Pyhäjärven Sanomissa ilmestynyt valtiotieteen tohtori Marjaliisa Hentilän artikkelisarja käsittelee aikaa, jolloin Pyhäjärven kirkonkylä oli vielä kunnan tärkein keskus.

Pyhäjärven kirkonkylä oli palvelujen keskus

Kirkonkylä oli Pyhäjärven kunnan palveluiden keskus aina 1920-luvulle asti. Se oli kunnan hengellinen ja maallinen keskus. Kirkonkylä alkoi kehittyä 1800-luvulla, kun sinne kirkon ja pappilan lisäksi tuli muitakin julkisia rakennuksia.

Yksi varhaisimmista rakennuksista oli vuonna 1847 perustettu viljan lainamakasiini, nykyinen kotiseutumuseo, jota on luonnehdittu kuntalaisten ensimmäiseksi pankiksi. Sinne talletettiin ja sieltä lainattiin viljaa.

Pyhäjärven Säästöpankki aloitti sittemmin toimintansa kirkonkylällä vuonna 1876. Jo sitä ennen kunnan ensimmäinen kauppa perustettiin kirkonkylälle 1869. Apteekki tuli kirkolle 1875, kunnan ensimmäinen koulu 1881 ja seuraavana vuonna postitoimisto. Sitten tuli kirjakauppa ja muitakin kauppoja. Kestikievari oli vanhastaan kirkon raitilla. Elämän vilkkautta kirkonkylällä kuvasti sekin, että 1900-luvun alussa raitin varrella oli yhtä aikaa jopa neljä vähittäiskauppaa.

Lehmiä enemmän kuin asukkaita

Kirkonkylä palveli kuntalaisia, joista vuosisadanvaihteessa jopa 94 prosenttia sai elantonsa maataloudesta. Pyhäjärven maatilat olivat pääasiassa pientiloja, alle viiden hehtaarin tiloja. Yli 25 hehtaarin tiloja Pyhäjärvellä oli vähän, kaikkiaan vain 15 kappaletta. Kunnassa oli vuonna 1900 asukkaita 5 780. Maatalous ja maidontuotanto olivat kunnan talouden kulmakivi. Siitä kertoi sekin, että lehmiä oli kunnassa enemmän kuin asukkaita, 5 966.

Keskityn pääasiassa kirkonkylän kolmeen maalliseen palvelusektoriin, nimittäin Pyhäjärven ensimmäisen kaupan, postin ja apteekin historiaan. Lähestymistapani aiheeseen on sosiaalihistoriallinen ja ulkopaikkakuntalainen. Olen löytänyt arkistoista mielenkiintoista aineistoa kunnastamme ja näissä palveluammateissa toimineista henkilöistä. Kaupan, postin ja apteekin työntekijöiltä edellytettiin jonkinasteista ammattipätevyyttä, ja siksi he tulivat aluksi muista kunnista. Minusta oli kiehtovaa etsiä tietoa siitä, mitä he omana aikanaan kirjoittivat Pyhäjärvestä sanomalehtiin tai kirjeissään sukulaisilleen.

Ensimmäinen uutinen 1851

Mitä Pyhäjärvestä ylipäätään kirjoitettiin Suomen ensimmäisissä lehdissä? Havaintojeni mukaan Pyhäjärveä koskeva ensimmäinen uutinen lehdissä oli kirjoitus vuodelta 1851 Suometar-lehdessä, ja se oli otsikoitu nimellä ”Pappien saatavat Pyhäjärvellä”. Pappi kirjoitti tukalasta asemastaan, sillä pappien saatavia oli vaikea kerätä kunnassa, jossa oli suurta köyhyyttä, hätäavun tarvetta ja hallaa ja kerjäläisiä kulki talosta taloon.

Papit olivat kunnan ja kuntalaisten arvostettuja johtajia. He olivat virkamiehiä, mutta heidän oli huolehdittava elanto myös itselleen. Kuntalaiset maksoivat papeille palkan ja samalla kirkollisveronsa niin sanottuina papinsaatavina: luonnon tuotteina ja elintarvikkeina. Käteistä rahaa talonpojilla ei ollut, tai sitä oli hyvin harvoin. Papit saivat palkkansa pitkään 1900-luvulle asti luontaistuotteina. Pyhäjärven ensimmäinen kauppias Petter Lyytikäinen tutustui Pielaveteen ja Pyhäjärveen kerätessään talonpojilta juuri näitä papinsaatavia.

