Johdanto

Merikelpoiset pauhaveneet ja kalastusvälineet omistettiin suvussa tai monessa polvessa naapureiden kesken, koska usein yhdessä talossa ei ollut tarpeeksi miehiä merellä kävijöiksi taloa hoitavan väen lisäksi. Ja sanottiin, että Matti on hyvä maalla, mutta merellä sillä ei tee mittään. Miehet olivat usein yötä veneessä merellä, koska syyskalan parhaat apajat eli meren matalat pauhat olivat kymmenien kilometrien päässä avomerellä. Yhteisiä kalamökkejä rakennettiin hyvien kala-apajien lähettyville luodoille ja asumattomille rannoille. Kylissä kalaladot rakennettiin mieluiten joenvarteen jonoksi tai ryhmänä suojaisaan poukamaan. Venekunnan haminan kohdalla oli suolauspuoji ja verkkolato sekä vieressä ranat eli verkkotarha. Kalat suolattiin välittömästi rannassa. Laajoja kalalatoryppäitä oli Yppärin kylällä Sunin kalaladot, Elävisluodossa, Jokilettossa ja Rajaniemen Laitapauhassa. Pyhäjoen keskustassa Pyhäjoki haarautuu. Etelänkylällä ja Pohjankylällä oli jokivarressa omat satamansa. Parhalahdella noustiin Liminkaojaa pitkin kylän satamaan. Parhaiten säilyneet kalalatojonot ovat Parhalahden Liminkaojan kalaranta ja Pohjankylällä Kaukon kalalanssi, joka on nimetty valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi kohteeksi. Kalastus tuotti tärkeän osan pyhäjokisten elantoa aina 1950-luvulle asti. Oheisessa jutussa kertovat pyhäjokiset kalastajat pauhakalastuksen kulta-ajasta ennen sotia.

Kesäkalat rannalta – syyskalat ulkosista

Pyhäjoella on merenrantaa 65 km. Pyhäjoen moninainen kalastusperinne voidaan jakaa kolmeen osioon: jokikalastus, rantakalastus ja ulkopauhakalastus. Keväällä silakka, muikku, hauki ja harri viihtyvät lämpimissä rantavesissä ja siirtyvät kesän lämmetessä syvempiin vesiin. Kesällä parhaat kala-apajat olivat 2–5 km rannasta. Syyskalat haettiin kauempaa mereltä – ulkomatalilta, minne silakka kokoontuu kutemaan. Paras kutupaikka oli Nahkiaisen matalat eli Ulkoset, noin 30 km Pyhäjoen kylältä lounaiseen. Syksyn kalastus huipentui jokipyynnissä isonsiian nousuun, ravustukseen ja nahkiaisen pyyntiin. Kovimmat kalamiehet pitivät vielä myöhäissyksyllä rannassa siikaverkkoa ja rysää. Talvikalastusta ei Pyhäjoella ole 1900-luvulla juurikaan harjoitettu, mutta harrastetaan kyllä.

Verkkopyynti, jossa kala tarttuu verkon silmään, tuotiin uutuutena Suomeen Gotlannista 1800-luvun jälkipuoliskolla. Hiukan myöhemmin keksittiin merirysäpyynti Perämeren pohjukassa. Selkävesien kutusilakan verkkopyyntiä varten rakennettiin eri puolilla merenrannikkoa entistä suurempia ja merikelpoisempia kalastusveneitä. (Kalastusmuseosta sanoin ja kuvin 1995, 63). Ulkopauhakalastuksen kulta-aika kesti lähes sata vuotta. Pauhaveneen rakennusperinne on säilynyt eräissä pyhäjokisissa kalastajasuvuissa nykypäivään asti.

Ulkopauhapyynti alkoi Jaakonpäivänä

Silakan ulkopyynti alkoi Jaakonpäivältä (25.7.), koska silloin vasta alkoi olla niin hämärää, että ”silakka rupiaa pohjaamaan”. Kutusilakan pyynti ulkomeren matalilla oli siis pohjaverkkopyyntiä. Valoisina kesäöinä silakka ruokailee vain pinnassa. ”Vesi on heelmässä”, sanottiin kun merenpinta oli planktonia täynnä. Siitä vedestä kuitenkin keitettiin suolaiset kahvit. Ulkopauhapyynti päättyi yleensä syyskuun loppuun mennessä. (Antti Anttila, 2003).

