Talvisin elämä ennen sotia oli rauhallista. Hyvä, kun kesällä oli niin paljon tilaa, että kaikki työntekijät luontaisetuina saivat majoittua toisenpuolen (nyk. museo) tiloihin, ja osa asui kahdessa pienemmässä aitassa, sillä kesät olivat helteiset. Upea aittarivi, joka seisoo vieläkin Annalassa, oli ahkerassa käytössä. Isommat aitat olivat täynnä viljaa. Syksyisin puitiin viljaa puimakoneella kolme päivää, ja isä kantoi selässään säkit aitan laareihin. Talven aikana hän jauhatti eläinten rehut ja myi isännille hyvää siemen- tai leipäviljaa, joka oli puitu riihessä. Riihipäiviä oli useita, mutta minun ei koskaan tarvinnut olla niin nokisessa hommassa. Kävin vain ovelta kurkistamassa, kuinka mustia miehiä riihimiehet olivat. Usein jouduin aittaan pitämään säkinsuuta auki, kun isä lastasi myllykuormaa, kunnes hän keksi tehdä sellaisen kolmijalkaisen telineen, johon saattoi nauloilla asettaa säkin. Hyvinkin varhain aamulla tuli isäntiä milloin viljan, milloin olkien tai heinien ostoon, sillä talossa oli mitä tarjota. Isä joutui kaikesta pitämään kirjaa ja tilittämään kunnantoimistoon tulot ja menot.

[Kuvassa Viljo, Kerttu ja Elsa 1938]
Viljo Luoto, Kerttu ja Elsa Kopsa­kangas 1938. Lemmikkinämme oli Vänskältä haettu valkoinen töpö­häntä­kissa Pupu.

Kesäisin tuli sitten kaupungista serkkuja lomalle, sillä Annala oli eräänlainen paratiisi. Eniten lienee viihtyneet Elsa-serkku, setäni tytär, myös muita samasta perheestä, usein Kerttu Huotari sekä sodan aikana Rauno (Raku) ja Anja Kopsakangas. Samoin Viljo Luoto, jota puhuteltiin Vilikiksi ja myös hänen veljiään, esim. Tauno, joka hukkui 1943 Oulussa. Meillä lapsilla oli tosi hauskaa leikkiä omassa leikkimökissä, jota ei enää näy Annalan pihapiirissä. Minusta sellainen kuuluisi rakennusten ja aittojen väliin vieläkin. Kerran me saimme elätiksemme kissapöllön poikasen, jonka sijoitimme leikkimökkiin, mutta se ei ruvennut syömään mitään, katseli vain suurin silmin orreltaan, jolloin me päästimme sen vapauteen. Se lähti lentämään kohti metsää. Teimme puhelimen uudelta puolelta leikkimökkiin ja huusimme siihen niin kovaa, että se kuului ilman lankaakin. Nukkeja meillä oli useita, joita kuljetimme mukanamme. Eräänä päivänä uitettiin niitä uudenpuolen salin lattialla, jolloin porsliininukelta aukesi posket ja nenä, ennenkuin älysimme leikin lopettaa. Vinteillä oli aina mahtava koluta, kun sieltä löytyi kaikenlaista vanhaa kamaa, mm. Ruotsinkielen opas, josta opettelimme lukusanat. Uudenpuolen vintillä aitanpuoleisessa solassa meitä alkoi mielettömästi naurattaan, siksi kirjoitimme oven yläpuolelle ”Naurula”. Se nimi näkyy olevan vieläkin siinä, tietävätkö oppaat selvittää sen alkuperää?

Joskus piirtelimme nimikirjaimiamme ulkorakennusten seiniin. Sieltä jostakin vieläkin löytyy puumerkkejä: KK; VL; HK jne., vaan lienevätkö jo maalattu päälle? Pyhäjokisilla oli muuten kummallinen tapa piirrellä kaikkialle puumerkkinsä. Muistan lapsuuden ajalta, kuinka kirkon takapenkitkin olivat nimikirjoituksia täynnä lehteristä eli urkuparvekkeesta puhumattakaan. Nimikirjoituksia kuulemma löytyy paljonkin rantakallioista, vaikka osa niistä on jo sammaltunutkin. Meillä oli Toikkasen Ahtin kanssa tarkoitus lähteä tutkimaan niitä, mutta kohtalokkaasti Ahti menetti molemmat jalkansa, joten emme ehtineet sitä työtä tehdä. Se olisi kyllä ollut arvokas löytö, kun Ahti tiesi tarkalleen rantakalliot ja niiden historian.

