteuduttiin, niin jokainen kävi lupauksensa lunastamassa. ”Mikäs siinä auttoi, kun lupaus oli tehty”.

Meren selällä ei laivanasukas juuri tarvinnut rahaa, mutta satamassa hän oli heti kapteenilta sitä pyytämässä. Kapteenin täytyi antaa, sillä muuten miehet olisivat saattaneet karata toisiin laivoihin. Nuoret miehet kyllä saivat vaikka koko palkkansa, mutta perheellisten piti huolehtia kotiväestäänkin. Ainakin puolet palkasta eukko peri kotona laivanredarilta, käyden vain strekseelillä joka toinen viikko noutamassa. Satamissa meripojat kyllä tarvitsivatkin rahoja. Kapteenin tahi perämiehen luvalla kun päästiin taas pitkästä aikaa jaloittelemaan kovalle maakamaralle, tuntui niin somalta ja vapauttavalta, että hyvinkin piti saada ryypyt. Ja niitä kyllä sai. Monissa satamapaikoissa oli ihan vartavasten kapakka kapakan vieressä ympäri haminaa ja tanssipaikkoja samoin. Itä-Lontoon ”Haiveillakin” oli tanssisalonki joka nurkassa ja kapakka toisessa. Marseillen satamassa taas oli pitkä katu, kapakoita ja tanssipaikkoja kahden puolen. Smyrnan kuudesta tanssipaikasta kuului jyske ja soitto koko yön aamukolmeen asti, ja siellä sai tanssia ja tanssittaa itämaiden tyttöjä, sai ryypätäkin samalla, ja neljä penceä maksoi lasi. ”Piiriklaseja” miehet tavallisesti nakkelivat, mutta otettiin joskus ”viskiäkin”; Orava kerran Korppilan kanssa lasketteli Lontoossa ”romhottia”, ja se oli hyvää. Pitkän vesikopissa olonsa jälkeen merimiehet joskus joivat, niin että ”veri rupesi seisomaan” ja miehet alkoivat nähdä ”sinisiä piruja”. Pecklinin suutarin Jannekin tuli toheloksi ja kirjoitti kotiinsa, että hän on nähnyt äitinsä ja kotiväkensä sinisissä vaunuissa ja sinisissä vaatteissa kuin enkelien ajelevan vetten päällä. Äiti-muori hyvillään ilmoitteli tätä ilosanomaa naapurin eukoillekin:

– Meiän Janne on nyt tullut heräykseen… se kirjoittikin kuin kristitty ihminen.

Mutta Jannesta ei ole sen enempää kuultu, karkasi mies vieraisiin laivoihin ja sille tielle jäi. Monesti Raahen miehet ulkomailla jättivätkin kotilaivansa, varsinkin ”nälkälaivan” sekä häijyn kapteenin komennon, ja ottivat hyyryn ulkomaan laivoihin. Sakkoja sekä vankeutta siitä kyllä seurasi, jos kiinni joutui, mutta harvoin miestä enää tavattiin, ennenkuin aikojen päästä, kun asia jo oli unohtunut. Friisen Feffakin pantiin Genuassa ajamaan takaa karkulaista. Feffa tapasi kadulla poliisin ja esitti hänelle asiansa engelskaksi:

– Runumeetari karkaa pois ryssän kepist. Winlant jes. 4

Mutta poliisi ei ymmärtänyt engelskaa, vaan otti ja vei Feffan ”presongiin”, ja laivan kapteeni sai tulla noutamaan Feffan pois.

Surullinen asia oli varsinkin Katinhännän pikku mökille, jos isä karkasi kotikylän laivasta. Sillä silloin ei strekseelillä enää saanut patruunilta rahaa, eikä ulkomaiden laivoissa kulkevan merimiehen aina tullut kylliksi huolehdittua kotimökistänsä.