Pyhäjoen pauhaveneet

Pyhäjoen pauhaveneet olivat 14–18 kyynärää pitkiä – yleensä hiukan yli 8 metriä. Yli 10-metriset pauhaveneet olivat harvinaisia. Eräs 18-kyynäräisistä pauhaveneistä oli nimeltään Pitkä-Liisa. Sen omistivat Kittilän puhdon veljesparit Matti ja Eino sekä Erkki ja Sakri. Pitkä-Liisan hamina oli Pyhäjoen keskustassa Kaukon kalalanssilla.

[Kuva: Pyhäjoen kotiseutuarkisto]
(Kuva Aino Helaakoski. PkoA Y146)

Purjeet

Pyhäjoen pauhaveneissä oli yleensä kantapurje ja puomiton keulapurje eli bliivari. Pauhavenettä pienempiin rantapyyntiveneisiin ei yleensä laitettu keulapurjetta. Pyhäjoen kylällä ja Parhalahdella käytettiin vielä 1950–60-luvulla isoissa pauhaveneissä myös keulapurjetta toisena purjeena, mutta Rajaniemen Laitapauhan veneenrakentajat eivät olleet miesmuistiin käyttäneet keulapurjetta edes 8-metrisissä pauhaveneissä (Matti Keskitalo, 2003).

Purjeet nostettiin Pyhäjoella ylös riikepillä eikä suinkaan kiskottu köydellä. Purjeessa oli isot katajaiset mastorenkaat. Riikeppi kiinnitettiin miehen korkeudelle mastoon. Riikepin yläpää oli tiukasti purjeen puisessa tupissa. (Pertti Maijala ja Maunu Vehkala, 2003). Tällainen pirkkelipurje oli toispuoleinen puomipurje, jota piti ylhäällä viisto tanko (pirkkeli eli sprii > riikeppi). Ennen pirkkelipurjeen yleistymistä käytettiin 1850-luvulle asti nelikulmaista raakapurjetta, joka sarkakankaisena oli kastuessaan vaarallisen raskas. (Vuorela 1983, 701).

Perätuulta, ryysäystä ja lepikonkorraa

Peräntakainen tuuli oli joutuisin tuuli pauhaveneelle. Kanta- ja keulapurjeet levitettiin kahden puolen venettä, eikä silloin moottorivene pärjännyt vauhdissa. Ryysäämällä päästiin pauhaveneellä vastatuuleen. Pauhaveneissä ei ollut isoa köliä, joka olisi mahdollistanut kunnolla tuuleen painamisen. Ryysäämällä mentiin merellä eteenpäin siksakkia eli määrätty matka mentiin eteenpäin ja käännettiin sitten purje toiselle puolen keulaa. Lepikonkorraa sanottiin tuulesta, jolla juuri ja juuri pääsi purjeella eteenpäin. Kun lepikonkora loppui, purje vähän vain lepatti. (Antti Anttila ja Maunu Vehkala, 2003).

Miehistö

Yksi souti, toinen oli verkonlaskija ja kolmas riippakiven heittäjä. Isoissa pauhaveneissä oli kolmet airoparit. Verkkoa laskettaessa perämies souti verkkomiehen ohjeiden mukaan. Tyynellä ilmalla oli vene saaliineen soudettava kalarantaan. Paljosta soutamisesta sai usein ”kouraantuneet kädet”, jotka oli vedettävä kankeina airon pään kautta pois. Riippakivien veteen laskijana oli yleensä nuori poika. Matkalla pauhalle riippakivet sidottiin verkon alapaulaan parin kolmen metrin välein painoksi. Ilman painoja virtaus olisi kaatanut verkot. Riippakiven kiinnitysnaru ei saanut olla liian lujaa, jotta kivikkoon tarttunut riippa ei repisi verkkoa. Ulkosissa ei käytetty koskaan verkoissa ankkuria, mutta rannassa aina. (Antti Anttila, 2003).

