[Kuva perheestämme Annalassa 1935]
Meidän perheemme ensimmäinen kuva Annalassa 1935. Istumassa Hannes Kopsakangas, seisomassa Sylvi-äiti ja minä 10-vuotiaana.

1930-luvun alussa vallitsivat pulavuodet. Työpaikoista varsinkin maalaisilla oli kova puute. Minun isäni Hannes Matias Kopsakangas syntyi 21.9.1897 U.S.A:ssa ja kuoli 24.9.1957 Pyhäjoella. Äitini Sylvi Elisabet o.s. Oja syntyi 7.10.1901 Pyhäjoella ja kuoli 21.9.1987 Raahessa, isäni syntymäpäivänä. Vanhempani asuivat Pyhäjoen Keskikylän Kotilassa, joka oli isäni rakentama talo. Maata oli vain muutamia hehtaareja, joten pienviljelys ei tuottanut tai ei ainakaan tyydyttänyt tuloillaan vanhempiani, joten isäni aina jostakin hankki lisätuloja. Niinpä kesällä 1934 häntä pyydettiin Annalan tilalle kesätöihin. Siinä vaiheessa Hannes Rantala päätti luopua tehtävästään. Kunnanisät pyysivät isääni työnjohtajaksi pian alkavaan kunnalliskotiin. Samanaikaisesti hänelle tarjottiin Raahesta poliisin virkaa, mutta pitkän harkinnan jälkeen hän päätti ottaa Annalan pehtoorin tehtävät vastaan 1935. Palkkaukseen kuului rahapalkan lisäksi paljon ns. luontaisetuja: heinikoita, olkia, siis määrätty määrä karjanrehuja, puutarha, vapaa asunto valoineen ja lämpöineen yms. Vanhempani päättivät jättää Kotilan asumattomaksi ja muuttaa Annalaan, johon vietiin oma karja ja tavarat. Muutto tapahtui kokonaisuudessaan Vappuna 1935. Tosin isä oli ottanut tehtävät vastaan jo pari viikkoa aikaisemmin, jolloin alkoivat viljelijöiden toukotyöt.

Kunta omisti kaksi hyvää hevosta, joiden hoito ja koko talon työt kuuluivat isän tehtäviin, niinkuin isännälle konsanaan.

Muistan elävästi sen muuttopäivän, jolloin kahdella hevosella vietiin muuttokuormaamme Annalaan. Minä istuin huonekalujen seassa jälkimmäisen hevosen kärryissä. Ajurina oli Riemulan Kalle, joka toimi koko kesän isän apumiehenä. Viisitoista kilometriä tuntui pitkältä ja jännittävältä matkalta. Olin silloin 9-vuotias ja kouluni hieman keskeentyi, mutta sain silti opettaja Margit Verkasalolta todistuksen, jolla pääsen syksyllä jatkamaan Kirkonkylän koulussa. Tosin äitienpäiville Keskikylän koululle minun oli vielä määränä mennä lausumaan runo, joka oli jo annettu tehtäväkseni. Sinnehän lähdettiin äidin ja Hanna-tädin kanssa pyörällä. Ajotaitoni ei ollut vielä kovin kehittynyttä, joten Kopiston kohdalla mäessä pyöräni kulki irtokiven päältä ja kaatoi minut siihen. Itkeäkin piti, ja harmi yltyi, kun sukanpolvet aukesivat, veri tihkui polvesta ja uusi kukkamekkoni tarttui istuimeen ja rutisten halkesi kokonaan selästä. Siinä mylläkässä äiti keksi, että käydään mennessä Ojakankaan kaupassa ja ommellaan väliaikainen sauma leninkiini, kun oli vielä runsaasti aikaa juhlan alkamiseen. Niin tehtiin. Kaupasta ostettiin uudet pumpulisukat, ja äitini, joka oli nuorena käynyt Raahessa ompeluopin, pian surautti sauman mekkooni. Seurueeseemme liittyi vielä Ojakankaan Elli-emäntä, kun juhlaan kuului tulevan pappikin, Tihinen. Minua pelotti koko loppumatkan, miten voin mennä luokan eteen lausumaan, jos vaikka huomaavat, että minulla on paikattu hame ja verta tihkuvat polvet. Päätin kävellä luokan eteen sivuttain, ja täydestä meni. Onneksi.