Kansakoulu Verkkorantaan

Toinen uutisoinnin aihe oli kansakoulukysymys. Kuntalaisilla oli vuoden 1866 kunnallislain mukaan useita velvoitteita, joihin kului varoja: köyhäinhoidon ja rokotusten järjestäminen, lääkäreiden ja kätilöiden palkkaaminen, kansakoulujen perustaminen, seurakunnan kustannukset, palontorjunnan järjestäminen, pitäjänmakasiinin, teiden, siltojen ja lossien ylläpito sekä näihin asioihin liittyvän kunnallishallinnon järjestäminen. Mainittuja velvoitteita ja rahanmenoa kuntalaiset usein vastustivat jyrkästikin.

Nykyihmistä hämmästyttää se, että niinkin hyvää tarkoitusta kuin kansakoulujen perustamista vastustettiin. Koulukysymys oli Pyhäjärvellä esillä vuonna 1864, ja valistuneet kuntalaiset tekivät lehtitietojen mukaan kunnan kassaan lahjoituksia kansakoulua varten. Kansakoulun tarpeellisuudesta Pyhäjärvellä kirjoitettiin, mutta myös siitä, että köyhät kuntalaiset vastustivat sitä.

Kunta rakennutti viimein koulutalon Verkkorantaan vuonna 1881. Kouluun tuli kaksi luokkaa, tyttö- ja poikaluokka, ja kaksi opettajaa. Koulu oli komea rakennus. Sen ensimmäinen miespuolinen opettaja oli Benjam Huttunen, ja hän oli virassaan kaikkiaan 34 vuotta. Huttunen oli vaikutusvaltaisimpia kuntalaisia, ja hän toimi luottamustehtävissä. Huttunen teki pitäjästä juttuja Oulussa ilmestyneeseen Kaiku-lehteen.

Pyhäjärvelle ensimmäinen kauppa vuonna 1869

Kaupankäynti oli maaseudulla kiellettyä

Kauppapuotien pitäminen sallittiin Suomen maaseudulla vuonna 1859. Maaseudulla sai periaatteessa myydä ja ostaa vain hevosia tai viljaa. Pyhäjärveltä oli lähdettävä kauppamatkalle Raaheen, Ouluun tai Kuopioon. Piti olla todella tärkeää asiaa, että näin kauas lähdettiin. Tämä johtikin siihen, että markkinat, kulkukauppa ja niin sanotut laukkuryssät huolehtivat maalaisten kulutustarpeesta.

Laiton kauppa suorastaan rehotti maaseudulla. Maaseudun ihmiset elivät vielä toisaalta hyvin pitkälle luontaistaloudessa, eikä kysyntäkään ollut kovin suurta. Tilanne alkoi vähitellen kuitenkin muuttua, kun maaseudun asukkaat alkoivat saada sivutuloja metsän myynnistä, metsätöistä sekä voin myynnistä.

Petter Lyytikäinen asettuu Pielavedelle

Pyhäjärven ensimmäinen varsinainen kauppias oli pielavetinen Petter Lyytikäinen. Hän oli kotoisin Karttulasta. Poikasena hän joutui käymään Kuopiossa äitinsä asioilla. Savossa vesireittien varrella Lyytikäinen havaitsi, että talonpojat myivät voipyttyjään voinostajille, jotka rahtasivat niitä Lappeenrantaan ja Viipuriin. Kiinnostus kaupankäyntiin heräsi hänessä.

Tultuaan aikuisen ikään Lyytikäinen alkoi välittää maaseudulta vuotia ja nahkoja kuopiolaisille kauppahuoneille. Kiertäessään Savoa Pielavesi ja muutkin paikkakunnat tulivat hänelle tutuiksi. Hän matkasi Raaheen asti Pielaveden–Pyhäjärven tietä. Matkoillaan Lyytikäinen tutustui Saarelan taloon, joka oli Pielavedellä mutta vain parikymmentä kilometriä Rillankivestä. Lyytikäinen meni vuonna 1860 naimisiin Saarelan tyttären Henrikan kanssa. Lyytikäinen jäi Saarelaan ja sai luvan perustaa sinne kaupan.