Yötä merellä

Maunu Vehkala oli 1930-luvun alussa usein kivipoikana ja vartuttuaan soutajanakin. Soutupalkaksi sai yleensä napeksen suolatynnyriä kohti. Erään kerran Maunu Vehkala oli vuorokauden reissulla Kittilän veljesten Matin ja Erkin veneessä: ”Ensin soudettiin Juusoon ja laskettiin verkot. Vene ankkurissa keitettiin kahvit. Kalan saantia tarkkailtiin nostamalla verkon siulaa sen verran, että näkyi onko kalaa tulossa. Paikka näytti huonolta ja verkot nostettiin pois. Soudettiin Maalahteen. Verkottiin. Ei tarttunut kalaa. Nostettiin verkot veneeseen ja soudettiin Mattiin, mutta enää ei seurattu kalantuloa. Oltiin yötä pauhalla. Vedenliplatus veneen laitaa vasten oli hyvää unilääkettä. Aamutuimaan nostettiin verkot. Vaivan palkaksi tuli sillä kertaa alle 3 kg kalaa. Riippakivet irrotettiin verkosta ennen verkon puistelua ja pantiin rannassa sievästi riviin veneen viereen.” (Maunu Vehkala, 2003).

Tulipadasta kuukariin

Ulkopauhalla verkon laskun jälkeen vene ankkuroitiin ja aallokon mukaan valmistettiin ruoka, keitettiin kahvit tai syötiin eväät.

[Kuva: Pyhäjoen kotiseutuarkisto]
Kuvassa tulipadan aluskivet yppäriläisten kalastajien pauhaveneessä. Tuli sytytettiin isoon rautapataan, jonka pohjassa oli aukko hyvää vetoa varten. Tulipata asetettiin kivien päälle veneen pohjalle. (Erkki Rantala, 2003). Kuvassa kahvipannua pidetään lämpimänä arinakiven päällä. Annalan venevajassa on paksu lankku (pit. 60 cm), johon on isketty kolme maasepän tekemää vahvaa naulaa tulipadan jaloiksi (kuin jalkapata). Lankun toisessa päässä on pystykeppi ja siinä keitinselkä, jossa keittoastia oli kiehumassa. Tulipadat pauhaveneissä korvattiin 1930-luvun loppupuoliskolla kuukarilla, joka oli petroolikeitin. (Matti Keskitalo, 2004). Kuvalähde: PkoA Y145.

Vettä taivaasta ja laidan takaa

Usein merellä ”tulee vettä taivaasta ja laidan takaa”. Alastaitetun riikepin varaan levitetty purje oli suojaisa teltta. Lämmikkeenä oli vanhoja maalla loppuun käytettyjä lammasturkkeja tai välttiresuja. Paljon ei merelle viitsinyt petitarpeita kuljettaa, koska ne kastuivat helposti. Sadehousut tehtiin vahvasta aivinasta löysiksi housuiksi. Housuista saatiin vesitiiviit kananmunan keltuaisen ja maaliöljyn avulla kastelemalla vaate maaliöljyssä ja kuivattamalla housut aina kastelun välillä. (Antti Anttila, 2003).

Pyhäjoen suursaaliit

Kymmenen tynnyriä oli jo iso saalis, mutta hyvä oli, jos sai yhden tynnyrillisen (120 litraa) silakkaa. Parhalahtisen ammattikalastajan Heikka Sarpolan suurin kalansaalis oli 1940-luvulta 20 tynnyriä silakoita (PJS 44: 1964). ”Meressä kun oli paljon verkkoja niin saatiin myös paljon kalaa. Joskus on tuotu jopa 50 tynnyriä kalaa. (Eeli Pyhäluoto – kalastaja. PJS 81: 1967).

[Kuva: Pyhäjoen kotiseutuarkisto]
Etelänkylässä Anttilan ja Maijalan venekunnan suurin saalis oli 42 tynnyriä silakkaa Nahkiaisen matalikolta vuonna 1900. Koko saalis ei mahtunut kerralla veneeseen. Ensin tuotiin 30 tynnyrin verran kalaa verkoista ja toisella kerralla 12 tynnyriä. Koko matka Ulkosiin piti soutaa edestakaisin, sillä oli täysin tyven. Kala oli saatava nopeasti rantaan perattavaksi. Kuvassa on seeli laskettu 8-metrisen veneen toiseen päähän kaloille aurinkosuojaksi. Kuvan suursaaliin Ulkosista hakivat Maijalan Nestorin kanssa Anttilan veljekset Antti (s. 1874) ja Valtteri (s. 1886). Samana päivänä sai Pyhäluodon venekunta 17 tynnyrillistä silakkaa Nahkiaisen matalilta. (Antti Anttila, 2003). Kuvalähde: Erkki Tuuttila. E.T. 5(3). PkoA.

