Vakituinen kesätyöntekijä oli Lukkaroisen Elsa, joka oli niin tyytyväinen haravamiehen tehtäväänsä, että työnjaossa aina sanoi nuotilleen:
– Kyllä minä vaikka mitä.
Siitä tuli sitten sananparsi toisille. Hän oli meillä täysihoidossa ja auttoi iltaisin äitiä kotiaskareissa, astioiden tiskauksessa ja keittiön siivouksessa. Annalassa oli silloin hyvä asua, kun toinen rakennus oli tyhjillään. Sitä pidettiin kesäasuntona, kun sieltä löytyi oma kamari jokaiselle. Elsa omisti itselleen keskimmäisen huoneen, jossa pyhisin nautti vapaapäivistä.

[Kuvassa kesätyöväkeä: Hanna Oja, Sulo Siipilehto ja Bertta Lindelä]
Sunnuntaisin pukeuduttiin pyhävaatteisiin. Joka kesä isä kutsui joksikin sunnuntaiksi valokuvaajan. Kuvassa kesätyöväkeä: vas. Hanna Oja eli Hanna-täti, Sulo Siipilehto eli ”Mies” ja Bertta Lindelä, taustalla Hannes Kopsakangas.

Liminkakylältä isä sai muitakin ahkeria ja mieleisiään työntekijöitä. Ensimmäisten joukkoon kuuluivat mm. Sulo Siipilehto, joka oli kasvanut äidin kotona. Siksipä hän oli Annalassakin kuin kotonaan usean vuoden ajan ainakin kesäisin. Hän oli tavallista pitempi, joten kyläläiset nimittivät häntä ”mieheksi”. Kerran hän suoritti syyskyntöjä uuden hautausmaan viereisillä pelloilla ja yllään hänellä oli valkoiseksi haalistunut työhaalari. Silloin kylän naisia oli käynyt hautausmaalla, mutta havaittuaan valkopukuisen kyntäjän, olivat he kauhusta kiljuen lähteneet pinkomaan pakoon luullen kummituksen kyntäneen. Siihen aikaan ei ollut miehillä tapana pitää vaaleita pukuja. Jossakin vaiheessa ennen sotaa Sulo kulkeentui Ouluun töihin ja meni sieltä merelle, josta kirjoitti kirjeen ensimmäisistä saksalaisten Välimerelle asettamista miinoista, joita paossa he joutuivat viettämään viikoittain aikaansa Tanskan satamassa. Sieltä palattuaan hänellä oli paljon kerrottavaa. Tuliaisiksi hän toi äidille silkkisiä alusvaatteita, joita tuskin oli Suomessa. Sittemmin hän joutui ensimmäisten lähtiöiden mukana rintamalle Talvisotaan. Siellä hän haavoittui, mutta löysi Ilomantsista kampaajan vaimokseen, joten hän jäi sinne kokonaan. Olemme käyneet hänen hautakummullaan.

[Kuvassa ensimmäiset apumiehet kesällä 1935]
Ensimmäiset apumiehet kesällä 1935: vas. Lauri Takalo, Sulo Siipilehto, isäni Hannes, äitini Sylvi ja Elsa Lukkaroinen. Edessä Kerttu 10 v.

Toinen rivakka kesämies oli serkkuni Takalon Lauri, joka vielä 80-luvulla muisteli:
– Oli se Hannes kova poika teettämään töitä. Olimme monta kertaa Sulon kanssa uupua.
Ruokatunneilla isä miehineen makoili uudenpuolen pihanurmikolla tikapuiden luona. Silloin hän saattoi panna käppäyskilpailun käyntiin, kuka useamman kerran jaksoi käpätä katonrajaan. Tietenkin itse useimmiten voitti kilpailun, sillä hänen tapanaan oli usein harrastaa kaikenlaista voimailua, ja kunnianhimoisesti voittaa kaikki, sillä hän oli todella iso ja riski mies.

Kun isä ei joutanut oman tilansa heinätöihin, piti ottaa omat ”kasakat”. Joutoaikoina hän kuokitti Liminkakylän työttömillä miehillä lisäpeltoja Rahkakurulle Kotilantilan laajentamiseksi. Tilalle hän ei kuitenkaan enää koskaan mennyt, vaan myi sen Silvolan miehille ja hankki oman tilan Parhalahdelta, jossa oli paremmat kasvumaat. Meidän omaa niittyväkeä oli useana kesänä äitini sisar Hanna, joka muutenkin oli monesti äitini apuna sekä Frans Lindelä, joka oli ahkera työmies. Sodan aikana kuitenkin isäni veli, Toivo-setä tuli kaupungista apumieheksi. Olimme Kotilassa yökunnissa. Hän lähti jo neljältä niittämään ja antoi minun nukkua pitempään, että jaksoin kuumina hellepäivinä haravoida pientareen reunoja. Hikisintä puuhaa oli kuitenkin olla ladossa, jossa ei tuulenhenkäys käynyt. Kerran tuntui jotakin kylmää jalassani. Kun katsoin, mitä siinä oli, juoksi sisilisko pitkin säärtäni, jolloin kiljuin mielettömästi. Onneksi se ei purrut, vaan katosi heinäkasaan.