Senaatin talousosastolta lupa

Lyytikäinen haki kauppaoikeuksia vuonna 1868 Pyhäjärvelle. Tuolloin laki muuttui siten, että myös maaseudun kauppiaat saivat perustaa sivuliikkeitä. Aikaisemmin tämä oikeus oli vain kaupunkikauppiailla.

Pyhäjärven kuntakokous käsitteli elokuussa 1869 Lyytikäisen lupahakemusta ja puolsi sitä. Senaatin talousosastolta Lyytikäinen sai jo lokakuussa samana vuonna lupakirjan perustaa sivuliike Pyhäjärvelle. Ainakin liikeasioissa byrokratia oli tuolloin suhteellisen nopeaa. Petter Lyytikäinen oli siis Pyhäjärven kunnan ensimmäinen virallisen kauppaluvan saanut kauppias.

Lyytikäinen alkoi heti etsiä paikkaa kaupalle ja löysikin sen kirkolta, mistä hän osti vuonna 1869 Kultalan tilan. Oli luonnollista, että Pyhäjärven ensimmäinen kauppapuoti perustettiin kunnan vilkkaimpaan keskukseen kirkolle. Kultala oli noin kilometrin päässä pappilan rannasta.

Päärakennuksen lisäksi Kultalaan kuului makasiineja. Olen päätellyt kartoista – toivon, että tieto korjataan, jos se on väärä – että Kultala sijaitsi nykyisen Murtomäen talon, entisen Paajasen kaupan ja seuratalo Ainalan läheisyydessä. Varastotilaan kauppatavaroita varten Lyytikäinen vuokrasi lisää myös naapurista Tähtelästä Julius Jatkolalta.

Lyytikäisellä oli tavaravarasto ja sauna pappilan rannassa. Lyytikäinen kuljetutti kauppatavarat Pielavedeltä Rannankylään hevosella ja siitä sitten veneellä eteenpäin pappilan rantaan. Senkin jälkeen kun vuonna 1902 lauttaproomuyhteys Tikkalansalmeen valmistui, tavarat soudettiin järven yli, koska se oli Lyytikäiselle edullisempaa. Tikkalansalmen lossin käytöstä oli nimittäin mennen tullen maksettava maksu. Riski soutaja, ”Rahti-Matti” eli Matti Kuoppala, souti Lyytikäisen kuormat ja veti kärryillä jauhosäkit joskus Kultalaan asti. Pentti Pasasen tutkimuksista olen lukenut, että kuljetuslotjan jäännökset toimivat veneiden alustana vielä 1990-luvun alussa pappilan rannassa.

Kirkkoherralle Kuuban sikareja

Useat hakivat kauppalupia Pyhäjärvelle, mutta kilpailusyistä jo olemassa olevat kauppiaat vastustivat uusia tulokkaita. Kauppiaiden lisäksi myöskään kirkon isät eivät pitäneet siitä, että kauppoja perustettiin. Pyhäjärven kirkkoherran Erik Erikssonin mielestä kauppapuodit opettivat kansaa kerskakulutukseen ja ”ylellisyyteen”.

Kulutuksessakin säätyrajat olivat selvät. Petter Lyytikäisen velkakirjoista näkee sen, kuka mitäkin osti, ja muun muassa sen, että kirkkoherralle itselleen tilattiin Saksasta Kuuban sikareja. Rahvas osti pääasiassa peruselintarvikkeita. Suola oli tärkeä kauppatavara, ja jauhoista ruis, ohra ja leseet olivat myydyimpiä. Vehnäjauhoja ei ostanut juuri kukaan.