52 tynnyriä silakkaa

Pyhäjoen suurin kalansaalis on 52 tynnyrillistä silakkaa. Parhalahtiset Heikki Mattila, Väinö Junnikkala ja Antti Marttala hakivat ennätyssaaliin Ulkosista. Heidän piti tuoda soutamalla kaksi täyttä veneellistä silakkaa 30 kilometrin matka Liminkaojan kalarantaan. Antti riensi heti kotiaan hakemaan Ameriikan kravvaatin kaulaansa ja heittäytyi herroiksi. Ensimmäisissä kolmessa verkossa oli 27 tynnyriä kalaa, ja toiselle hakukerralle jäi vielä 25 tynnyrin verran silakkaa. (Erkki Rantala, 2003).

Kalankäsittely

Perkausmuorit

Näppäräsormiset vanhat emännät kävivät perkaamassa kalapalkalla venesatamissa. Tervossa saattoi olla kerralla puolensataa naista perkaamassa. Väinö Suni Yppäristä kertoi 72-vuotiaana (1995), että ”silakkaa tuli ja kala teki kauppansa. Taluskylän ja Mehtäkylän mummot kävivät hakemassa polkupyörillään kalaa kalastajilta ja matkalla kotiin kauppasivat kalat talollisille. Yppäriin tultiin aina Haapavettä myöten.” (Lappalainen, Kaleva 29.10.1995).

Kala-astiat ja suolausammeet

Ennen sotia kalat perattiin ennen suolausta, koska perkaus paransi kalan säilyvyyttä ja vähensi suolan tarvetta. Kalat pidettiin suolausammeessa 3–4 vuorokautta. Suola ei saanut päästä ammeessa kokonaan sulamaan. Ammeesta kalat ladottiin tarkasti kala-astioihin, joissa ne säilytettiin omaan käyttöön tai myytiin markkinoilla. Kala-astiaan kalat painettiin puukiekko- ja kivipainon avulla. Kaloja lisättiin pari kolme kertaa painon alle. Näin saatiin tönkkösuolattua silakkaa.

Tynnyri (120 litraa) oli neljä nelikkoa (30 litraa) ja 8 napesta (15 litraa). Kepes oli puolet napeksesta ja kopes (4 litraa) puolet kepeksestä. Anttilassa tehtiin joka talvi parisataa kala-astiaa. Pyhäluodon Pekalta olivat kerran päässeet astiat loppumaan, ja hänen täytyi suolata osa kaloista kallionkoloon. (Antti Anttila, 2003).

[Kuva: Pyhäjoen kotiseutuarkisto]
Perkausmuoreja Kaukon kalalanssilla. Näistä perkaajista on tunnistettu vain toinen vasemmalta Vasankarin Aili. Perkaajat ottivat täyden kourallisen kaloja vadista käteensä, peukalo työnnettiin kiduksiin ja suolet vedettiin ulos. Pää jätettiin paikoilleen. Suuren saaliin perkaajille keitettiin rannalla rautapadassa kalakeitto ja kahvit. (Mauno Vehkala, 2003). Kuvalähde: Pyhäjoen kotiseutuarkisto P7.

Kalaruuat

Kalasta oli moneksi. Suolavetinen mäti ja maiti annettiin lampaille ravinnoksi. Mitä ei voitu säilyttää, kuopattiin maahan. ”Enne ei ollut semmosta kallaa jota ei ois syöty.” Kun väki talosta väheni, ei ollut enää sellaista kalastustarvetta. Arkisin paistettiin kala pääasiassa uunissa kapakalaksi tai riehtilossa suolan kanssa päättöminä ja jauhotettuina. (Antti Anttila, 2003).

Kalakeitto

1 siika / 1 lohi / ahvenia tai silakoita.
Veteen suolaa ja kokonaisia pippureita
(4 pippuria per kala).

Kokonaisia kaloja keitetään vähässä lämmössä tunnin ajan ja otetaan pois liedeltä. Kalat nostetaan pois kattilasta jäähtymään. Perunat silputaan keitinveteen. Mukaan sipuli silppuna tai kokonaisena lasten takia. Maistellaan suolaa. Valmiisiin pottuihin ruokalusikka voita ja loraus kermaista maitoa tai kermaa. Keitetty kala laitetaan takaisin keittoon. Valkopippuria tarjotaan pöydässä.

Kapakalaperunat

Kapakala oli Anttilassa jouluaaton perinteinen aamupäiväruoka. Kala suolattiin ja kapattiin uunissa päreitten päällä. Pöllän Matti kapasi aikoinaan myös ulkoseinällä kalaa.