[Kuvassa kesäsunnuntaina n. 1938 talon väkeä ja rakennukset]
Kesäsunnuntaina n. 1938. Takana vas. miehet: Frans Lindelä, Sulo Siipilehto ja Hannes Kopsakangas. Keskellä naiset: Elsa Lukkaroinen, Bertta Lindelä, Hanna Oja ja Sylvi Kopsakangas. Edessä Viljo Luoto, Elsa Kopsakangas sekä Kerttu Kopsakangas. Huomaa taustalla leikkimökki ja Vilkin sylissä Pupu-kissa.

Punaisessa rakennuksessa me asuimme, mutta nk. uusipuoli oli maalattu valkoiseksi ja vuorattu päältä, lieneekö siitä johtunut nimitys, että se oli uusipuoli, sillä nykyisen käsityksen mukaan asumuksia nimitetään päinvastoin. Uusipuoli oli ihan niine tapetteineen, jotka olivat siinä olleet kestikievarin ajoita asti. Joka huoneessa olivat erilaiset kukkakuvioiset tapetit. Hyvin muistan välieteisen puupintaiset lautaseinät sinisine kukkamaalauksineen,jotka oli tehty sapluunalla. Nyt ne on muka uutena löydetty pahvituksen alta. Pahvitus lienee tehty keskikoulun aikoihin joskus 50-luvulla. Minä muistan sisustuksen 30–40-luvuilta. Tosin maalausten alkuperää en tiedä. Peloittavia, autioita ja kolkkoja ne uudenpuolen huoneet olivat asumattomina talvisin. Kun aina jotakin piti käydä sieltä hakemassa, juoksin lujaa huoneitten läpi, niinkuin joku olisi ajanut takaa ja hyppäsin yhdellä harppauksella portaat alas pihalle asti. Pelkoni johtui paljolti siitä, kun kyläläiset aina puhuivat Annalan kummituksista, eivätkä arimmat olisi tulleet illalla mistään hinnasta kummitustaloon. Tosin meidän väki ei nähnyt siellä mitään yliluonnollista koko kahdentoista vuoden aikana, vaikka äitikin kulki yksinään pimeästä riihestä silppuja hakemassa ja heinävihkoja ladoista.

Kodittomia ja sairaita

Annalan punainen, asuttu puoli ei joutanut kauan olemaan tyhjillään. Seuraavana kesänä, muistaakseni 1936 tuli ensimmäinen asukas ”kunnalliskotiin” tai ainakin sen toteuttamista odottamaan. Tulija koputti meidän keittiön oveen. Ihmeissämme katsoimme tulijaa, jolla oli pitkä keppi kädessään, jaloissa huivilla kiinni sidotut kalossit, huivi päässä ja kummallisissa vaatteissa. Emme aluksi tajunneet, oliko hän mies vai nainen, sillä hänen karkeat piirteensä eivät sitä kertoneet. Hän alkoi oitis selittää tuloaan. Kunnan isännät olivat hänelle luvanneet huoneen tuvan puolelta, pihan puoleisesta kamarista, jonne hänet nyytteineen ohjattiin. Ihmettelimme hänen sivistynyttä käytöstään. Hän oli ihminen, joka osasi jokaisesta asiasta kiittää. Ilmeni, että hän oli ollut koko ikänsä herrasväen palvelija. Joka sormi oli turvonnut ja kiharainen, sillä kevätkirren aikana hän oli käsin raapinut kaikkien pensaiden juuret niin apteekkarille kuin muillekin. Hänen oma mökkinsä oli lahonnut polvilleen ja katottomaksi. Hänen kolme isätöntä poikaansa eivät saaneet sitä kunnostettua asumiskelpoiseksi. Viimeksi hän oli asustellut tuomarin huvilan piharakennuksessa, jossa talvella ei enää olisi tullut toimeen. Kohta ilmoitettiin kunnasta, että tulija oli Nasin Riika, ja äitiä pyydettiin ottamaan hänet täysihoitoon palkkiota vastaan. äitihän ei sellaisesta vastustanut, vaan vei kolme kertaa päivässä Riikalle ruokaa.

Toisinaan tuli hänen nuorin, kulkuripoikansa käymään. Hän sai aina äidiltään vähän tupakkarahaa, jota Riika oli kerännyt luutia tekemällä.