Kultalan hyllyiltä löytyi kuitenkin luksusta eli elämälle ei aivan välttämättömiä tuotteita myös rahvaalle, muun muassa mausteita, limonadia, koristenauhoja, hajuvettä, värjäysaineita ja vuodesta 1875 alkaen lamppuöljyä. Kahvi ja sokeri myytiin 100 gramman erissä. Myyjä osasi näppärästi pyöräyttää paperista truutin, jonka hän kousikalla täytti. Kauppapuodit tulivat jossain määrin kirkon kilpailijoiksi maalaisten vähistä rahoista. Eriksson kirjoitti Kaiku-lehdessä, että ”palvelusväki käytti rahansa olueen ja muuhun turhuuteen”.

Olutkauppa olikin kirkolle ja raittiusmielisille yksi tärkeä syy vastustaa kauppiaiden määrän lisäämistä kunnassa. Talonpoikien velkaantuminen kauppiaille oli toinen yhtä painava syy vastustaa kauppoja. Petter Lyytikäinen myi kuopiolaisen Gustav Raninin valmistamaa olutta. Olutta sai ostaa vapaasti Kultalasta vuoteen 1877 asti, jolloin oluen myynti kauppapuodeissa kiellettiin, jollei kunta antanut siihen lupaa.

Toisin kuin viinanpoltto oluen valmistus ja myynti oli vapaampaa, ja Pyhäjärvellekin perustettiin vuonna 1877 Vesikosken oluttehdas, jonka olutta nautittiin Pyhäjärven kievareissa. Olutkauppa kiellettiin vuonna 1880 Pyhäjärvellä kokonaan ja olutmyymälät määrättiin hävitettäviksi. Tämä kielto ei kuitenkaan tehonnut, sillä neljä vuotta myöhemmin lehdessä oli tieto uudesta päätöksestä. Tuolloin kielto alkoi vaikuttaa siitäkin syystä, että samana vuonna oluttehdas paloi. Pyhäjärveltä tiedotettiin uutinen lehtiin, että oluenmyynti oli kunnassa viimeinkin saatu loppumaan.

Janne Heikkinen kaupanhoitajaksi

Lyytikäisellä oli Saarelan kaupassa Janne Heikkinen oppipoikanaan. Hänestä tuli vuonna 1901 Pyhäjärven Kultalan kaupan hoitaja. Hänellä oli Agatha-rouvansa kanssa suuri perhe. Heikkinen oli vastuussa sivukaupasta ja meijerin toiminnasta. Hänen tuli lähettää Lyytikäiselle kerran viikossa lista tapahtumista ja kerran kuussa velkaluettelo.

Kaupanhoitajalla oli kamari, osa keittiötä ja konttori asuttavanaan ja apunaan yksi harjoittelija. Tuon ajan kaupanteossahan ei ollut kiirettä; parhaat ja pitkänmatkan asiakkaat kahvitettiin. Siksi vieraita ja ostajia varten Lyytikäinen varasi vuosittain kaupanhoitajan käyttöön kymmenen kiloa kahvia ja sokeria.

Kirkonmenojen jälkeen kauppa Kultalassa oli täynnä asiakkaita. Sunnuntai oli viikon vilkkain kauppapäivä, kun ihmiset tulivat syrjäkyliltä kirkkoon ja kauppaan. Tuolloin myös Agatha-rouva ja myöhemmin lapset tulivat avuksi asiakaspalveluun.

Pohjois-Savoon perustettiin 1880-luvulla toista tuhatta meijeriä. Se kertoi selvää kieltä voin kysynnän ja sen hinnan noususta. Kun lisäksi kulkuyhteydet Savosta maailmalle paranivat, Lyytikäinen päätti perustaa meijerin Pyhäjärvelle. Hän omisti 1890-luvulla neljä meijeriä, kolme Pielavedellä ja yhden Pyhäjärvellä. Ostomeijeristä tuli Lyytikäiselle kannattava liiketoiminnan muoto.

Yksityismeijeri Heittolaan

Pyhäjärven ensimmäinen yksityismeijeri perustettiin vuonna 1880 Heittolaan. Heittolan voi lähetettiin Oulun kautta Englantiin, kun taas Lyytikäisen meijerien voi kulki Kuopion kautta maailmalle.