Ensin keitetään potut. Vain jouluaattona keittoon tehdään vehnäjauhosuurus. Höystöksi laitetaan voita, mutta ei maitoa. Kapakalat laitetaan pehmenemään pottujen päälle. Kaloja ei sekoiteta keittoon, koska niissä on ruodot. Haudutuksen jälkeen kalat nostetaan tarjottimelle. Kapakala perataan vasta syödessä.

Oulun ja Raahen markkinoille

Pyhäjokisten päämarkkinat olivat Oulussa ja Raahessa. Kalajoella kulkivat vain Sunin kalastajat. 1920–30-luvuilla Pyhäjoelta saattoi lähteä jopa 30 venekuntaa markkinoille. Koko kesän saalis 200–300 napesta ahdettiin pauhaveneeseen. Jo rannassa täytyi laittaa värppeet eli korokelaidat paikoilleen. Matka Pyhäjoelta Ouluun taittui hyvällä tuulella 8 tunnissa ja Raaheen kahdessa ja puolessa tunnissa. (Erkki Rantala, 2003). Oulun läänin Talousseuran vuonna 1913 järjestämässä kalavalmisteiden laatunäyttelyssä sai Herman ja Simuna Rajaniemen venekunnan tuote kolmannen palkinnon ja etelänkyläläinen Pekka Maijala sai toisen palkinnon. (Vetten laijoilta 1997, 178).

Kalarahoilla tuotiin markkinoilta uutuuksia – Anttilaan mm. ensimmäinen valaisin 1860–70-luvuilla. Valaistus helpotti kala-astioiden talvista tekourakkaa pirtissä, sillä astioita ei tehty hämärässä: astioista oli tultava vesi- ja ilmatiiviitä. Etelänkylän Anttilaan saatiin sähkövalot vasta v. 1923. Omaa verkkoa sai ruveta kutomaan tosi pahasena jo, mutta miesten verkkokudokseen ei saanut koskea. (Antti Anttila, 2003).

[Kuva: Pyhäjoen kotiseutuarkisto]
Pyhäjokisia kalastajia Raahen syysmarkkinoilla. Huomaa, kuinka seelistä voitiin tehdä teltta riikepin varaan. Suolakala myyttiin kimpiastioissa, joissa oli oltava kalastajan leima tai puumerkki. Annalan venevajassa on kruunausrautoja, joita Pyhäjoella käyttivät monen sukupolven ajan Luodon puhdon miehet. Kuvalähde: Kaija Suni. PkoA Y2.

Maasta tuli leipä – merestä särvin

Monet pyhäjokiset nuoret miehet kalastivat töikseen ennen naimisiinmenoa tai niin kauan kuin vanhemmat jaksoivat hoitaa tilaa. Maata viljeltiin, mutta rahat tulivat merestä. Talorahat haettiin Ameriikasta. (Matti Suni, 2003).

Miehet merelle – naiset pellolle

Pohjankylällä peltokoot ja lehmämäärät olivat niin pieniä, että naisväki pystyi ne välillä yksinkin hoitamaan. Kun siipikusiaiset nousivat rantaan häälennolle, kiirehtivät miehet merelle. Siipimuurahaisten lento merkitsi, että silakka rantautui matalille kutemaan. (Tapio Kittilä ja Mauno Vehkala, 2003). Naisväki kuuluu harmitelleen usein kesäkalastusta. Miehet lähtivät iltapäivällä kalaan, vaikka kuivat heinät olisivat jääneet yöksi maahan kostumaan. Parhalahden venerakentaja-maanviljelijä-kalastaja Alfred Maijalan vaimo Jenny (s. 1874) kertoi jälkikasvulleen, kuinka Alfredin oli lähdettävä silahkaa pyytään, vaikka ois ollu kuin hyvä heinäpouta. Vanhoilla päivillään Alfred (s. 1876) vapautui maan velvoitteista, kalasti ja laittoi viimeiseen asti verkkoja. (Pertti Maijala, 2003). Näin myös Anttilan Matti (s. 1909) ansaitsi nimityksen Pöllän keisari tai peräti Perämeren keisari, kun hän vuonna 1960 jätti nuoremman polven hoitamaan tilaa ja muutti omaan rauhaansa Pöllänniemen kärkeen rakennettuun mökkiin. (Urpo Anttila, 2003). Pöllän keisarin tarina on kerrottu Annalan kotiseutumuseon kalakämpässä.

