Kansantieteilijä ja Lapin tutkija T. I. (Toivo Immanuel) Itkonen (1891–1968) vietti lapsuutensa Pulkkilassa, jossa hänen isänsä Lauri Itkonen oli kappalaisena 1889–1899. Pulkkilasta perhe muutti Inariin, josta isä oli saanut kirkkoherran viran. Pappilan suuressa sisarusparvessa varttui sitten useitakin saamelaisen kulttuurin ja kielen tuntijoita: T. I. Itkosen nuorempia veljiä olivat rovasti Tuomo Itkonen ja akateemikko Erkki Itkonen, vanhin veli Ilmari Itkonen taas toimi Enontekiön nimismiehenä ja sitten Oulun lääninhallituksessa erityisesti Lapin asiain esittelijänä. T. I. Itkonen pani 1950-luvulla paperille muistelmiaan lapsuus- ja nuoruusvuosiltaan. Käsikirjoituksena säilyneistä muistelmista julkaisemme hiukan lyhennettyinä jaksot, jotka käsittelevät lapsuusaikaa Pulkkilassa ja perheen muuttoa Inariin.

Pulkkilan pappila sijaitsee Siikajokeen laskevan Lamujoen rantatörmällä verraten kauniilla paikalla. Siellä oli ennemmin ollut pappina mm. Calamnius (katso Ilmari Kianto, ”Papin poika”; siinä on kuvallinen kertomus pappilasta). Niillä main riehui vuonna 1808 Pulkkilan taistelu. Sota-ajasta kerrottiin seuraava tapahtuma. Taistelun aikana oli eräs kasakka ratsastaa karauttanut rinta läpi ammuttuna pappilan pihaan ja siinä suistunut kuolleena maahan. Hänen karvalakkinsa vuorista pappilan renki löysi joukon kultarahoja. Pulkkilan rajamailla on myös Vornan silta, missä niin ikään tapeltiin.

Vanhemman, autioksi jääneen asuinrakennuksen seinät olivat luotien lävistämät, ja pihamaalta ja pelloista löytyi erikokoisia kanuunankuulia, joita isä oli latonut kymmenkunta riviin kirjoituspöydälleen.

Pappila oli tilustensa keskellä niin yksinäisenä, ellei millään suunnalla näkynyt naapuritaloa, ei edes torppaa. Uudempi asuinrakennus oli keltaiseksi maalattu, valkein nurkkalaudoin; muut rakennukset oli punamullattu.

Lapsia syntyi nopeassa tahdissa. Jo ennen Pulkkilaan tuloa oli syntynyt esikoinen Lauri Ilmari (1888). Pulkkilassa syntyivät Tyyni Ruusu Maria 1889, Toivo Immanuel 1891, Arvo Johannes 1893, Tuomo Antero 1894, Eeva Sofia 1896 ja Aili Amanda 1898. Perheen muutettua Inariin lapsia siunaantui vielä kuusi lisää, nuorimpana Erkki Esaias (1913), Kaikki meidät Pulkkilassa syntyneet auttoi ilmoille kansankätilö, vanha emäntä ”Kyöstilän mummu”.

Tyyni kun oli mustatukkainen, niin joku renkimies sanoi hänestä: ”tyttö tynnyrin pituinen, tervanahturin (= sutin) näköinen”. Tämän kirjoittajasta taas hoettiin: ”Toivo, toinen mies” (nim. pojista toiseksi vanhin). Eräs piikatyttö, Hakalan Kreeta, minua aamulla ruokotessaan sanoi: ”Tuolla Toivolla on niin iso pää, ettei sitä tahdo jaksaa kannattaa.”

Varhaisin lapsuusmuistoni on se, että kolttu päällä olin syömässä nokea kamarin uunista, kun isä tuli sisään ja kovaäänisesti hälytti äidin hätään. Kapalovauvana olin kerran saanut niin kovan kouristuksen, että olin ollut sinisenä. Piikatyttö oli juossut peltoa kylvävän isäni luo, ja sitten molemmat perävilkkaa kotiin, jossa isä lääkärikirjasta äkkiä löysi apukeinon.

Kerran, kun vielä osaamatta puhua olin äitini käsivarrella ja hän jutteli Kokkolan puolesta muuttaneen ruotsalaisen talokkaan Näsin Matin kanssa, joka puhui hyvin nopeasti ja huononlaista suomea, olin sanonut tälle vasten pläsiä, että ”puli-puli-puil-puli”. Siitäkös Matti ihastui ja sanoi, että tuosta pojasta tulee varmasti pappi, joka vielä saarnaa Pulkkilan kirkossa. (Pulkkilan kirkosta oli muuten ennustus, että sen katto kerran putoaa sisään surmaten kirkon täydeltä väkeä. Ei käynyt toteen; sitä ennen kirkko purettiin.)

