Kuusamon evakkoja

Lokakuussa 1944 tuli Annalaan viesti, että saadaan jälleen uusia asukkaita. Muutaman päivän kuluttua pihaan alkoi tulla hevosia kuormineen. Tulijat olivat tällä kertaa kuusamolaisia. Jälleen kävi kuin karjalaisten aikana, että pienet perheet sijoitettiin taloihin, mutta suurperheet jäivät Annalaan. Kunnantoimiston puolelle ei voitu ketään majoittaa, mutta tupa täyttyi. Silloin kamarissa asunut Hanna joutui muuttamaan muualle. Lähtiessään kuusamolaisten hämmästykseksi ajoi taas luudalla näkyjään, sotamiehiä pois seiniltä ja jätti kuohuvat likasankot uusien asukkaitten tyhjennettäväksi. Sitten isät ja äidit pienempiensä kanssa pääsivät kamareihin muun väen jäädessä tupaan. Iltaisin he vuorasivat talon lattian mukaanaan tuomillaan poron taljoilla, tosin taljat eivät riittäneet kaikille Tulijat olivat Penikanniemen asukkaita, kahdet Pesoset, Pikkaraisen ja Karjalaisen perhe. Jokaisessa perheessä oli kymmenen lasta. Ihme kyllä lapset eivät häirinneet eivätkä itkeneet, eivät riidelleet. Ihmettelimme heidän rauhallisuuttaan.

Kuusamolaiset olivat jo toista kertaa evakossa, joten olivat tottuneet vaeltamaan. Siinäkin he erosivat edellisistä, etteivät liioin valitelleet, vaikka lähtiessään heidän oli pitänyt tuikata kotinsa palamaan. Eväitäkin heillä oli mukanaan, palvattua poroa ja muutakin muonaa. Astiasto taas puuttui, joten meidän keittiössä taas riitti lainaajia lautasille ja lusikoille, joten keittiö pian tyhjeni kaikesta ylimääräisestä.

Hevoset asetettiin etutalliin, jossa oli tarpeeksi parsia. Muutamia päiviä myöhemmin saapuivat lehmälaumat, mutta nehän sopivat Annalan isoon navettaan. Taloon jääneiden asukkaiden lehmät jäivät sinne, mutta muut hajoitettiin evakkolehmiksi taloihin. Meidänkin navettaan tuli sellainen. Muuten sitäkään pienempää navettaa ei näy enää olevan.

Nuoret tytöt, jotka ajoivat karjaansa Kuusamosta Ouluun, olivat jo kävelleet niin, että kengänpohjat olivat kokonaan puhki. Välillä he olivat aina joutuneet yöpymään jossakin suuressa talossa. Eräs tytöistä, Severiina Pesonen kertoi, kuinka heitä oli Utajärvellä jossakin talossa illalla väsyksissä ruvennut naurattamaan tavattomasti. Emäntä oli suuttunut tosissaan:
– Kehtaattekin vielä nauraa, vaikka olette näin vakavalla asialla.
Siihen Severiina oli tokaissut:
– Itkeäkö tässä vielä pitäisi?
Oulussa heidän elukkansa oli lastattu tavaravaunuihin, joissa saattajat hoivasivat karjaansa. Raahesta heidän piti sitten jatkaa kävelyvauhtia kohti etelää. Parhalahdella he viipyivät muutaman yön, jossa ihmiset kävivät lypsyllä ja saivat siten juustomaitoa, mutta edessä oli vielä matkaa Annalaan, johon lehmät tuotiin. Lopen uupuneina he pääsivät perheittensä luo.

Meillä oli pieni separaattori, jolla jokainen vuorollaan laski maitonsa. Jäljestä päin äiti muistelikin, että separaattori pyöri jatkuvasti: Tuskin sitä välillä ehdittin pestä, samoin veivattava kirnu oli jatkuvassa käytössä. Siitä oli kuitenkin se hyvä puoli, etteivät perheet kärsineet ruuan puutetta, kun vielä kunnasta saivat jonkinlaisen jauhoannoksenkin. He eivät olleet piirakan leipureita kuten karjalaiset, vaan paistoivat ruisleipää, kuten täälläkin päin oli tapana tehdä.