Koska voi kerättiin useilta pientiloilta, se oli laadultaan hyvin erilaista. Se oli jo ulkonäöltään niin kirjavaa, että se oli pestävä meijerissä puhtaaksi; voi vaivattiin yhtenäisen ja tasaisen värin saamiseksi. Lyytikäinen osti esimerkiksi vuonna 1905 Pyhäjärven talonpojilta 69 530 kiloa voita. Pyhäjärven meijerin kirnuamaa voita hän puolestaan myi vientiin noin 27 000 kiloa.

Talonpojat olivat kauppiaalle yleensä aina velassa. Tähän epäkohtaan kiinnitettiin Suomessa laajemminkin huomiota. Oulussa ilmestyneessä Kaiku-lehdessä kirjoitettiin vuonna 1890, että Pyhäjärvellä kauppiaat suorastaan tyrkyttivät talonpojille tavaroita velaksi, jos tiesivät, että he omistivat jotain. Ei ollut harvinaista, että talonpojan omaisuus siirtyi vähitellen kauppiaalle.

Kauppias ei luonnollisestikaan voinut olla hyväntekijä, ja hänen oli varmistettava se, että hän sai antamaansa velkaa vastaan takauksia. Jos velkaa ei maksettu, tulivat takaukset, talonpojan maatilkku tai mökki, luonnollisesti kauppiaan omaisuudeksi. Petter Lyytikäisellä oli oma hyvinkin erikoinen velkajärjestelynsä. Hän ei halunnut ottaa köyhiltä ja velkaantuneilta talonpojilta heidän ainoata lehmäänsä pois vaan otti käytäntöön eräänlaisen ruokkolehmäjärjestelmän.

Lyytikäinen omisti Pyhäjärvellä useita ruokkolehmiä ja yhden maatilan Huhmarniemessä. Ruokkolehmät olivat tulleet Lyytikäisen haltuun, kun niiden omistajat velkaantuivat hänelle tarpeeksi paljon. Lyytikäinen maksoi lehmästä sovitun hinnan sen omistajalle, mutta lehmä jäi talonpojan hoitoon. Takausta ja voin luovutusta vastaan velallinen piti lehmänsä navetassa, vaikka ei enää varsinaisesti omistanut sitä.

Pyhäjärven ensimmäinen postitoimisto kirkonkylälle perustettiin vuonna 1882

1800-luvun puolivälissä postinkuljetus oli Suomen maaseudulla järjestetty kahden toisiaan täydentävän järjestelmän mukaan. Oli valtion ylläpitämä valtakunnallinen postinkuljetus eri kaupunkien postikonttoreiden välillä. Maaseudun postista huolehti kuntien ylläpitämä ja kustantama kihlakunnanposti. Pyhäjärven kihlakunnan posti kuljetettiin Haapaveden konttoriin.

Postinkuljetus kuormittui 1800-luvun lopulla, kun myös maaseudun asukkaat alkoivat tilata lehtiä, kirjoittaa kirjeitä ja tilata postimyyntiluetteloiden perusteella itselleen tavaraa. Jo 1870-luvulla oli mahdollista tilata tavaraa postiennakolla. Lehdistö sivuutti papiston ja satunnaiset kulkijat uuden tiedon välittäjänä, ja sanomalehdistö oli 1800-luvun lopulla postin ehdottomasti suurin asiakas.

Sanomalehdet päätyivät seinäpaperiksi

Tämä oli mahdollista, koska kansan lukutaito oli hyvä. Esimerkiksi vuonna 1879 Pyhäjärvelle tilattiin 20 kappaletta Oulussa ilmestynyttä Kaiku-lehteä, 7 Suomen Kuvalehteä, 4 Uutta Suometarta, 1 Kyläkirjaston Kuwalehti ja 1 Pääskynen-lehti eli yhteensä 33 eri lehteä.

Määrä ei ollut suuri, mutta lehdet eivät olleetkaan kertakäyttöisiä vaan kiersivät laajasti kädestä käteen ja päätyivät lopulta seinäpapereiksi.

En malta olla vertaamatta tätä tilastoa erääseen toiseen. Nimittäin samalta vuodelta 1879 on olemassa koiraverotilasto. Mielenkiintoinen tieto on sekin, että koiria oli Pyhäjärvellä virallisesti tilastoitu yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä tilattiin lehtiä. Voiko tästä päätellä muuta kuin sen, että koirat olivat tuohon aikaan kuntalaisille hyödyllisempiä kuin sanomalehdet.