Siitä saakka Matti piti minusta erikoisesti, keinutteli polvellaan ja toi ”pompoolia” eli ”kompiaisia” (= karamelleja) ja nisuja. Hän oli hyvin suruissaan, kun lähdimme Inariin, ja toivoi loppuunsa asti, että minusta tulisi pappi, joka toimittaisi hänelle ruumiinsiunauksen. Näin kirjoitteli lukkari Antti Aho isälle Inariin.

Kerran kun 3-vuotiaana tallustelin pappilan lähistöllä maantietä pitkin, tuli vastaani Savilammen torpan vihainen jäärä ja pökkäsi minut kumoon. Nousin pystyyn ja sama temppu toistui monta kertaa, mm. sain haavan päähäni ja siitä jäi pysyvä arpi tukan kätköön. Miten olisi lopulta käynytkään, mutta parkunani kutsui paikalle renkipoikamme ”Köpin-Iikan” ja Matti Paakki -nimisen orpopojan, joka oli meillä monet vuodet ”ruotilaisena”. He ottivat pässin kiinni, sitoivat typpivyöllä kaulasta kiinni aitaan ja sitten seipäällä voitelivat elukkaa hyväisesti.

Muistelen, että kerran olin äidin kanssa kahden poikien kamarissa. Katselin ikkunasta hämärtyvää talvi-iltaa. Olin näkevinäni, miten suunnattoman suuri himmeä sumunkaltainen ratas pyöri hitaasti ikkunan edessä ja joka pyörähdyksellä ilta vähän pimeni. Kutsuin äidinkin tätä kummaa katsomaan, mutta hän ei sanonut näkevänsä mitään sellaista. Ilmari oli sen verran vanhempi, että hän seurusteli enemmän renki- ja kylänpoikien kanssa. Muistan, että kerran kivitimme toisiamme seisten kumpikin eri puolilta pihaa eli ”kartanoa”. Ilmarin viskaama pienehkö kivi sattui kipeästi jalkaani, avojaloin kun oltiin. Tyyni kertoi myöhemmin, että minusta oli hänelle loppumaton kiusa, kun hänen täytyi aina minua paimentaa ja minä muutenkin kuljin aina hänen perässään. Kerran hän suutuksissaan pukkasi minut myllyn kivipadolta Lamujokeen, josta raavaammat ihmiset minut onkivat kuiville.

Tyyni sai kelpo lailla vitsaa, niin myös toisesta kolttosesta: Meillä kävi pyykkiä pesemässä ja päiväläisenä (”kasakkana”) Salmen Miina -niminen itsellisvaimo. Hänellä oli röijyssä koreat lasinapit, ja kun hän sattui jättämään tuon pukineen saunakamariin, oli Tyyni sen löytänyt ja puremalla kiskonut napit irti.

Pappilan lehmät ajettiin muutamaan aikaan kesästä uittamalla Lamujoen yli laitumelle Ruotekorpeen, ja paimenet Ruoti-Matti ja Ilmari saattoivat niin ikään uimalla mennä joen poikki, pitäen kiinni lehmän hännästä. Minä pyrin kerran mukaan juosten myllyn kivipatoa myöten, mutta kompastuin ja löin kasvoni terävään kivensyrjään niin, että poski repesi vasemmasta suupielestä pitkälle korvaa kohti. Joutuin valjastettiin hevonen, ja isä kyyditsi minut parin kilometrin päässä olevaan kirkonkylään, jossa apteekkari Jung (Ljung?) ”Junki” ompeli haavan ja ihmetteli, että onpas siinä 4-vuotiaaksi miestä, kun ei itke ollenkaan. Tämän tunnustuksen johdosta aloin nauraa ja ommel ratkesi, jonka jälkeen Jung pani pisteet lujempaan. Sama apteekkari oli hyvä uimaan ja kellumaan. Kerran kun pappilassa oli paljon vieraita, hän pyynnöstä näytti taitoaan: riisuutui ja kellui selällään pari sataa metriä jokea alas, sikari hampaissaan ja sanomalehteä lukien.

Kuusivuotiaana käyttelin kerran kirvestä liiterissä, veistellen halkoa sillä seurauksella, että terä lipsahti oikean jalkani keskivarpaaseen, joka halkesi. Toisella kertaa kirves sattui polven yläpuolella oikeaan jalkaan jättäen pysyvän arven. Kummallakin kertaa pantiin haavaan muistaakseni suolatonta ”lujaa voita” ja side päälle. Kirveen käytössä en Pulkkilassa edistynyt kovin pitkälle, mutta veitsellä nikkaroin vesimyllyjä, väkkäröitä, saha-Matteja, jousipyssyjä, paju- ja mäntypillejä ja niin edelleen.