Kunnanmiehet luottivat isääni ja antoivat hänelle valtuudet ottaa työvoimaa tarpeen mukaan. Keskikylältä hän sai mieleistään työvoimaa ja halusi järjestääkin tutuille työtä. Ensimmäinen oli Kalle, josta jo kerroinkin. Hän ajoi huonompaa hevosta, ja isä ajoi Jaskaa, joka aluksi oli paras. Isäni oli kasvanut Pulkkilan Aholla, jossa isoisällään oli paljon hyviä hevosia, joten hevosrakkaus oli iskostunut jo silloin häneen. Jaskan tarina oli ihmeellinen. Jaska kävi nimittäin kahdessa sodassa, palautettiin välillä Annalaan, mutta toisesta sodasta ei enää tullut.

Koska jouduin tuossa välillä sivuraiteille, kerron vieläkin muutostamme: Muuttokuormien perässä karjan kävelyttivät äiti ja Hanna-täti uuteen kotiin. Sekä kuljettajat, että karja olivat kovin väsyneitä. Lehmien kyntöset heltyivät soratiellä talviseisonnan jälkeen. äiti säälitteli lehmien ehtymistä moisen rääkin jälkeen. Annalassa oli silloin kaksi navettaa. Vielä nykyisinkin on se isonavetta, jossa meidän karja oli vain kesäisin. Vieressä oli pienempi navetta talvikäyttöä varten. Navetan läheisyydessä, nykyisen saunan lähettyvillä oli jos jonkinlaista mökkiä, oli erikseen kanala, sika- ja lammasmökit, joten lääniä tuntui olevan tarpeeksi.

Muistan ensivaikutelman, miten hirmuisen suuri, hämärä ja suorastaan kolkko näytti Annala olevan. Asunnoksi meille osoitettiin keittiö ja kaksi kamaria, jotka oli asuttu tavattoman huonoon kuntoon. Viikkokausia äiti ja Hanna-täti pesivät niitä ja paperoivat seinät, maalasivat katot ja uunit omin kustannuksin. Perusteellinen puhdistus oli tehtävä, sillä jo etukäteen Pajun Matti, joka oli meillä Kotilassa uittokortteeria sanoi:
– Älkää, hyvät ihmiset, muuttako Annalaan, sillä siellä on lutikoita niin paljon, ettei siellä voi asua.
– Käydään kokeilemassa, päättivät vanhempani. Äiti voiteli kaikki seinänraot lysolilla, tärpätillä ja lamppuöljyllä, jonka jälkeen Osuuskaupasta, Keskuksen Annilta ostettiin kukkatapetit. Niinpä siitä mielestäni muodostui viihtyisä koti. Siinä huoneistossa asuimme lähes kymmenen vuotta, kunnes talon käyttötarkoituksia muutettiin.

Pyhäjoella oli siihen aikaan kaksi sähkölaitosta, Tuikkala ja Ruukki. Annalaan tuli sähköt Tuikkalasta. Se tuntui mukavalta, kun ei tarvinnut polttaa öljylamppua, niinkuin entisessä kodissani oli tehty. Sähköä ei tarvinnut säästellä, sillä kulutuksen mukaan ei peritty maksuja, vaan kunnalla lienee ollut jokin muu systeemi maksussa. Siksi esim. Tuikkalan Nantte kehoitti, ettei ulkovaloja tarvitse sammuttaa päiväksikään, eikä siinä ollut edes katkaisijaa. Navettaan ja talliin myös tulivat valot, ainoastaan saunassa paloi myrskylyhty. Kun valon kirkkaus oli sen mukainen, kuinka monen voltin lamppu oli, oli meidän keittiössäkin hyvä valaistus. Mutta eräänä iltana Keskikylältä tullut Iso-Elsaksi kutsuttu nainen kauhistui valaistusta ja sanoi:
– Paattako pienemmälle!
Kun hänelle selitettiin, ettei valoa voi säätää niinkuin öljylampussa, kinasi hän:
– Ei Etullakaan noin suurella polteta.
Toinen keskikyläläinen sanoi:
– Saatte kiittää Luojaa, että olette saaneet tämmöiset valot.
Polttopuita paloi talvenmittaan vanhoissa, suurissa rakennuksissa suuri kelkkakuorma päivässä, mutta talossa oli kaksi suurta liiteriä täynnä pilkottuja, kuivia koivuhalkoja. Oli vakituinen hakkaaja Frans Leppäluoto, joka sahasi ja halkoi isän ajamat rankakuormat polttopuiksi. Saunassa oli niin suuri pesä, että siinä poltettiin metrisiä halkoja, mutta vesi sinne piti kantaa saavissa korennolla, joka oli kahden ihmisen olkapäillä. Kerran isolta-Elsalta murtui solisluu siinä touhussa niin, että häntä käytettiin jäsenkorjarilla. Kesäisin saunassa kävi kuppari, jolloin kaikki naapurit tulivat terveyttään hoitamaan.