Syksyllä tuli toinenkin asukas viereiseen kamariin. Hänenkin nimensä sattui olemaan Riika. Erotukseksi edellisestä, nimitimme tulokasta ”Hamarin” Riikaksi. Hän saattoi olla muutaman vuoden nuorempi edellistä ja kotoisin syrjäkylältä, joten kunta ei hänelle myöntänyt minkäänlaista ruoka-apua. En tiedä, millä hän eli. Joskus joku emäntä antoi hänelle kehruuksia, ja jotkut hierottivat hänellä, mutta tulot näyttivät olemattomilta. Molemmat Riikat polttivat tupakkaa. Nasin Riikalla oli klubia, mutta toisella vain kessuja piipussaan, joka oli melkein aina hänen hampaissaan. Usein hän tuli istumaan Nasin kamariin ruoka-aikana ja katsoi, jäikö keittoa ruokakuppiin, jonka ystävällinen naapurinsa työnsi hänen eteensä. Ihan sääliteltiin, kun ei ollut minkäänlaista tasa-arvoa olemassa. Kun Riika joskus hieroi äidin harteita, pauhasi hän omaa leikinlaskuaan: ”Tänne se on kerännyt ryynejä ja tänne pottuja tai herneitä” ja sitten nauraa käkätti omille vitseilleen. Mutta isän säärtä hän hieroi pitkillä kynsillään niin kovasti, että se rupesi märkimään, eikä asettunut ennen lääkärissä käyntiä. Joskus ”Hamari” tekeytyi vähäkuuloiseksi varsinkin vieraiden aikana, vaikka kyllä tiesi, mitä oli puhuttu. Omapäisyydellään hän heitti jäteämpärinsä tunkiohuoneen oven eteen melkein kulkupaikalle. Siitä hän sai nuhteita, mutta ei millään vaivautunut avaamaan lantalan ovea. Eteisessä hän pysähtyi silittelemään meidän kirjavaa kissaa ja höpisi itsekseen:
– Voi raaveli, kun sinä oot mukava kissa.
Joskus iltaisin kävin jututtamassa häntä. Muistan hänen kertomuksiaan omasta lapsuudestaan. Hänellä oli ollut leikkikalunaan vain puunukke ja sahaukko, joka keikutteli takan päällä. Kun me lapset olimme sokkosilla tuvassa, nauroi Riika tiskatessaan makeasti. Mutta kerran sokko kulki ääntä kohti ja huitaisi vahinkoissa Riikan piipun vesisoikkoon, jolloin hän kirkastui ja ajoi ”penikat” kankaalle. Talvella äidillä oli tuvassa kangaspuut eli väävistoolit, joissa hän kutoi mattoja. Minäkin kiedoin käpysiin kudenauhaa ja siinä satuin Riikaa nimittämään sinuksi. Silloin hän taas suuttui silmittömästi ja sätti äitiä, että sinä olet kasvattanut tuon tyttös huonosti. äitihän sitten vaati, että minun oli pyydettävä Riikalta anteeksi huonoa käytöstäni. Se oli kyllä kova paikka, sillä oletin, että Riikaa sai sinutella. Mutta siihen aikaan oli tapana, ettei vanhempia ihmisiä saa sinutella.

Nasin Riika nukkui ikiuneen eräänä pitkänäperjantaina. Yksi hänen pojistaan kävi hautajaisissa. Hänelle ja papille, kirkkoherra Tihiselle tarjottiin kahvit meidän vieraskamarissamme. Muutamia Riikan tuttuja oli tullut haudalle jossa yhdessä laulettiin:
– Jopa loppui päivänvaivat, ehtoo hälle levon toi… Mutta kun nuorin poika palasi matkoiltaan aikojen kuluttua, eikä löytänytkään äitiään kamarista, hämillään hän lähti vetävin askelin hautausmaalle päin. Mutta talvella hänen ruumiinsa löydettiin Kaattarin heinäladosta hirttäytyneenä. Isä ei ollut luvannut tulla Vilkin katsomaan moista näkyä, mutta uteliaisuuttaan Vilkki oli mennyt myös latoon, mutta ei saattanut syödä moneen päivään, kun järkyttävä ja kammottava haju vaivasi häntä.

Toisen Riikan lähtöä en tarkalleen muista. Varmaankin hänet siirrettiin jonkun holhoukseen, joka lienee ollut hänelle parempi ratkaisu. Näin ollen köyhäinhoito oli Pyhäjoen kunnassa retuperällä, sillä vanhuksia ja orpolapsia myytiin vuosittain hoidettavaksi niille, jotka heitä halvimmalla ottivat kotiinsa.