Meiltä ei aikaisemminkaan oltu kuljetettu maitoa meijeriin, sillä kirkonkylän herrasväki tykkäsi käydä ostamassa äidiltä maitoa, kirnupiimää ja voita. Mieleen on jäänyt eräs poika, joka oli iltaisin maitoa hakemassa. Hänen äitinsä oli sopinut, että maksaa kuukausittain. Poika kuitenkin joka ilta lähtiessään sanoi nopeasti:
– Äiti maksaa.

Uuni ja sauna lämpesivät aina kuten karjalaistenkin aikana. Onneksi Annalan hyvävetisessä kaivossa riitti vesi, vaikka kyläläisetkin hakivat sitä päivittäin kelkoillaan. Vesikelkkajonossa syntyi jopa rakkausromanssejakin. Kuusamolaiset olivat estottomia ja asuivat kaikkialla kuin kotonaan. Meidänkin ruokaillessa eräs Eetu aina asettui pöydän päähän puhumaan kauheasti, jolloin isä työnsi hänenkin eteensä lautasen ja sanoi:
– Ala sinäkin syömään.
Eetuhan pisteli makeasti suihinsa keittoa kuin muutkin. Meidän isä oli huvittunut, sillä hänen tapoihinsa kuului hyvät pöytätavat. Me lapsetkaan emme saaneet tyhjää naureskella emmekä kinastella pöydässä, mutta isä ei kieltänytkään, vaan rypisti otsaansa, jolloin tiesimme olla kunnolla. Radiouutisten aikana meidän kamariin työntyi kuuntelijoita niin, ettei kaikille riittänyt istuimia. Radion kanssa piti vielä värkätä, muutella sitä iltaisin lievälle virralle, sillä lisääntyneen sähkönkulutuksen ja ankaran pakkastalven johdosta Tuikkalan koskesta väheni vesi, ettei jaksanut jauhaa tarpeeksi sähköä. Lamppuja myös vaihdettiin, muuten ei näkynyt kuin himmeä punainen viiru valona. Siis kaikenlaisia koettiin sota-aikana.

[Kuvassa isä uusine kärryineen]
Isä uusine kärryineen. ”Maalaisliittolaiset” menossa Pyhäjoen sillalla heinään varmaankin Karista. Hevonen oli nimeltään Liinu. Liinu oli nopsaliikkeinen, jolla pitkäkin taival taittui.

Silloin tulivat käytäntöön uudenlaiset hevosten kärryt ns. maalaisliittolaiset, jotka olivat paljon matalammat kuin tavalliset kolukärryt. Se oli ennen kumirattaiden tuloa. Kun Annalaan saatiin kumirattaat joutui isä usein sunnuntaiaamuisin pappia kyyditsemään haudalle, kun oli muka pehmeämpi kyyti. Useinkaan ei kanttoria Tihinen hyväksynyt samaan kyytiin, vaan hänet piti viedä erikseen kirkkoon, ellei hän ehtinyt sinne pyörällä. Joskus kai piti kiirettä, sillä Tihinen ei lähtenyt minuuttiakaan ennen ensimmäistä kirkonkellojen soittoa. Hautaus oli pyhäaamuisin kaavamainen ja nopea toimitus, siksi hänelle piti olla nopea ja hyvä kyyti. Tuskin hän sanoi ajurille hyvää huomenta, muusta puhumattakaan.

[Kuvassa Severiina Pesonen 1944]
Kuusamolainen Severiina Pesonen 1944.

Kun Annalassa oli lapsia paljon, järjestin minä heille yhteisen joulujuhlan, jossa lapset pääsivät esiintymään. He olivat todella iloisia, kun opetin heille joululauluja. Koko talon asukkaat kokoontuivat kunnantoimiston kokoussaliin juhlimaan, ja kaikki olivat tyytyväisiä vaihtelusta arkiseen harmauteen. Eipä tainnut evakkojen arkipäivät kovinkaan värikkäitä olla. Minä olin silloin syyslukukauden vapaalla seminaarista, joten oli aikaa tutustua kuusamolaisiin nuoriin, joita olikin aika paljon. Parhaaksi ystäväkseni taisi jäädä Severiina Pesonen, jolla oli helakka nauru herkässä. Vieläkin pidämme puhelinyhteyttä keskenämme ja muistelemme Annalan oloja, hänellä kun on erinomaisen hyvä muisti, vaikka onkin minua hieman vanhempi.