Naiset sopivanhintaista työvoimaa

Pyhäjärviset pyysivät vuonna 1878 omaa postikonttoria kuntaan. Kirkonkylällä alkoi postitoimiston palvelu Lyytikäisen kaupan yhteydessä seuraavana vuonna. Varsinaisesti Pyhäjärven ensimmäinen valtion postitoimisto perustettiin keisarillisella asetuksella 1.12.1882. Petter Lyytikäinen vuokrasi aluksi Kultalasta postitoimistolle ja sen hoitajalle huoneen.

Valtion periaatteeksi tuli 1880-luvulla se, että jokaiseen kuntaan oli perustettava valtionpostin toimipaikka. Kun kunta sai luvan perustaa valtion postikonttorin, valtio maksoi postinhoitajan palkan. Kuntalaisten vastuulle jäi huolehtia huoneiston, valaistuksen ja polttopuiden järjestäminen.

Tässä kohdin on väkisinkin todettava pari sanaa tämän alan palkkapolitiikasta. Suomen talouden kehittäjä, filosofi ja suomalaisuusmies J. V. Snellman, piti valtion kassan puolta ja katsoi, ettei postitoimistojen perustamisesta eikä sen työvoimasta saanut tulla liikaa rasitusta valtiolle.

Snellmanin mukaan naiset olivat työvoiman hintansa puolesta mitä sopivinta työvoimaa postilaitokselle. Postilaitoksen periaatteeksi tulikin, että naispuolisten postitoimistonhoitajien palkat määrättiin alun alkaen alhaisemmiksi kuin miespuolisten. Täysi-ikäiset, 25-vuotiaat naimattomat naiset ja myöskin lesket hyväksyttiin postiasetuksessa postitoimistonhoitajiksi.

1800-luvulla postilaitoksen konttoritehtävissä toimi kaikkiaan jo lähes tuhat naista. Suku ja tausta sanelivat naisen pääsyn postitoimistonhoitajan virkaan. Ylimpään sosiaaliseen ryhmään kuului myös Pyhäjärven postitoimiston ensimmäinen hoitaja, neiti Anna Sandberg. Hän avioitui myöhemmin pastori Erik Erikssonin kanssa ja jäi siinä yhteydessä pois toimestaan.

Anna Erikssonin tilalle postinhoitajaksi tuli neiti E. Hartman. Kuntalaiset ja kirkossa kävijät tottuivat siihen, että posti oli aina auki ja postitoimistonhoitaja kaikkina aikoina, myös sunnuntaisin, kuntalaisten palveluksessa.

Sunnuntaisin ovet aukenivat vasta kello 14

Kunta rakennutti postille oman talon, ”oman kartanon”, vuonna 1886. Vuonna 1890 valittiin Pyhäjärvelle postinhoitaja, joka halusi rajoittaa postin aukioloaikoja. Tämä herätti kuntalaisissa tyytymättömyyttä. He valittivat, että uusi postinhoitaja aukaisi postin vasta kello 14.00. Kirkkoväen oli odotettava kirkonmenojen jälkeen kaksi tuntia ennen kuin pääsi postiin. Tuolloin myös tungos postitoimistoon oli kova.

Postitoimiston hoitaja ei pitänyt tungoksen aiheuttamasta hälystä ja kurkottelusta tiskin yli ja vaatikin, että kunta rakennuttaisi toimistoon palveluluukun. Näin hän pystyisi palvelemaan yhtä asiakasta kerrallaan. Kuntakokous kuitenkin vielä vuonna 1890 torjui luukun rakentamisesityksen.

Asia oli varmasti tärkeä sekä kuntalaisille että postinhoitajalle, koska siitä oli uutinen Kaiku-lehdessä vuonna 1890. Kirkonkylän historiallisten rakennusten kartoituksesta luin, että Lepolan, Paakin pihapiirissä olevan vanhan talon, salin ovessa on luukku postin jakoa varten. Voi olla, että Lepola on juuri kunnan alun perin postikonttoriksi ja postinhoitajan kodiksi rakentama talo. Tästä asiasta haluaisin mieluusti lisätietoa. Myöhemmin posti toimi muun muassa seurantalo Ainalassa.