Englantilaisiin laivoihin useimmiten karattiin, sillä niissä oli parhain hoito. Piti kyllä ulkolaiseen laivaan mennessä taas vannoa vala, eikä aina ymmärretty mitä vannottiin, mutta vannoa vain piti, nostaa kätensä ylös ja sanoa lopuksi: ”Help me God!5

Satuttiin joskus ankaraan amerikkalaiseenkin laivaan, jossa miehille annettiin selkäänkin, kuten muuan raahelainen laulaja kuvailee:

”Komento oli kova myös,
mastoisa ja muusa työs,
että hiki aivan liki
asui meiän nahkoisa.

Miest’ ei koiraa parempana,
piettiin vain halvempana,
lyötiin silmiin, että pilviin
painui paikat kasvoisa.

Styyrmannit olit rakkarit,
jotka miehiä hakkasit,
näjit vijan, piikin pijan
kätehensä kaappasit”.

Saksan laivat olivat kuitenkin kaikkein huonoimmassa huudossa, niissä kun miehiä kiusattiin kovalla kohtelulla ja kehnoilla eväillä. Muuan kaskislainen perämies oli erehtynyt saksalaiseen laivaan ja kyllä hän jäljestäpäin aina muisti manailla:

– Jos mine saa yksi saksamies laiva, niin kyllä se teetä monta päivä on viikko.

Mutta jos merimiehet saivat salaa haalatuksi konjakkitynnyrin laivaan, eivät he tietäneet viikon päivistä mitään, olivat vain vuoroin uutkiikissä ja ruorissa, vuoroin salaa vääntämässä tynnyrintappia. Mutta vaikka tynnyri olisi pistetty hyväänkin piiloon, se ilmoitti miesten kautta olemassaolonsa ja joutui lopulta kapteenin kynsiin. Joskus oli viinaan menevä perämies miesten kanssa samassa juonessa ja silloin kähvellettiin laivan ”lumppuja”, kuluneita köysiä ja purjeita, ja vaihdettiin niillä eväitä merimatkalle. Pidettiin muutakin konstia. Kerrankin kun Bujukterissa piti vettä ”proviantteerata”, perämies saatuaan veden pukkasikin veneensä rannasta pois ja käski miesten kiireesti soutaa, jotta ”ei maksetakkaa, mennään ja juvaan rahat!” Halmetsalon Jussi kyllä jäi turkkilaisten joukkoon, ja sai lähteä kiireesti pakenemaan mahomettiläisten edellä, päästen sentään viimein piiloutumaan hautausmaalle. Pörräsi kapteenikin pulloineen joskus, niin ettei hänkään tiennyt, montako päivää on viikossa. Ståhlbergkin pani Bujukterissa Björkmanin Epun laivaa ”klareeraamaan” Dardanellien läpi kulkua varten, kun tultiin Delphinillä vehnälastissa Mustaltamereltä, ja käski Epun jäännösrahoilla tuoda Turkin viiniä. Eppu toi kahden miehen kannettavan ruukun täyden. Sitä heti ”äijä ja styyry” kävivät kajuuttaan vähentelemään, ja Eppu sai hoitaa laivaa, minkä osasi. Toisien laivojen perässä Eppu vain vihelsi pitkin Arkipelagia, mutta kapteeni ja styyry särpivät Turkin viiniä arvellen:

– Ei täsä förliisata, kun ei vain paleta!

Näillä vesillä näet aikoinaan paloi Durchmanin Laine ollessaan kolilastissa matkalla Odessaan. Kreikanmeri keikutti laivaa, niin että kivihiili hieroutui tulenpalavaksi ja lopulta syttyi ja poltti koko laivan.

[Kuva: Merimies Edward Björkman.]
Merimies Edward Björkman.

Monta kertaa kyllä Raahenkin kapteenit ajoivat kivikolle ja ”förliisasivat”, kun eivät osanneet pitää selvillä ”päärustinkiansa”. Eikä ollut Björkmanin Eppua laivaa laskettamassa.

