Suomen sydänmaiksi sopii nimittää Suomenselän ympäristojä, sillä niinkuin sydämmestä verivirrat vuotavat ruumiin eri osiin, niin saavat näiltä ylänteiltä lähes kaikki monihaaraiset vesistömme alkunsa. Näissä synkissä saloissa suomalainen henki ilmautuu luonnollisessa kuoressaan, Suomen kieli puhtaimpana, runsaimpana tulvailee, raikkaimpana kaikuu, ja Suomen kansa alkuperäisimmissä oloissaan elää elmettelee. Ja aivan keskellä Suomen selkää syvän mutkan sopukassa Hämeen, Savon ja Pohjanmaan rajalla aaltoilee iso, ihana järvi, sykkivä sydänkohta suuressa Suomessamme. Useat ulospistävät, pitkät niemenkielekkeet metsäisine kukkuloineen tukevin piirtein veistävät järven ristin muotoiseksi. Ristijärveksi sitä ennen aikaan sanottiinkin, vaan kun pakana haltija vielä silloin Suomen sydänvesiä kouristi ja vuotisia ihmisuhreja vaati, niin päätettiin ristiä järvi uudelleen Pyhäjärveksi, eikä se sen koommin hukkuneiden sydänverta kysy.

Mutta historialliselta kannalta katsoen on asutustulva kulkenut vastavirtaan sydänmaihin päin; eri rannoilta saapuen ovat suomalaiset heimokuntamme toisiaan tavanneet näillä salomailla, tänne harjuille rajapyykkinsä määränneet, ikäänkuin kalvoiksi eri sydänpuoliskojen väliin. Pyhäjärvi on ollut se keskikohta, johon kaikki vaistomaisesti ovat pyrkineet. Ensimmäiset asukkaat sanotaan olleen kalastavia Hämäläisiä, joiden katiskat vielä nytkin joskus näkee veden värehtivästä pinnasta kohoavan. Mutta suurin tuntuu kuitenkin Savolaisten vaikutus olleen, sillä koko Haapajärven kihlakunnan alueella ainoasti läntisellä rannalla puhutaan selvää Pohjanmaan rantamurretta. Pyhäjärven pitäjäs on viiteen murrealueeseen jakautunut: etelärajalla Pihtipudasta vasten puhutaan Pohjois-Hämeen savolaista murretta, itärajalla Kiuruvettä vasten Pohjois-Savon murretta; pohjoisessa Kärsämäkeä ja lännessä Haapajärveä vasten tapaa näiden pitäjästen Karjalan ja Savon murteihin rantamurretta välittäviä vivahduksia. Mutta kirkon ympäristöllä puhutaan kieltä, joka näistä neljästä on sulautunut yhdeksi, soinnukkaaksi murteeksi, joka äänteiden puhtaudessa on lähinnä kirjakieltä, jos sitä nimittäin voi äänneopillisen puhtauden mittana pitää. Ja tämä kaunis kieli on eri murteiden yhteistulos, ei niiden alkulähde, se on niinkuin lehtien reunustama kukka, ei niitä kasvattanut juuri.

Jos ihmishenkeä tahdomme luonnossa tutkia, niin tulee meidän poiketa syrjäisiin seutuihin, joihin se vasta myöhään on tunkeutunut, sillä vanhoilla sivistyssijoilla ja vallan maanteillä se on jo alkuperäisyytensä menettänyt. Mutta väärin olisi kuitenkin se olettaminen, että nämä salomaatkaan ennen suomalaisten asutusta ovat aivan autioita, hengettömiä erämaita olleet. Kansan muistin pohjukoista kuplehtii jolloin kulloin pinnalle haihtuvia muistoja vanhemmista alkuasukkaista, jotka olivat ennen nykyisen väestön tuloa järvien rannoilla, vuorien koloissa eläneet ja uuden asutuksen tieltä hävinneet kuin hämärä talvella. Pyhäjärvelläkin on muisto semmoisesta vanhanaikuisesta olennosta, jota nimitetään Hiiden, Jättiläisen eli Pirun nimellä, säilynyt, sekä kertomus hänen paostaan Pyhäjärveltä pitkin Pyhäjokea merelle saakka. Erityisseikat hänen kulussaan toisintelevat kyllä etäälle toisistaan, vaikka pääajatus näissä paikallistarun katkelmissa kuitenkin on yhtäpitävä, josta syystä yhteen jaksoon pujotellen kerron ainoasti Pyhäjärvellä kuulemani tarut, sillä Kärsämäellä ja Haapavedellä löytämissäni toisinnoissa Hiisi kulkee vastavirtaan.