Apteekki kirkonkylälle vuonna 1875

Apteekki perustettiin vuonna 1875 kirkolle. Vuonna 1917 Pyhäjärven apteekkiin tuli harjoittelijaksi Iisalmesta kotoisin oleva Väinö Koivula. Apteekkia johti tuolloin apteekkari Lundahl.

Väinö Koivula oli iisalmelaisen kultasepän ja raatimiehen poika, joka oli käynyt keskikoulun. Koivula oli sittemmin 1920- ja 1930-luvulla tunnettu urheilija Suomessa. Hänestä tuli Työväen Urheilulehden toimittaja ja Helsingin kaupungin urheilu- ja retkeilytoimiston päällikkö (1942–1963).

Kun Väinö Koivula siirtyi vuonna 1916 Kuopion apteekista Kuopion Pyhäjärvelle, hän oli parikymppinen nuorukainen. Hänen Pyhäjärveltä sisarelleen lähettämiään kirjeitä säilytetään Suomen Urheilumuseossa.

Koivula kuvaa vuoden 1917 kesäkuussa kirjeessään, että elämänmeno kirkolla oli suorastaan ”kovaa”. Hän kirjoitti: ”Eilen täällä majaili kerrassaan kolme autoa. Rautatieinsinöörejä myös. Kylän tyttösille tottuneita kavaljeereja. Itselleni ei muuta kuulu kuin että olen kovassa urheilukunnossa. Saaressa (tämä oli nuorison ja nuorisoseuralaisten tanssipaikka Karhusaari) olemme käyneet tämän tästä piiriä pyörimässä. Sepä se on tämän kesän hauskimpia seikkoja ollutkin.” (Väinö Koivula 30.6.1917).

Ukkonen jyrähti kun Koivula kolmiloikkasi

Rautatielinjan suunnittelu ja sen vetäminen maastoon olivat vuonna 1917 käynnissä Pyhäjärvellä, ja se toi paikkakunnalle mittamiehiä ja insinöörejä, jotka liikkuivat autoilla. Joulukuussa 1917 Koivula kirjoitti, että rautatien rakentaminen oli jo hyvässä käynnissä. Koivulan mukaan satakunta miestä ”romahutti kaataa puita linjalta”.

Kirkonkylällä harrastettiin urheilua, mikä miellytti sitä harrastavaa Koivulaa. ”Urheilukunnossa olen ollut paremmassa kuin koskaan”, Koivula kirjoitti heinäkuussa 1917.

”Kuluvan kuun 8. päivänä oli täällä kilpailut. Näin sydänmaalla, jossa matkaa lähimmälle rautatieasemalle on 100 kilometriä, mennään innostuksessa ylen helposti liiallisuuteen. Yleisö otti minut suosikikseen ja kohteli kuin sankaria. Eräskin Castrén niminen miesten mies, maanviljelijä sanoi, että ukkonen jyrähti kun sinä kolmiloikkasit. Viime vuonna loikkasin parhaalla yritykselläni 11,36, nyt 12,92.”

Nuorella miehellä oli kirkonkylässä useita harrastuksia. Hän osallistui nuorisoseuran näytelmäkerhon toimintaan ja kävi tanssiharjoituksissa. Ainoa asia, joka haittasi harrastuksia, oli itse työ. Tuolloinhan niin apteekit kuin kaupatkin olivat auki lähes yötä päivää, ja vapaa-aikaa työntekijöillä ei juuri ollut.

Hänellä, uudella työntekijällä, ei ollut edes kesälomaa. Jo heinäkuussa 1917 Väinö Koivula pohti Pyhäjärveltä pois lähtöä. Hän kirjoitti, että ”minun pitäisi lähteä täältä pois. Irtisanominen on ilkeää, kun mitään varsinaista syytä ei ole ja apteekkari on varsin hyvänahkainen mies. Mutta siksi toisekseen saan olla monista huveista poissa, mikä näin kesällä on pirullista pirullisempaa. Niinpä nyt viime ja sitä edelliselle saariretkelle pääsin vasta noin kello 11 illalla, siis 1–2 tuntia ennen poislähtöä.”