Perinteisen ulkopauhakalastuksen loppu

[Kuva: Pyhäjoen kotiseutuarkisto]
Matti Anttila. Kuvalähde: Urpo Anttila.

Viime sotien aika voidaan määrittää pauha- ja rantakalastuksen vedenjakajaksi. Sotavuosina käyttämättömiksi jääneet silakkaverkot olivat monessa talossa menneet pilalle. Suurien ja arvokkaiden silakkaverkkojen sijaan hankittiin pienempiä siikaverkkoja. Maatalous tehostui koneellistumisen myötä. Vähitellen talolliset jättivät ulkopauhoilla käynnin pois, kun saalismäärätkin olivat pieniä. Sotien jälkeen harjoitettiin pääasiassa rantapyyntiä ja jokikalastusta. Moottoriveneellä pääsi kotia tai kalamökille yöksi, mutta merelle ei enää yöksi jääty.

Viimeiset ulkopauhoilla kävijät

Sesonkikalastajia kävi ulkomatalilla vielä sotien jälkeen 1950-luvulla. Viimeiset ulkomatalilla säännöllisesti käyneet pauhaveneet olivat Yppärin Rajaniemestä Keskitalon veljekset: Matti, Otto ja Eino Keskitalo kävivät viimeisen kerran Ulkonahkiaisessa vuonna 1960. Ulkomerikalastuksesta luopuneet talolliset hankkivat pienempiä rantapyyntiveneitä, kun edellisen sukupolven pauhaveneistä aika jätti. (Matti Suni, Pertti Maijala, Mauno Vehkala, Tapio Kittilä, Risto ja Matti Keskitalo sekä Aune Petäjäsoja, 2003).

Rantavene

[Kuva: Pyhäjoen kotiseutuarkisto]
Lauri Salmu rantapyynnissä kalastamassa siikaa ja muikkua. Alkup. kuva: Hanna Kemiö. PkoA Pa 4.

Rantapyyntiveneet olivat kaksi metriä lyhyempiä (n. 6 m) kuin pienimmät pauhaveneet. Rantapyyntiveneeseen ei varattu välttämättä olleenkaan purjetta. Jos moottori petti, soudettiin. Rantapyynnissä pärjäsi hyvin yksikin mies pyydysten laskussa ja kokemisessa.


Painetut lähteet

  • Lappalainen, Ilkka. ”Kalastajatko muka kateita?” Kaleva 29.10.1995.
  • Eeli Pyhäluoto – kalastaja. PJS 81: 1967.
  • Kalastusmuseosta sanoin ja kuvin. Kalastusmuseo yhdistys. Helsinki, 1995.
  • Vetten laijoilta 1997. Toim. Harri Turunen.
  • Suomen kansankulttuurin kartasto 1. Aineellinen kulttuuri. SKS. Hki, 1976.
  • Vuorela, Toivo, 1983. Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo

Haastattelut

  • Antti Anttila, Etelänkylä (Etelänkylän kalaranta)
  • Urpo Anttila, Etelänkylä (Etelänkylän kalaranta)
  • Viljami Bäckman, Etelänkylä (Etelänkylän kalaranta)
  • Tapio Kittilä, Pohjankylä (Kaukon kalalanssi)
  • Maunu Vehkala, Pohjankylä (Kaukon kalalanssi)
  • Matti Suni, Yppäri (Yppärin kylän Sunin ranta)
  • Matti Keskitalo, Yppäri (Rajaniemen Laitapauha)
  • Risto Keskitalo, Yppäri (Rajaniemen Laitapauha)
  • Pertti Maijala, Parhalahti (Liminkaojan kalaranta)
  • Erkki Rantala, Parhalahti (Liminkaojan kalaranta)
  • Aune Petäjäsoja, Yppäri (Yppärin Petäjisletto)
  • Maija-Leena Anttila, Etelänkylä ruokaohje

Lyhenteet

PJS = Pyhäjokiseutu-sanomalehti.
PkoA= Kuvat Pyhäjoen kotiseutuarkistosta. Järjestetty kylittäin:

  1. Y = Yppäri
  2. P = Pyhäjoki
  3. Pa = Parhalahti

E.T. = Erkki Tuuttilan kuvakokoelma Pyhäjoen kotiseutuarkistossa.