Tammikuussa 1945 minun oli lähdettävä jatkamaan opintojani Raaheen, joten Annalan elämä jäi vieraammaksi. Helmikuussa Kuusamon evakkoja alettiin palauttamaan kotipuoleensa jälleenrakennustöihin. Siinä vaiheessa jäi vielä Annalaan pienet lapset ja kolme odottavaa äitiä, jotka kaikki synnyttivät lapsensa ennen kevättä. Yksi lapsista kuoli heti syntymänsä jälkeen, mutta kahden lapsen syntymäpaikaksi lienee kirkonkirjoihin merkitty Pyhäjoki.

Väki väheni. Vinttikamariin jäi Elvi-täti poikineen. Elvi oli tullut Oulun pommituksen aikana pakoon Annalaan ja autteli äitiä maataloustöissä. Välillä Elvi-täti toimi myös kulkutautisairaanhoitajana. Kun tulirokkoisia sijoitettiin Annalaan, heidät sijoitettin sinne kuudeksi viikoksi eristykseen. Sattui vain kerran, että yöllä olivat mustalaiset tulleet yöksi Annalan saunaan ja kantaneet heinärintuuksen hevosten eteen. Mutta aamulla äiti meni puhuttelemaan:
– Kaikkea sitä näkee, kun olette tulleet kysymättä saunaan, jossa illalla on kylvetetty tulirokkoisia. Kyllä kaaleitten on nyt korkea aika lähteä. Silloin akat olivat siunanneet ja kironneet, sylkien lähteneet matkoihinsa ja ihmetelleet mennessään:
– Mistä tuo emäntä osaa kieliä!
Olihan äiti kuullut nimityksen Karjalan mustalaisilta.

Muutoksia

[Kuvassa Annalan väkeä Pyhäpäivänä kesällä 1945]
Kesällä 1945 pyhäpäivänä olivat paikalla Vesasen pojat Matti ja Niilo, Musti sylissään istuu Reino Tuomaala, Vilkki, takana Eeva Pihlajamaa, Yrjö Luoto, välissä Elvi Luoto, minä ja Pentti Luoto, edessä Tilda Vesanen, Hannes-isä ja Sylvi-äiti.

Suurten muutosten aika alkoi Annalassa sodan jälkeen. Kunnan pitkäaikainen ja pidetty kirjuri Oskari Tuikkala jäi eläkkeelle. Vaativat tehtävät siirtyivät kokemattoman kirjurin Reino Tuomaalan käsiin, joka savolaisena toi uudet aatteet. Siinä ensinnäkin tuli pulmaksi, mistä hänelle saadaan asunto. Ei muu auttanut kuin meidän perheen piti luovuttaa hänelle huoneisto, jossa olimme asuneet kymmenen vuotta, ja meidän piti muuttaa tuvan puolelle, jossa oli suuri tupa ja kaksi peräkamaria. Sen kunnostamisessa olivat taas tositoimet, sillä kokonaisen evakkomylläkän jäljet näkyivät. Huoneet piti puhdistaa tositoimin, yleiskäytössä olleen tuvan oli saatava perusteellinen puhdistus, mutta tuumasta toimeen vaan. Kaiken kukkuraksi uusi kirjuri änkäysi meille ruokamieheksi, samoin akronoomi Henttunen ja uusi poliisi sekä lisäksi Haapavedeltä tullut uusi kansanhuollon johtaja, koska tuli uusi laki, ettei opettaja Viitanen saanut pitää kahta virkaa hallussaan. äiti tykkäsi ihmisistä ja niinpä hän otti kaikki herrat ruokamiehiksi. Annalan tuvan pitkä pöytä oli täynnä ruokailijoita.

Pika-asutus ja muutto Annalasta 1947

[Kuvassa Annalan nuorisoa 1945]
Annalassa asuvaa nuorisoa 5.8.1945. Vas. Pentti ja Viljo Luoto, Eeva Pihlajamaa, Yrjö Luoto, minä (Kerttu) ja Reino Tuomaala.