Kuusivuotiaana sain olla hevosmiehenä muutamassa vaativassa ajossa. Lienee sattumoisin ollut vanhempi muissa töissä, kun minut lähetettiin viemään kärryillä pari maitoastiaa kirkolle meijeriin. Kaikki meni hyvin miltei perille asti, mutta kun maantieltä piti kääntyä suorakulmaisesti meijerin pihaan, tarttui toisen pyörän rumpu kiinni rakennuksen nurkkaan suureksi harmikseni. Maito tuli kuitenkin onnellisesti perille, aisoissa kun oli pappilan siivoin hevonen.

Minua nuorempi Arvo Johannes kiipesi kerran kolmivuotisena kolttupoikana tikapuita myöten pappilan katon harjalle. Kökötti siellä hiljaa tuntikausia, väen hakiessa kaikkialta, kunnes huomattiin katolla ja joku aikuinen nouti pois.

Kerran 6-vuotisena kävin isälle ostamassa kirkolta kauppias Kusti Tervoselta Beirutski-paperosseja ja sanoin puodissa opetuksen mukaan: ”Peirutski pim-pam-pom!” Kauppias nauroi ja antoi vielä pari ”pompoolia”.

Tuohesta tehtiin naamareita (”naamakatti”), joissa oli silmän ja suun reiät, kolmikulmainen nenäaukko, johon pistettiin terävä tuohinenä, ja alle naavasta viikset.

Nuorempien sisarusten puuhista en muista juuri mitään. Tietenkin leikittiin kaikenlaista, oltiin pallosilla (”pallilla”), oli ”polttopallia” ja ”suolaa” ja ”seinäpallia”, mm. ”ällötystä”, jolloin palloilija oli selin seinään ja koetti saada kopiksi seinään yläpuolellensa nakkaamansa pallon.

”Pirtin puolella” vieraili usein eräs vanha ystävällinen mustalaisukko, ”Palli-Janne”, joka laitteli tuoreista päreistä palloja, ”koppeja” (oli hokema: ”Mulle oppi, sulle koppi, mulle kirjat, sulle kannet”, kun aapista opiskeltiin), hevosia rekiä ynnä muuta lapsille leluiksi. Paremmat pallot olivat nahkaa, neljästä kairasta ommellut, jouhitäytteiset.

Jannella oli tapana panna tupakkamällejään kuivumaan ikkunalaudalle, ja toisinaan maistelimme, miltä ne suussa tuntuisivat. Kesäisin tehtiin putkesta piippuja, joihin pantiin tupakaksi seinänraosta otettua sammalta; karvaita haikuja siitä lähti.

Ihailtiin lumpeita ja ulpukan varsista tehtiin kellonvitsoja (”lingat”) halkoen ja tietyllä tavalla katkoen. Kesällä tietysti ongittiin salakoita, ahvenia ja särkiä ja ”punapartoja”, kivennuolijaisia, ja pyydettiin rannoilta ”tuppihaukia” ”silmustamalla”, pitkästä heinänkorresta tehdyllä ansalla, joka sidottiin varren päähän. Ongenkoukku ostettiin kaupasta, hätätilassa tehtiin vaikkapa messinkisestä nuppineulasta. ”Perustin” oli vahvempaa lankaa ja ”kuuluvainen” kaarnaa tai myöhemmin korkkia. Renkipojat panivat rantaan vavallisia syöttionkia, joissa täkynä uiskenteli elävä sammakko.

Muutakin lapsellista julmuutta harjoitettiin. Otettiin kiinni paarma, varsinkin lehmän selästä, pistettiin sen takaruumiiseen rukiintähkä ja annettiin paarman lentää tiehensä peräsimineen. Käärmeitä pantiin pihtiin, ja kerran renkipojat pappilan metsässä Lehtokorvessa käydessään saivat kiinni kuovinpojan, jonka hirttivät kotona nuoran solmuun, vetäen eri suuntiin. Tallin oven yläpuolelle naulattiin joskus toisinaan ammuttu haukka siivet levällään, yleisen tavan mukaan (lienee ollut jonkinlainen suojeleva taika alkuaan).

Lehmät olivat monen värisiä, ja erään synkännäköisen mustan- ja valkeankirjavan lehmän nimi oli Tuonentytti, muuan toinen oli Kimuran Herttanen. Sonneja olivat mm. Valtti ja Jurva. Hevosilla ratsastettiin, tietenkin satulatta, kun niitä pojat veivät hakaan tai toivat sieltä taloon.