Siitä alkaen Annalan kamarit eivät joutaneet tyhjilleen. Eräänäkin iltana isän piti lähteä hevosella hakemaan Oulaisten Keuhkotautiparantolasta kotiutettava potilas. Hän oli Bertta Halunen, jolla ei ollut omaisia, mihin mennä. Hän pääsi entisen Nasin Riikan kamariin, ja ihme kyllä, hänelle annettiin kuukausittain ruokarahaa kunnasta, mutta herkkuihin ei varmaankaan ollut varaa.

Bertta oli vielä nuori palvelustyttö, mutta sairastunut vakavasti. Muistan, kuinka vaikea hänen oli hengittää. Kun hän oli yksinäinen, herttainen tyttö, kävin hänen kamarissaan, vaikka hänen sairauttaan vieroksuttiin. Hän opetti minulle sellaisten pitsiliinojen neulomisen, joita potilaat olivat askarrelleet sairaalassa. Itsellään hänellä ei ollut vara ostaa lankaa sitäkään varten. Säälittävät olivat hänenkin olonsa. En tiedä, miten hänen aikansa kului maatessa tyhjässä kamarissa ilman kenenkään apua. Luultavasti hänen terveytensä huononi niin, että sairaanhoitaja hommasi hänet takaisin sairaalaan, johonka lienee jossakin vaiheessa nääntynyt. Yksinäisten ja varattomien osa oli todella surkea.

Hieman myöhemmin tuli jälleen erikoinen asukas Hamarin Riikan tilalle. Hänkin sairaalasta kotiutettu Hanna Kellokoski -niminen henkilö, joka oli jostakin syystä menettänyt järkensä. Lienevätkö hänet puutteelliset perheolot tressanneet järjiltään. Luultavasti hänellekin annettiin ruokarahaa kunnasta. Toisinaan hän saattoi puhua kuin muutkin ihmiset, eikä hänestä ollut vaaraa ympäristölleen, mutta joskus hän taisteli ”pikku-ukkojen” kanssa niin, että luuti seiniä ja ajoi pois ylimääräisiä olioita. Jossakin vaiheessa hänellekin tuli sitten muuton aika, en ole tietoinen hänen jatkostaan.

Kun kaikenlaisia sairaita tuppaantui taloon, niin piti huoneissa polttaa myrkkylamppu, että basillit kuolisivat. Perusteellinen siivous suoritettiin talvisodan kynnyksellä, ja huoneet jäivät asumattomiksi. Me lapset saimme leikkiä siellä, jos viihdyimme. Kyllä Elsa-serkulla, Vilkillä ja minulla oli siellä omat tavaramme ja pakkaspäivinä lämmitimme pihakamarin uunia, vaikka siellä olikin ummehtunut, tukala ilma, eletyn elämän tuoksusta huolimatta. Pian kuitenkin koimme surullisen pettymyksen, kun meidän piti kantaa tavaramme sieltä pois. Kuulimme. että asukkaita oli jälleen tulossa jostakin kaukaa Karjalasta. Talvisodan aikana leikimme myös paljon ulkona. Kaivoimme lammashaan kinoksiin asuntoja. Vilkillä se oli kaikista suurin, sillä hänellä oli voimaa luoda vahvaa lunta syvemmältäkin. Ankarana pakkastalvena puimme villavaatteita yllemme. Kuinka monet sukatkin lienee ollut jalassa, ainakin yhdet olivat vielä kenkien päällä. Iltaisin menimme porukalla postiin. Postiauto puukaasuttimineen oli aina myöhässä ajaessaan lumista, auraamatonta tietä Raahesta Pyhäjoelle, eikä niin ollen autoilla ollut vakituista aikataulua. Postineidit eivät ehtineet lajitella kenttäpostimääriä, joten jakelu saattoi kestää kymmeneenkin asti. Sitten kun postin ovet aukenivat, alkoi ryntäys luukulle, josta Lempi-neiti jakoi tutuilleen tulevat lähtykset. Vilkki oli nopea hyökkäämään ensimmäiseksi ihmismassan läpi luukulle. Tosin meille ei liioin tullut kenttäpostia, mutta Raahen Seutu -lehti jms. Postin saatuvamme juoksimme kantohankia pitkin oikotietä Annalaan. Ei meitä pakkanen purrut. Se oli vapauttava reissu iltaisin.