[Kuvassa Vilkki taluttaa Ollia, isä varsan kanssa]
Vilkki taluttamassa Ollia, isä ja hänen kas­vat­ta­man­sa varsa. Taustalla oleva rakennus on Puhelinkeskus eli Vuotila. Sen vieressä oli tämä hevoslaidun.

Aluksi olivat ympäristön mökkiläiset sitä mieltä, että heillä on kunnan hevosten käyttöoikeus ja hakivat muutamia kertoja hevosen tallista ilman lupaa, mutta isäni, joka oli tunnontarkka kaikissa tehtävissään, teki siitä lopun ja ilmoitti, että hänen vastuullaan olevat hevoset eivät jouda tietämättä muualle. Hän laittoi lukon tallin oveen, ja häneltä piti tulla pyytämään hevosten lainauskäyttö. Talli, jota ei enää ole olemassakaan, oli kaksiosainen. Ensimmäisessä oli puolikymmentä partta ja perimmäisessä kolme. Isä piti kunnan hevoset perimmäisessä ja etutallissa säilytettiin pyöriä, ellei siellä ollut vieraiden hevosia. Niitähän kyllä oli toisinaan talli täynnä, oikein säikähti, kun meni pyörää hakemaan ja saattoikin parressa seistä korviaan luimisteleva vieras hevonen. Vieraat olivat etupäässä liminkakyläläisiä, sillä sinne piti talvisin kulkea hevosella, kun ei ollut autoliikennettä, eikä auraamatonta tietä voinut ajaa pyörällä. Siksi he asioidessaan Kirkolla tai Raahe-reissuillaan toivat hevosensa suojaan. Vieraat viipyivät usein meillä yötä. Ensimmäiset kortteerilaiset olivat Liminkakylän rippikoululaisia, kaksi viikkoa poikia ja kaksi viikkoa tyttöjä. Joskus heitä kertyi niin paljon, että keittiön lattia täyttyi olkipatjoista, joilla nukkuivat. äiti tikkautti Kondeliinin Tildalla uusia täkkejä vierasvaraksi. äitini oli aina hyvin vieraanvarainen. Hän oli kotonaan Ojatalossa lapsuudessaan tottunut sellaiseen. Ketään hän ei estänyt yöpymästä. Siksi minulla onkin sellainen mielikuva, että melkein aina meillä oli vieraita. Todellakin ruokapöytä oli aina täynnä syöjiä. Isä istui säännöllisesti pöydän päässä. äiti oli sitä mieltä, että ellei ole antaa toiselle, sillä ei ole itselläänkään. Siksi meidän keittopata oli suuri, vaikka omaan perheeseemme kuului vain me kolme, sillä minulla ei ollut sisaruksia.

Talvisydännä oli joskus hiljaisempiakin aikoja. Silloin haettiin hevosella Keskikylältä Ojan sokea mummo kuukaudeksi meille, vaikka hän asui vakituisesti poikansa Väinön luona Rookalassa. Hän nautti vaihtelusta. Mutta kerran hän oli yksin kotona illalla, silloin joku oli koputtanut eteisen ovelle ja pyytänyt yösijaa. Kun mummo ei häntä tuntenut äänestä, kyseli hän tulijan nimeä, mutta pyrkijä oli vain ilmoittanut:
– Päästäkää vain sisälle, olen liminkakyläläinen.
Siihen mummo oli napakasti vastannut:
– Oo vaikka Liminkakylän takkaa, kun et osaa nimiäs sanua!
Niine hyvineen vieras oli häipynyt, varmaankin etsimään Vasankarilta yösijaa, sillä sielläkin oli usein yöpyjiä.