Hyvillä ilmoilla ja selvillä selillä oli kyllä hyvä lasketella. Taivas oli kirkas ja valkeat pilvensääret korkealla sinisellä kumulla lupasivat hyvää tuulta. Illoinkin päivä painui punoittaen mereen, eikä pitänyt päivänpolttoa, joka olisi ennustanut huonoa ilmaa. Silloin laiva lensi valkoisin liinoin valtavia vesivyöryjä pitkin. Laivalla oli hyvä tuuli, ja meripojat olivat hyvällä tuulella. Helposti silloin helähti laulu, kun purjeita hiissattiin, tahi hivattiin raakapuita, tahi illoin kiikuttiin pumpputangossa. Moni kotikyläänsä ja kotikylän tanssitovereita kaipaileva poika saattoi merta katsellessaan yksikseen aatella ja laulella:

Minä olen yksi nuori meripoika, jolla asentoa ei ole tääll’, minun täytyy tienata koittaa minun leipäni vetten pääll’.

Ja on sillä vetisellä tiellä
monta vaaraa mun etesäni,
vaan toivon kuitenki vielä,
että Herra on matkasani.

Laiva joka tuulesa heiluu
ja aalloilta ajellaan…
Voi niitä nuorukaisia,
kuin niijen päällä vajeltaa.

Mepä pojat suomalaiset,
Suomen niemen rannoilta,
jotka oomma kulkevaiset
ja ajetahan aalloilta.

Yksi flikka on mun mielesäni aina,
joka on minun isäni maall’,
ja sen syämmestäni soisin,
että hänet vielä nähä saan.

Tämä toivo virvoittaapi
mua matkalla ollesan,
se murhees lohuttaapi,
suurisa vaivoisan”.

Ja kun satuttiin suurena sunnuntaipäivänä keikkumaan sinisellä Välimerellä aaltojen mahtavina kuohupäinä kulkiessa, niin sielläkin kotoiset muistot yhtyivät ympäristön kuviin, ja alakuloisen vaeltajan mieli löi leimansa komeaan meritunnelmaan, kun pojat lauloivat:

Päiväpaisteen ihanall’ ja meren pauhinall’ minun mieleeni muistuu mun armaani ja suloinen Suomeni maa.

Ei ollut minun majani mantereell’,
eikä korvesa kotoni,
vaan synkäsä meresä aalloilla heiluvill’,
siell’on minun asentoni.

Pilvet oli varjona, hauta oli avoinna
meripojilla tääll’;
tuulella tuimalla, tuiskulla, myrskyllä
on paljon työtä vetten pääll’.

Kun tuuli oli tuima, ja ilma oli ankara,
jotka vaivaapi poikia tääll’,
pramseelit me pärjäsimm’, märseelit reivasimm’,
mesaanin pois otimma päält’”.

Pyreneitten niemimaan korkeat siintävät ”granaativuoret” loistivat lumivalkeina huippuina merelle ja taas kotoinen kointähtikin nousi saattaen miehet jatkamaan lauluaan:

”Kun kointähti koittaa, ja korkiat vuoret loistaa,
ja luojetuuli tuuleepi tääll’,
tuulentoilman ja kuoreston aallot,
joitten päällä vaellamme tääll’”.

Suurien merien vaeltajat tiesivät kyllä olevansa vain pieniä ihmisparkoja, joiden elämä ja kohtalo oli Kaikkivaltiaan kädessä, samoin kuin heidän laivansakin, jota valtameren myrskyt keikuttelivat kuin pientä lastupalasta. Se kyllä ”pärjäsi” pahimmassakin myrskyssä, jos Herra niin tahtoi, eikä miehillä ollut syytä pelätä. Niinpä miehet voivat laulaa:

”Muuan elää merellä,
ja muuan elää maalla,
ja kaikki elää kuitenkin
sen yhen Herran alla.
Eikä tiijä kuoleeko
se millä kuolemalla”.