[Kuvassa kauran seivästystä 1942]
1942 ei saanut miestyövoimaa, vaan kauran seivästys tapahtui kuten kuvassa: vas niittäjät Hanna-täti ja minä, haravamiehet Sylvi-äiti ja Saaren Aino, seivästäjät Hannes-isä ja Vilkki.

Olipa eräinä sotakesinä niin puute heinämiehistä, että kunnan kaurakin jouduttiin seivästämään omalla väellä. Minä niitin viikatteella pitkiä sarkoja, mutta isä liippasi viikatteen teräväksi, kun se ei minulta onnistunut. Isä ja Vilkki-serkkuni seivästivät ja äiti haravoi. En muista sainko siitä juuri mitään palkkaa, vai menikö se koulurahoiksi, sillä olinhan aloittanut jo Raahen seminaarin. En muista, miksi Iso-Elsa ei enää ollut haravamiehenä, lieneekö tullut jo vanhaksi tai saiko paremman palkan Väärälästä, josta kaikki pojat olivat sodassa. Sen ajan muistan ankarampana työkesänä, jolloin päätin, että käyn koulua niin, etten maatöihin enää kajoa.

[Kuvassa kahvitauolla heinäpellolla 1942]
Kahvitauolla vas. Vilkki, Sylvi-äiti, Hanna-täti, minä, Saaren Aino ja Hannes-isä, taustalla Olli-hevonen. 1942

Maanviljelys 30–40-luvulla oli vielä täällä Pohjolassa niin alkeellista ja työteliästä touhua, kun ei traktoreita tunnettu, että naiset ja lapset olivat uupua työvoiman puuttuessa. Tosin Annalassa oli kaikki hevospelit, mutta kun ne oli kahden hevosen vedettäviä, olisi siihen tarvittu toinenkin mies, ja Vilkki (Viljo Luoto ) oli vielä niin poikanen, ettei täyttänyt miehen mittaa, vaikka isä piti häntä apuna toisen hevosen kuljetuksessa. Kunnan töihin ei kukaan lähtenyt, kun kaikilla oli rahaa. Saivat valtion avustuksia ja sotakorvauksia, miksipä olisivat raskaaseen työhön lähteneet, eikä sitäpaitsi sotilailla ollut lomia työtä varten.

[Kuvassa isä ja äiti pellon pientareella 1942]
Hautausmaan viereisillä kedoilla isä ja äiti ovat istahtaneet pientareelle, kun Parhalahden opettaja Oltti sattui tulemaan kameroineen paikalle.

Sulon jälkeen isä löysi mieleisensä miehen Saaren Martin, joka ajoi aina toista hevosta ja oli nöyrä, isän mieluinen avustaja. Hänen äitinsä kertoi, että Martti on niin kiltti poika, että antaa kaiken palkkansa kotiväen ruokaan, eikä polta tupakkaa, eikä tuhlaa mihinkään. Siinä vaiheessa isä itse ajoi Liinulla ja Martin ajokki oli Jaska. Molemmat joutuivat aikoinaan sotaan, kun Martti tuli siihen ikään. Muistan heidän lähtöpäivänsä, kuinka Martti hyvästeli Jaskaa, eikä kumpikaan aavistanut kohtaloaaan. Martti ehti käydä yhden kerran lomalla, meilläkin. Mutta kauhuksemme pian saimme kuulla, että Marttiin oli sattunut täysosuma, ettei mitään ollut jäänyt. Pyhäjoen sankarihaudassa on kyllä hänen nimensä, mutta mitään haudattavaa ei ollut. Muistan köyhän ja nöyrän Martin, joka söi aikoinaan omia eväitään verannolla. äiti vei aina joskus säälistä hänellekin keittolautasen, jolloin hän nousi seisomaan ja virkkoi:
– Kiitoksia oikein paljon.
Mutta näin kovaa kohtaloa emme missään tapauksessa olisi Martille suoneet. Kiitos hänen työlleen! Hänen ajokilleen Jaskalle sattui myös sankarin kohtalo toisessa sodassa.