Erikoisen kiintoisaa oli silloin, kun pappilassa oli joku ammattimies, seppä tai suutari, joka ompeli lapsillekin pikku pieksut (tytöille ”lipposet” tai ”ruojuet”). Oli kerran pirttikamarissa läkkiseppäkin, joka taitavasti käytteli peltisaksia ja ”saltsyyraa” (suolahappoa). Vaatteet ompeli tavallisesti kirkolla asuva ”uskovainen” ”Säisän kraatari”.

Renkejä olivat Iikkaa lukuun ottamatta ja kai eri aikanakin Kalliokosken Veeti ja pitkän aikaa ”isäntärenki” Eera Jarva (”Repaska-Eera”). Hän oli hyvä suustaan, työteliäs, mutta viinaanmenevä. Eeralla oli pikkuinen, mustaverinen, hyvin vikkelä vaimo, jota sanottiin ”Eeran pikajalaksi” (polkupyörä tunnettiin silloin nimellä ”pikajalka”).

Isä kävi joskus Oulun markkinoilla Eeran kanssa ostamassa tai myymässä hevosta. Kerran hän lähetti Eeran yksinään mainitussa tarkoituksessa, mutta huonolla seurauksella: Eera rupesi ryyppäämään kaupungissa ja palasi Pulkkilaan ilman rahoja ja hevosta, jalkaisin ja suitset kaulassa. Kosusen kapakassa Hallituskadun varrella hän oli päässyt rahoistaan usean päivän kuluessa. Ensimmäisen kerran sinne tullessaan, kun näki salin olevan täpötäynnä, hän oli karjaissut, että ”tässä tulee Kärsämäen rovastin poika”, ja istumasija löytyi heti, samoin kuin tovereita.

Yhteen aikaan oli renkinä myös Nantte (Ferdinand?) -niminen pitkänhuiskea nuorehko mies, ja useana vuonna asusti pirtissä myös kunnanhoidokki ”Mannero” (hokema: ”Mannero, kinnero, kirppunokka”), jonka oikeaa nimeä en muista, pieni keski-ikäinen hintelä vähänäköinen, älyltään yksinkertainen mies, joka teki kaikenlaista pientä sekatyötä.

Pappilan ja kirkonkylän välillä sijaitsi maantien varrella lähellä hautausmaata ”Ruutin suutarin” mökki, jonka emäntä Leena piti kaupan kahvia ja nisua. Siellä yksi jos toinen ohikulkija poikkesi kahvittelemaan ja juttelemaan, niinpä usein isänikin.

Kerran hän taas pistäytyi mökkiin ja avatessaan oven näki tuvan perällä istuvan Manneron, joka kertoi suutarille: ”Kyllä se tuo Kusti Tervonen on hyvä mies. Minä kun ostin vähän sokeria, niin se antoi minulle kaupantekijäisiksi kaksi armiiroa.” Samalla Mannero sytytti toisen armironsa nautinnokkaasti palamaan. Suutari sanoa jurautti: ”No kun sait, niin anna toinen paperossi pastorille.” Mannero kun vähänäköisenä ei ollut huomannut isäni tuloa, kivahti tuikeasti: ”Pirhanaako minä sitä sille antaisin.” Isä sanoi ovelta: ”Mistäs se Mannero on isäntäänsä niin suuttunut?” Mannero säikähti, lähti tutisevin polvin kompuroimaan ovelle isää kohti, tarjosi hänelle toista armiroaan ja hoki: ”Voi hyvä isä, ottakaa, ottakaa!” Eihän siinä auttanut kuin ottaa.

Ruutin suutari oli tummaverinen, lyhyt, kyttyräselkäinen mies, filosofi ja karu humoristi. Kerrankin, kun hän tuli tiellä isääni vastaan ja tämä kysyi kuulumisia, niin suutari vastasi ”Ei kuulu muuta kuin että kontti on täynnä ylpeyden henkeä” ja läimäytti samalla kyttyräänsä kämmenellään.

Äiti kun kerran käveli maantiellä, tuli takaapäin ajaen hevosella Karppisen ukko, joka huusi varottaen ”akka, akka” ja sitten sivuuttaessaan ja tuntiessaan lisäsi yhtä kovalla äänellä ”päivää, päivää”.