Tuomaala halusi esiintyä uudistajana ja mullistaa kaikki kunnan asiat uusille urille. Niinpä entinen kunnalliskotihanke peruutettiin, ja kunnalliskodiksi hankittiin Pudas, jonka syrjäistä sijaintia vastustettiin, mutta päätös toteutui. Annalan manttaalimaat jaettiin sodasta palanneille pika-asutustiloiksi. Siinä vaiheessa myös isäni tehtävät loppuivat. Tosin työ ei häneltä loppunut, sillä heti hän sai siirron TVH:n työnjohtajan virkaan. Hän ryhtyi heti kunnostuttamaan Pyhäjoen vanhoja ja kuluneita siltoja kulkukelpoisiksi. Siltoja oli useita peräkkäin. Minun kamarini muutettiin kunnanarkistoksi, tosin suotta, sillä arkiston paikka oli ennestään uudenpuolen ullakolla. Mutta asuimme vielä Annalassa, sillä keskikylän Kotilaan eivät vanhempani halunneet palata, vaan myivät Kotilan Silvolalle ja ostivat Parhalahdelta maatilan, johonka rakensivat uuden asunnon eläkeasunnokseen, sillä minähän siinä vaiheessa valmistuin opettajaksi ja menin naimisiin sekä siirryin opettajan tehtäviin toiselle alueelle. Kansanhuollon toimintakin lakkautettiin ja kunnantoimistoon lisättiin aputyttöjä ja harjoittelijoita.

[Kuvassa Hannes-isä ja Olli-hevonen]
Isä-Hannes on pysäyttänyt Ollin kuvausta varten. Oikealla nurkassa Musti-koira. Kuvattu 18.5.1944.

Kun kunnan omistama irtaimisto myytiin, isä osti mieleisensä Olli-nimisen hevosen itselleen. Muutto Annalasta tapahtui syksyllä 1947, enkä senjälkeisistä Annalan tapahtumista ole mitenkään tietoinen.

Kaksitoista vuotta lapsuuden ja nuoruuden maisemissa olivat värikkäitä, muistorikkaita aikoja. Kului vuosikymmeniä ennenkuin kävin Annalassa, mutta nykyisin aina silloin, kun Elsa-serkkuni käy Saksasta lomalla, menemme Annalaan. Emme tarvitse oppaiden selostuksia, kun emme jouda niitä kuuntelemaan. Jokainen seinä puhuttelee meitä ystävinään. Puhumme yhteen ääneen ja verestämme lapsuudenmuistoja. Olemme esitelleet miehillemme, mitä missäkin tapahtui ja ennenkaikkea, millainen paikka oli iso kallio, jonka korkeudelle voi nyt jo vaikka nauraa. Seurueeseemme tietysti kuuluisi Vilkki, mutta hän on jo ikuisesti poissa samoin kuin kaikki sen ajan asukkaat, Eevi Vesasesta alkaen, ja kaikki työntekijät.

Minun vanhempani lepäävät ikuista sunnuntailepoaan tapulin vieressä, vanhan kirkon laitamilla raskaan työpäivän jälkeen juuri siinä paikassa, jossa isäni aina seisoi kunniavartiossa silloin, kun sotasankareita haudattiin. Hänen sotaanlähtökutsunsa kunta anoi esikunnasta vapaaksi, ilmoittamalla, että Pyhäjoki toki tarvitsee yhden miehen kotirintamalle. Niinpä hän sai lykkäyspäätöksen ja määräyksen toimia IS-miehenä. Hänen tehtäviinsä kuului mm. kulkea iltaisin kylällä tarkkailemassa, ettei kenenkään ikkunoista pilkistäisi valoja. Kun Oulua pommitettiin, piti Pyhäjoki olla näkymätön, etteivät pommit osuisi sinne. Mielestäni hänen nimensä on suotta jätetty mainitsematta Pyhäjoen veteraanien kirjasta.

Sanomattoman korkeasti kunnioitan vanhempieni päivätyötä, ahkeraa toimintaa kunnan hyväksi tehdystä urakastaan, mutta ennenkaikkea minun omaksi hyväkseni tehtyä työtä ja rakkautta.

Kaikista vaiheistaan huolimatta Annala oli todella ihana asuttavaksi. Lapsuuteni muistoissa en näe yhtään harmaata päivää, vaan muistoissani paistaa aina aurinko Annalassa.

[Kuvassa entisen kamarimme ikkunan alla 1993]
Pysähdyimme entisen kamarimme ikkunan alle muistojamme verestämään. Serkukset Kerttu Ojanlatva (Kopsakangas) ja Elsa Sippel (Kopsakangas). ”Ei se ihan tämmöinen tämä talo ollut meidän aikanamme 40-luvulla”, totesimme käydessämme Annalassa 1993 heinäkuisena sunnuntaina, jolloin museo ei sattunut olemaankaan auki, mutta riitti meille silti muistelemista pihapiirissä. ”Kun ei ole sitä leikkimökkiä”, kaipasimme.