Kuolemakin osasi toisinaan merelliseen laivaan, sen lisäksi mitä meri vei miehiä terveeltään. Toisinaan kolkko vieras tuli yllättäen, toisinaan taas saattoi tuloaan jo edeltäkäsin ilmoitella, joskus vielä jälkeenpäinkin kuvatella. Kerrankin yöllä kuultiin mastosta huudettavan: ”Minä putuan, minä putuan!” Monta kertaa yhä uudestaan kuultiin sama valitus. Viimein perämies Forsman sanoi: ”Putua, ja putua Herran nimeen!” Niinkuin ihmisenhaamu rojahti kannelle, ja sillä oli niinkuin saappaankoron jälki otsassa. Haamun nähtyään kajuutpoika pelästyksissään tunnusti, että hän oli toveriaan, joka hiljakkoin oli pudonnut mastosta mereen ja hukkunut, potkaissut saappaankorolla otsaan.

Väliin merenmies voi jo edeltäkäsin aavistaa pikaisen lähtönsä. Meri ikäänkuin salaisesti jo kutsui häntä. Niinpä muuan merenkävijä istuskeli iltavahdin aikana yksinään mietiskellen, kaivoi arkustaan vanhat kotikirjeensä ja niitä lueskeli sekä selaili Uutta Testamenttiaankin. Ja yöllä mies putosi mastosta, loukkaantuen niin pahoin, että aamulla kuoli.

Surullinen ja vakava tapaus oli koko laivatalolle, kun joku sen asukkaista piti haudata mereen. Olivat miehet aikoinaan monta kertaa laulaneet kapteeni Lindmanin sepittämää laulua:

”Kuule sinä, merimies,
mä kirjoitan sun ties:
sä olet häilyvä
noilla meren aalloilla.

Sun ties on onneton
ja muihin verraton:
kusa meri kuohuupi,
siell’ on sun hautasi”.

Ja nyt oli taaskin saatu uusi todistus yhteisestä onnettomasta tiestä häilyvillä aalloilla.

Omiin makuupeittoihinsa vainaja käärittiin ja ommeltiin, ja vanhoja rautaromuja pantiin jalkapuoleen painoksi. Iltapäivällä sitten asetettiin mereenmenijä käärössään leveälle laudalle laivan reunalle, jalkapää hautaa kohden, laivanlippu vielä peitoksi. Sillä ”merimies kuuluu flakun alle” viimeiseen asti. Kapteeni siunasi haudan ja luki rukouksen hautauksesta merellä. Siitä pari miestä kohotti laudan pääpuolta, niin että ruumis hiljalleen luikui alas, putosi ja vajosi mustaan syvyyteen. Äänettöminä ja vakavina monta kovaa kokeneet ja monien myrskyjen pieksämät miehet seisoivat. Muistui siinä heidän mieleensä:

”Harvoin saat lautoja,
kun menet hautahan,
pahain kalain kidas
on sun hautasi.

Sun kirkkomaatas kukkaset
ei koristelekaan,
laajasti vain lainehet
on pantu kulkemaan”.

Muistivatpa monet vielä kuulleensa, ettei kaikkein syvimmällä merellä, ei Atlantinkaan suurissa syövereissä, ruumis jaksanut painua edes pohjaankaan, kovan maan turviin lepäämään ja yhtymään mustiin multiin, vaan jäi sinne johonkin pohjattomuuteen seisoallaan rautajalassa kellumaan. Siellä synkässä syvyydessä merivirrat häntä ajelivat ja velloivat, eikä onnettoman tien vaeltaja päässyt kuoltuaankaan lepoon. Tämä oli jo kolkko kuolleen kohtalo. Mutta sellaisenkin kohtalon moni raahelainen merenpoika sai. Meri ensin houkutteli poikansa komeaan laivaan läikkyville laineilleen ja sitten sieppasikin miehen ikuiseen hautaansa.

[Piirros: Seelihanska]


  1. Saks. Sinterkohl
  2. Sävelmän laulanut herra E. Vapaasalo Oulussa.
  3. Mitä me teemme juopuneelle seelarille, vetäistään, pojat, vetäistään!
    Ja mitä me teemme juopuneelle seelarille, vetäistään, pojat, vetäistään!
  4. Feffa yritti sanoa: Run away, russian ship. Finland yes. (Juoksee pois, ryssän laiva. Suomi on).
  5. Jumala minua auttakoon.