Kun me menimme Annalaan asumaan, asui siellä tuvan puolella kunnasta sijoitettu suurperhe, jolla ei ollut omaa asuntoa. Meidän keittiöstä tuvanpuolelle oli hatara ovi, mutta isä laudoitti sen välioven ja pani sahanpuruja väliin lämmön ja kuuluvaisuuden estämiseksi. Perhe eleli tilavasti, mutta mahdollisesti puutteellisesti. Mies kulki Lapaluodon satamassa töissä ja tuli sunnuntaiksi viinapäissään metelöimään. Pienin lapsi nukkui kätkyessä, jonka pohjaan oli kaiverrettu reikiä. Vanhin sisaruksista hoivasi pientä. Olin siellä kerran, kun lapsi itki levottomasti. Hoitaja alkoi takoa kätkyttä lattiaa vasten. Ihmettelin, miksi hän niin menetteli, mutta kun hän siirti kätkyen, oli sen alusta täynnä punaisia, verenhimoisia lutikoita. Voi mahdoton, miten pelästyin! Kyselin, miksi heiltä ei oltu hävitetty luteita niinkuin meillä tehtiin. – Siinä se näkyi Pajun Matin ennustus! Kun asukkaan käytös oli häiritsevä ja sopimaton, hän haukkui isää rikkuriksi ja ties mitä, isä ilmoitti kuntaan, että hän lähtee Annalasta, elleivät tuvan asukkaat vaihdu. Kiireesti he saivat muualta asunnon, ja meille alkoi rauhallinen, kodikas talvi. Tuvassa suoritettiin vain tilapäisiä työskentelyjä, milloin siellä oli tinuri Piehingistä, milloin rekien korjari tai Alakankaan Jussi puuseppänä. Hän teki meidän vieraskamariin uudet huonekalut, komeat, jotka sitten Linde-maalari ootrasi ja petrasi voipalkalla. Hän haki sen vastineeksi meiltä maitoa ja voita monta vuotta. Hän oli kauan asunut Ruotsissa, joten puhui ruotsinvoittoista kieltä:
– Oli se kova työ, oo paha työ, siksi tarvitsen palkaksi niin ja niin monta kiilua voita ja niin ja niin monta liiteriä maituu, jota hän sitten saikin. äiti jo ihmetteli, että pitääköhän tuota ukkoa elättää loppuikänsä, kun ei se muista, kuinka monta kiilua voita on jo saanut.

[Kuvassa Vilkki hevosen selässä, isä taluttaa Ollia]
Sunnuntaina Vilkki hevosen selässä, ja Hannes-isä näyttää Ollia kuvaajalle. Taustalla kunnan­toimisto eli valkoiseksi maalattu ”uusi puoli”.

Äiti hoiti oman karjatalouden, kun isä oli kokonaisuudessaan kiinni kunnan töissä. Hänen tuntimääriään ei voinut edes laskea nykyisen työaikalain mukaisesti. Aamulla klo kuusi hän kiiruhti talliin ruokkimaan hevosia, päivät oli ajossa ja vielä ilta kymmeneltä illasti hevoset. Hänen kunnia-asianaan oli, että hevoset pysyivät lihavina ja kiiltäväkarvaisina. Talvi-iltoina hän kulki lyhty kädessä milloin riihessä silppuja leikkaamassa tai kaivolta vettä kantamassa, milloin missäkin isännän tehtävässä. Lomia ei hän ehtinyt pitämään. Myöhemmin, kun lomalaki tuli voimaan, otti hän lomankin rahana. Hän ei siitä tykännyt, että joku laiskottelisi ja juopottelisi pyhänaikana. Itse hän usein lepäsi pyhinä, ellei ollut vieraita.