Ihmisistä, joita pappilassa usein nähtiin, mainittakoon Kyöstilän mummu, josta edellä on ollut puhe, ja Kyöstilän pulska isäntä, lukkari Antti Aho ja hänen emäntänsä, Oravikankaan ukko, joka oli käynyt Amerikassa, Matti Näsi ja hänen komea nuorempi veljensä Lender, Junnon ja Lautojan isännät, talollinen Kiiskinen, jonka pojasta Pentistä tuli myöhemmin varatuomari ja tyttärestä lääkäri.

Oli myös eräs hengenahdistusta poteva pitkäpartainen ukko, jota sanottiin ”Rättäriksi”. Hän oli ollut piiskurina, kun raippoja annettiin rikollisille. (Vähän matkan päässä pappilasta oli tien varressa ”Ronkaisen petäjä”, jossa suurrosvo Ronkainen oli saanut raippoja.)

Lisäksi oli haudankaivaja, liikanimeltään ”Kuoppakontio”, pari akkaa (liikanimiltään Hönttä-Kaija ja Sävähtäjä) puolihupsu ja isohko tyttö ”Huppa-Seeru”, kauppias Kusti Tervonen ja hänen veljenpoikansa, sittemmin oululainen varatuomari Iivari T. Paitsi Tervosta oli kirkolla kauppiaana vienankarjalainen Mikko Jakolev, joka oli kuulemma erittäin kunnollinen mies; häneltä isä sai rahalainojakin pulassa ollessaan, muun muassa muuttaessaan Inariin.

Edelleen oli räätäli Säisä emäntineen, eräs Uno Cygnaeuksen näköinen vanha pyhäkoulunopettaja, maanviljelijä Ojantakanen, jonka poika Kalle, vitsikäs ”Ketseli”, tuli ylioppilaaksi ja toimi sitten nimismiehenä Kainuussa. Torppari Osnabruck oli huomattava, paitsi nimeltään, myös siitä, että hän herätti perheensä joka yö klo 1 syömään välipalaa, jonka jälkeen taas mentiin nukkumaan.

Kansakoulunopettajia (eri aikoina): A. Fr. Lantto, Micklin, Kyösti Gutzén – minun kummini – ja Taimi Miettinen, olikohan syntyisin Kiuruvedeltä. Lantto oli kotoisin Ylitorniolta (?) ja oltuaan opettajana osti Pulkkilassa Kytölä-nimisen maatilan Lamujoen rannalta. Hänellä oli Yrjö-niminen poika, josta tuli agronomi. Kytölän ruokakello äänsi: ”luuvellillee – luuvellillee”. Samaisen Lanton ja isäni välit eivät käsittääkseni olleet oikein hyvät. Syynä olivat luultavasti kunnalliset ja kansakouluasiat.

Opettaja Micklin oli tuikeannäköinen, mustaviiksinen mies. Koulusalin laipio oli kai heikkorakenteinen, koskapa kerran tunnilla Micklinin rouva, joka käveli vintissä, putosi kainaloitaan myöten laipion lävitse, jääden roikkumaan luokan yläpuolelle. Micklin karjaisi oppilailleen: ”Kuka uskaltaa katsoa ylös!” Eräs poika viittasi (käsitettyään asian väärin) ja sanoi ”minä” sekä katsoi ylös.

Kyösti Gutzén oli vanhapoika ja monitaitoinen mies, joka muun muassa keitti ruokansa ja pesi pyykkinsä itse. Lienee kuollut opettajana Muoniossa tai Kolarissa.

Taimi Miettisestä muistan vain, että kun pappilassa oli kutsut ja lapset iltamyöhällä pantiin nukkumaan, hän tuli Ilmarin ja minun sängyn luo ja yhtäkkiä tempaisi peitteen päältämme pois. Ilmari, joka kävi kansakoulua, itki katkerasti tätä häpäisyä, mutta minä lohduttelin, että mitäs tuossa on märisemistä.

Ilmari ja Tyyni kerkesivät Pulkkilassa käydä kansakoulua, ja pantiin sinne minutkin puoleksitoista vuodeksi vähän niin kuin ”auskultantiksi”, jolle ei annettu todistustakaan. Tovereista muistan Lauri Puolitaival -nimisen pojan, Ville Kyrön, Heikki Launosen ja Iikka Kansanahon, ison pojan, joka voitti hiihtokilpailun, sekä ”Jätkän-Veetin”, heiveröisen, länkisäärisen miehenalun.