Hiiden kulku Pyhäjärvellä

Alkuaan se on lähtenyt Kuuhingon vuoresta, sitä oikein syntymäpaikakseen sanonut. Siitä se on tullut Hinkuan vuoreen. Hinkuan vuoresta ovat muut asukkaat ajaneet sen pois; sitten se on kulkenut pitkää kangasta, Reuhkalassa yötä ollut, siitä tullut Kutramoiseen talonsa paikkaa katsomaan, vaan ei ole ensinkään siihen hyvästynyt. Sitten tullut Hiidenmäkeen, siinä ollut ja asunut. Ja siihen johonka se on aina soutanut veneellä synkimmän vuoren alle, niin se on kiveen puristanut sormensa sijat, että siinä on semmoinen veneen valkama, ja siinä on aina puutela, ja jos sen pois pudottaa, niin se tulee vielä nytkin paikoilleen. Siinä Pirun valkamassa nähtiinkin entiseen aikaan punaseksi maalattu vene.

Mutta sitten on kalamies siihen ruvennut sen vuoren taa tekemään taloaan, mistä lie peräsin ollut Hämeenmaasta. Sen kanssa tullut riita, ja Hiisi aikonut muuttaa pois koko mäestä, niin sitten on tullut kova ukkosen ilma ja täräyttänyt kovasti sitä mäkeä. Se on pelosta hypännyt siitä pesästään pois ja lähtenyt juoksemaan, kovin tiukasti mennyt, ja noussut Hiidenahon tuvan katolle ja sieltä lakeistorveista tipauttanut tupaan. Siinä ollut vanha emäntä talossa, niin se arvellut: ”mikähän tässä hajahtaa?” Niin löytänyt siitä lakeisalta ja ottanut ja pannut talteensa ja sanonut että: ”se on pirun p–”. No ei siinäkään ollut Hiiden hyvä olla; kun ukkosen ilma alkanut väsähtyä, niin se arvellut että: ”millä keinoin hän muuttaa? Hän ei lähde järveä kiertämään, ja on huonot saappaat, eikä pääse kahlaamalla, eikä ole nahkaa, että uudet saappaat ompelisi”. Sitten mennyt, ja siellä ollut laitumella paljon hevosia, niin siitä yhdeksän tammaa tappanut ja nylkenyt, ja mennyt Pyhäjärven kirkon harjalle (!) ompelemaan, yhdeksästä tamman nahasta ommellut saappaan varret. Lehmä ommellessa tarttunut pikilangan pohjukkaan, se vetäissyt sen kiini ompeleeseen, vasaralla kopistanut ja sanonut: ”yhyh, tulipa tuohonkin vähäinen lysmy!”

Sitten saanut saappaansa valmiiksi, niin Hiidenmäelle tullut takaisin sieltä tavaroitaan pois kantamaan. Hiidenvuoren sisästä hakenut perintökivensä ja kätkyensä ja huhmarensa ja jauhinkivensä. Sitten lähtenyt kahlaamaan siitä Hiidenniemeltä, niin liika raskaalta tuntunut takka. Kätkytniemen kohdalle heittänyt kätkyeensä ja tullut Itkonniemeen ja itkenyt siinä, kun on selkä iso edessä, että: ”ei tästä voi päästä ylitse”. Taas kahlannut vähän matkaa sitä järveä, niin alkanut saappaan suusta vesi mennä hölistää, niin siihen pudottanut perintökivensä ja sanonut että: ”siinä on, Hiisi, sinun karisi!” – ja se vielä näkyy järvessä siinä ja sanotaan Hiidenkariksi.