”Mieli näivettyy ja elämänhalu uhkaa kadota”

Koivula laski työpaikkansa eduksi kuitenkin hyvän ruoan, rahan säästymisen ja rauhallisen elämän. Mutta nuorukainen kirjoitti haikeasti sisarelleen (18.7.1917), että ”mitäpä sillä kaikella on merkitystä, jos mieli näivettyy ja elämänhalu uhkaa kadota”.

Vuoden 1917 joulukuussa Koivula raportoi, että kuntaan oli tullut lääkäri. Lääkärin virka perustettiin vasta 1920-luvulla, mutta jo aiemmin Pyhäjärvellä kävi ainakin lääninlääkäri pitämässä vastaanottoa.

Lääkärin tulo vilkastutti apteekin toimintaa. Koivulan mukaan apteekista lunastettiin joka päivä, sunnuntait mukaan lukien, keskimäärin parikymmentä reseptiä. Jo vuonna 1917 Koivula tietää, että sairaalakin oli kuntaan päätetty laittaa ja sen tuli olla valmis helmikuuhun 1918 mennessä.

Mielenkiintoista kuitenkin on, että Väinö Koivula ei kommentoi kirjeessään lainkaan vuoden 1917 suurta tapahtumaa eli Suomen itsenäistymistä. Mitä ilmeisimmin se ei vaikuttanut millään tavoin nuorukaisen elämään. Sen sijaan itsenäistymistä seuranneet kansalaissodan tapahtumat järkyttivät häntä suuresti.

Amerikan-kävijän vaikutuksesta työväenaatteeseen

Koivula sai tuohon aikaan poliittisen tietoisuuden herätyksen Pyhäjärvellä. Hän tapasi kyläläisen Amerikan-kävijän, joka oli maailmankatsomukseltaan sosiaalidemokraatti ja ammatiltaan Singerin ompelukoneen asiamies. Tämä mies teki Koivulaan niin suuren vaikutuksen, että hän sitoutui työväenaatteeseen loppuiäkseen.

Poliittisen tietoisuuden herääminen teki Koivulan olon tukalaksi työpaikallaan. Toukokuussa 1918 Koivula kirjoitti Pyhäjärveltä, että ”nyt elän alkeellisissa oloissa, alkeellisten miesten ympäröimänä, kuullen heidän typeriä, itsekkäitä ja valheellisiakin puheita. Olen tuntoni pakosta jäänyt syrjästä katsojaksi.”

Tässä Koivula selvästi viittaa siihen, että hän oli poliittisesti eri mieltä kuin ympäristö, apteekkari, nimismies ja paikkakunnan muut silmäätekevät, joista useat olivat suojeluskuntalaisia. Koivula siirtyi näiden tapahtumien jälkeen Pyhäjärveltä pois.

Kaikki kuntalaiset saivat äänioikeuden

Dramaattisista tapahtumista huolimatta itsenäistyneen Suomen uudistukset toivat Pyhäjärven kuntalaisille hyvin merkittäviä perusoikeuksia. Se kävi ilmi, kun lukee Pyhäjärven kunnankirjurin Pekka Nevalaisen kertomuksia tältä ajalta.

Vuonna 1918 kunnallispolitiikan perusteet muuttuivat täysin. Kunnallinen valta siirtyi omistusperiaatteesta eli manttaaliomistuksesta mies ja ääni -periaatteeksi. Kaikki kuntalaiset saivat äänioikeuden riippumatta siitä, omistiko maata tai muuta omaisuutta.

Samoin kunnallisverotus muuttui todellisia tuloja vastaavaksi. Vuoden 1918 torpparivapautuksen yhteydessä Pyhäjärvellä omaa maata sai 50 torpparia ja useat maattomat ja pientilalliset saivat valtion takaamaa edullista viljelystila- tai lisämaanostolainaa.

Pientilat lisääntyivät Pyhäjärvellä, ja yhä useampi talonpoika oli nyt oman tilansa herra. Nämä seikat antoivat tavallisille kuntalaisille yrittämisen intoa ja toivoa tulevaisuuteen.