Kerran syksyllä opettaja pani kaikki oppilaat hakemaan uusia tuoleja parin kilometrin päästä puusepältä. Minäkin kantaa retuutin tuolin koululle asti. Lienenkö vilustunut matkalla, mutta sairastuin kovaan kuumeeseen. Muistan, kun taudin aikana kerran kysyin ”onko nyt aamu vai ilta”, niin kaikki sanoivat, että nyt se hourii. Toisella kertaa lähdin muutamien poikien kanssa koulupäivän loputtua koulusta pohjoiseen melko kaukana metsän, niittyjen ja nevan takana olevalle kalliomäelle, jossa oli nähtävänä syvä kaivomainen onkalo. Pirunluolako lie nimi ollut – ehkä jääkautinen hiidenkirnu. Jännittävä nähtävyys se muistaakseni oli, mutta kun vasta iltamyöhällä palasin kotiin, ei minun päätäni silitetty.

Pulkkilan virkakunnasta on edelleen mainittu ainakin apteekkari ”Junki”. Ennen meidän aikoja oli siellä asunut metsänhoitaja Berghell (Pärhälli), joka katovuosina oli tehnyt hyvää rahvaalle (näitä aikoja kuvannee Pentti Haanpää kirjassaan ”Jauhot”), mutta hän oli isäni kertoman mukaan saanut kiittämättömyyttä palkakseen siinä määrin, että lähimmäisiinsä kyllästyneenä ampui itsensä.

Sitten oli metsänhoitajana Kjellman, jonka rouva kerran torui poikaansa: ”Mine hyppä, homma, häärä ja paitta päällä märkkä ja sine istu pirtti penkillä kon lehme!” Kjellmaneilla oli poika nimeltä ”Rännäri” (Ragnar). Heidän jälkeensä tuli metsänvalvojaksi Modén, harvasanainen mies. Hän osui kerran muuttamaan sydänmaan taloon, jossa emäntä oli kiivas ”hihhuli” (lestadiolainen). Emäntä tiukkasi Modénin uskonnollisuutta, ja tämä sanoi uskovansa niin kuin kirkko opettaa, jonka jälkeen emäntä piti voimallisen nuhdesaarnan. Pulkkilasta oli syntyisin myös Axel Sandström, joka sai surmansa Kittilässä kruununvoutina kapinakeväänä huligaanin ampumana, ja hänen nuorempi veljensä, ylioppilas Lennart. Heidän isänsä lienee ollut joku virkamies.

Vielä on mainittava säätyläisherra Eeberhardt, pienehkö teräväpiirteinen, kaljupäinen, sileäksi ajeltu mies, hienosti käyttäytyvä ja lapsille ystävällinen. Hän asui melko etäällä Launola-nimisessä talossaan, kävi usein meillä ja päinvastoin.

Lukkari oli isää melkoisesti vanhempi mies, Antti Aho, jonka emäntä oli muistaakseni Kestilän Mennandereita; tämä lapseton pariskunta asui kirkolla. Isäni oli Ahon kanssa kauan aikaa kirjeenvaihdossa vielä Inarista käsin; he olivat hyviä ystäviä. Aho oli kookas, kohteliaasti esiintyvä mies.

Vielä on mainittava Piippolan rovasti, joka oli isäni lähin esimies, koska Pulkkila oli Piippolan kappeliseurakunta. Kun isäni oli muuttanut vapun tienoissa 1889 Pulkkilaan, hän suunnitteli ensivisiittiä Piippolaan, mutta se lykkääntyi keskikesään, kuumaksi poutapäiväksi. Isä ajoi kärryillään rovastilaan ja astui saliin. Siellä istui keinutuolissa paitahihasillaan, avojaloin mahdottoman pyylevä, isovatsainen mies, joka soudatteli itseään hiljakseen, puhkui kuumuudesta, joi tavan takaa puolukkamehua, tuijotti vierastaan tappisilmin eikä puhunut paljon mitään. Kun tätä jatkui jonkin aikaa, isäni nousi ja sanoi hyvästit.

Rovasti oli Niilo Karlsberg, sittemmin Karilas (hän toimi myöhemmin Helsingissä senaatin kirkollisosaston esittelijäsihteerinä), syntyisin Komukallion torpasta Kalajoelta. Karlsberg oli lahjakas mies, hyvä saarnamies, mutta lisäksi hän oli syventynyt kirkolliseen lainsäädäntöön, jonka johdosta myös pääsi ylenemään esittelijäsihteeriksi. Loppuiällään hän joutui esittelemään asioita ”ryssäläissenaatillekin”.

Karlsbergit tulivat Pulkkilan pappilaan kesäisin parivaljakolla ja nelipyöräisillä trilloilla ajaen, meikäläiset kävivät Piippolassa ”kieseissä” istuen. Piippolan pappilan päärakennus oli hyvin vanha, luultavasti 1700-luvulta. Sen vintillä Karlsbergin lasten kertoman mukaan ”hittuset” kummittelivat laulaen omalla sävelellään: ”Tiiralillaa-lillil-lee”. Valoisanakin aikana juosta kipaistiin ullakolla sydän kurkussa, mitä sitten pimeällä.