Siitä noussut niemelle, niin siihen huhmarensa jo pudottanut – ja sitä sanotaan Huhmarniemeksi. Sitten kun pimeä tullut järvellä, kun posannut siellä päiväkaudet, niin eksynyt siellä ja Huutoniemen kohdalla huutanut venettä, – eikä ole kuitenkaan tuotu venettä sille. Sitten se on kahlannut ja noussut pois siitä järvestä, kulkenut sydänmaita eksyksissään ja tullut Särkjärven takapuolelle ja sinne jauhinkivensä heittänyt. (Tähän päättyvät tarinat Hiidenniemessä Pyhäjärven eteläreunalla; muutama toisinto kuitenkin lopussa lisää: ”sitten se on lähtenyt sinne Pyhäjokea kulkemaan”, tai vielä selvemmin: ”siitä se on sitten mennyt mennäkseen Merijärvelle Härkkämän vuoreen”. Mutta pitäjän pohjoisosassa Pyhäjoen varrella jatkuu taru seuraavaan tapaan:)

Se on tätä Pyhäjokea jättiläinen mitannut, ja koetellut saappaitaan, että missä saappaan suusta vesi rupeaa menemään, niin Haudanjoen suussa puolisääreen ollut vettä. Kun on siitä lähtenyt alaspäin kävelemään, niin tuolla Kuljun suvannolla sitten yhdessä kohti sukkarihmaan ollut vettä. Sitten on Haapaveteen tullut Askon syvään, niin siinä saappaan suusta ruvennut tärköttelemään vesi sisään. Siitä jo kylläynyt ja noussut maalle ja ruvennut kenkiään korjaamaan siinä Haapaveden kirkon katolla, ja kirkko ollut kenkärenkkuna siinä. Siinä sanotaan Tintinmäeksi, hevosen raato ollut mäellä, niin tarttunut siihen langan mutkaan, ja se on vetänyt sen kiini ompeleesen vaan ja luönyt vasaralla ja sanonut: ”ehkä on luja, jos ei ole kaunis!” Kun oli saappaat saanut valmiiksi, niin siitä taas lähtenyt alaskäsin jokea mittaamaan, ja tullut tuonne Nivapekkilän päällistölle, jossa se on äkkiä pudonna – semmoinen poukama taas ollut joessa – niin se on pannut että: ”Oh, Hiisi, mikä kuoppa tässä on tämmöinen!” Sitten taas pitkin matkaa kävellyt jokea alas, niin sen on ilta tavannut, kun on päässyt Väyräkosken saapuville sivu Merijärven. Siinä kummastellut, kun on Väyräkoskeen päässyt, että ”eipä tässä enää kengän pohjatkaan kastu tässä koskessa”. Siitä taas alas lähtenyt Pyhäkoskea menemään, niin se on kummastellut, että ”täälläpä vähä vettä, ja meri kohta tulla pitäisi”; vaan kun se on Pyhäkoskeen sitte päässyt – ja pimeä sen tavannut siinä, että ei nähnytkään enää – niin kerta putosikin sitten kuoppaan, ja siinä sanoi: ”Hoh, Hiisi, mikä kuoppa tämä on, kun tässä nyt näin syvältä on vettä.” Siitä kun lähti alas kävelemään ja alkoi haparoida: ”minkälaiset törmät tässä, kun täällä ei maata kuulukaan, kivet aina kouraan tuntuu – eikä tämä taida loppuakaan, kun täällä yhä semmoinen törmä on” – no se on siinä kävellyt edestakaisin sitä.

Viimein kun on Naistenkarille päässyt, niin se on sanonut jo että ”millainen pitkä kaivo tämä oli, koska täältä matalata taas tulee, kun ei saappaan pohjatkaan oikeinpäin kastu taas”. Se siellä haparoipi taas; kun käveleepi toista puolta jokea, niin siellä on jyrkkä törmä. Sitten toiselle puolelle jokea lähtee, niin sanoo taas: ”täällä on jyrkkä törmä, vaan jo nyt alkaa maa tuntua”. Se sitten alas vaan painuu myötäänsä päivän nousuun, niin Vuotin suvantoon päässyt, siellä taas ollut sukkarihmaan asti vettä. Sitten Kupulinkoskeen päässyt, siinä on tullut näköpäivö jo. Se alkanut kummastella: ”vaan silloinpa on kivi pehmeänä ollut, kun täällä on kaiken näköä askeleita tässä kalliossa.” – Ja yhä vaan alas painunut mereen asti sitä Pyhäjokea.