Piispa liekö ollut O. I. Colliander, kävi Pulkkilassa isän aikana pari kertaa. Ei ole turha puheenparsi ”kuin piispa pappilassa”, sillä jo viikkoja ennen hänen seurueensa tuloa laitettiin hyviä ruokia, joista mieleeni jäi etenkin herkullinen ”piispanleipä”, melkein pelkästä nisusta ja maidosta leivotut ohuet isot näkkileivät, jotka kaksittain pikku rei’istä nuoranpätkällä ja kahdella nappulalla ripustettuina saivat kuivaa vartailla reikäleivän lailla.

Satunnaisia vieraita olivat vielä ”sotatohtori” Moberg Oulusta, joka ajeli kaksivaljakolla ja trilloilla ”arvannostoon” tulleita nuorukaisia tarkastamassa, tohtori Relander Haapavedeltä ja Kittilän, sittemmin muistaakseni Haapajärven kruununvouti Charles Emile Ahnger, joka tiesi kertoa paljon kummia Lapista.

Syyskesällä oli pappilassamme vuosittain papinsaatavien eli ”tihuntien” kanto, jolloin isännät toivat osuutensa jyviä, lihaa, voita ja pyöreitä, ohuita leipäjuustoja, jotka olivat herkullisia kahvin sekaan sipellettyinä tai hieman tulen ääressä paahdettuina. Nuoret miehet kokoontuivat tihuntipäivän illalla pappilaan ostamaan juustoja; muistaakseni hinta oli 50 penniä kappaleelta – kerinä oli piioilla ja rengeillä ”römppäviikko” eli vapaaviikko.

Muutto Inariin

Kun papin perhe karttumistaan karttui ja tulot pysyivät pieninä – halla vieraili usein viljapelloilla – syntyi isän mielessä ajatus pyrkiä pois Pulkkilasta. Hän kävikin vaalia saarnaamassa ensin Kuusamossa ja sitten Ala-Torniolla, mutta onnistumatta. Ala-Torniolla piti vaalisaarnata silloin ruotsiksikin, ja se oli kyllä mennyt hyvin, kun isä oli kielimies.

Säästyäkseen aikaa vieviltä vaalisaarnamatkoilta hän tuumi, että Lappiin pääsee kirkkoherraksi vaalittakin, jos suorittaa yliopistossa lapinkielen tutkinnon. Tuumasta toimeen! Isä tilasi Helsingistä Wiklund-Qvigstadin ”Kleine lappische Chrestomathien” sekä E. Lönnrotin ja A. Andelinin tutkimukset Inarin lapinmurteesta, luki ne ja kävi suorittamassa tutkinnon professori Arvid Genetzille. Pian sen jälkeen lähti rovasti A. Hinkula pois Inarista ja isä haki sinne kirkkoherraksi myönteisin tuloksin. Olihan siellä vapaa asunto, heinämaata karjalle, 5 000 mk vuodessa suoraan valtiolta ja lisäksi jonkin verran tihunteja seurakuntalaisilta.

Muuttomatkaan valmistauduttiin perusteellisesti, mm. kasvatettiin villaturkkia suurelle lammaskatraalle. Niiden nahoista ompeli eräs pappilaan kuukausimääriksi kutsuttu vanha naisihminen harmaalla kotikutoisella kankaalla päällystetyt turkit koko joukolle. Arvon, Tuomon ja minun turkissa oli villat ainakin 10 senttiä pitkät.

Toukokuun 1. päivään 1899 mennessä perheemme piti olla Inarissa. Lähtö Pulkkilasta lienee tapahtunut huhtikuun puolivälissä. Isälle oli hänen tuttavansa Charles Ahnger, joka sitä ennen oli pitkän aikaa hoitanut Lapin kruununvoudin virkaa, lähettänyt parikymmensivuisen käsinkirjoitetun vihkosen – se on vieläkin tallessa – jossa vanhanaikaisella suomenkielellä tehdään selkoa matkustamisesta Lapissa. Mainittakoon, että Ahnger on julkaissut aikoinaan matkamuistelmia Matkailuyhdistyksen vuosikirjassa Karl Resen nimellä.

Varustettiin kolme kookasta työrekeä matkantekoon laittamalla niihin laitio ja perälle tilava, suljettava kuomu säkkikankaasta. Näihin rekiin sijoittui koko perhe lukuun ottamatta Ilmaria, joka kävi lyseota Oulussa, siis kahdeksan henkeä, niistä nuorin Aili ei vielä vuottakaan vanha, ja lisäksi piika, Anna Ruha.

Neljäskin kulkuneuvo oli matkueessa, nimittäin heinähäkillinen reki, joka oli lastattu täyteen matkatavaraa ja jota veti oma hevosemme, ruuna Putte. Ajurina kuorman päällä paksussa turkissaan toimi renkimme, entinen merimies ja laivatimpuri Jussi Kärki. Muita kolmea rekeä vetivät kestikievarihevoset, jotka siis vaihtuivat joka majatalossa Pulkkilasta Kittilään asti.

Sodankylään taisi jo silloin olla maantie, mutta siitä eteenpäin vain kesäpolku. Pulkkilan alueella oli seurakuntalaisia pitkin tienvartta hyvästelemässä ja toivottamassa onnea pitkälle matkalle, joka kävi Rantsilan – täällä mentiin 1808–09 sodan taistelupaikan Vornan sillan yli – Temmeksen, Limingan ja Kempeleen kautta Ouluun. Matkue taisi herättää jonkinlaista huomiota tienvarren asukkaissa: muistan, että muuankin vastaantuleva mies kysyi kovalla äänellä: ”Missä nyt on markkinat, kun mustilaisia on nuin monta kuormaa menossa?” Oma mielenkiintonsa oli kievareilla, joissa aina pysähdyttiin, joskus yöpyenkin; syötiin etupäässä omia kylmiä eväitä, mm. vasikanpaistia ja juotiin kuumaa kaakaota palanpainikkeeksi.

En muista, missä kortteerattiin Oulussa, siellä kuitenkin tavattiin Ilmari, jonka oli määrä vasta lukuvuoden päätyttyä tulla Inariin. Oulussa isä lienee järjestellyt asioita ja käynyt pappeja tervehtimässä. Sitten matka jatkui samalla tapaa pitkin rantamaantietä Kemiä kohti, rautatie oli siihen aikaan vain Ouluun asti. Koko välistä aina Kittilään asti en muista muuta kuin pysähdyksen Rovaniemellä Kourin majatalossa, jossa oli minun ikäisiä lapsia, yksi taisi olla Eeva-niminen. Rovaniemeltä lähdettäessä jäivät sentään vaaramaisemat mieleen ja Kittilässä uljaat tunturit. Täällä majailtiin vanhan tuttavan, kruununvouti Axel Sandströmin luona.

Ja nyt nähtiin lappalaisia. Inarista oli lähetetty meitä noutamaan lappalainen lukkari Heikki Mattus poroin ja ahkioin seurassaan tyttärensä Anna ja renkinsä Matti Valle, joista tuli sittemmin pariskunta. Meidät asetettiin ajamaan raidossa, so. peräkkäisessä karavaanissa, jossa kukin poro on hihnastaan kiinni edellisen poron ahkiossa. Etumaisena ajoi lukkari, sitten isä omassa pulkassaan, äiti leveässä raito- eli kuorma-ahkiossa, joka ei helposti kaatunut. Hänen sylissään oli Aili, Anna Ruha istui vierekkäin Eevan kanssa, Tyyni ja Tuomo vierekkäin, Arvo ja minä vierekkäin, sitten pidätysporo, ja irrallaan ajaen omissa pulkissaan renki-Matti ja lukkarin Anna, jotka pysähdyspaikoissa veivät porot metsään jäkälikköön.

Viimeisenä tuli ruunallaan ajaen, miten taisi, Jussi Kärki, jonka reelle porotie oli liian kapea. Hänen kuormansa tekikin kaltevilla rinteillä kuperkeikkoja, niin että Jussi sanoi tällä matkalla haaksirikkoutuneensa useammin kuin kymmenen vuoden aikana valtamerillä.

Kerran äidin ahkio kaatui, ja hän joutui Ailin kanssa olemaan kasvot lunta vasten kappaleen aikaa, ennen kuin takana ajavat Matti ja Anna ehtivät apuun. Kaikki olimme ”kaaristettuja” eli köytettyjä peitteiden alle ahkioihimme. Kun ahkio pyrki kaatumaan, oli vapaana olevalla kädellä työnnettävä vastaan.

Matka kävi Kittilän kirkolta Nälkäjärven kautta Kiistalan kylään ja Jakovaaraan, jossa oli minun ikäisiä poikia. Pirtissä jouduin näiden kanssa voimankoetukselle ja hävisin, mikä jäi kaivelemaan mieltäni, mutta puolentoista vuoden päästä olin talossa uudelleen ja asia sovittiin ystävyydessä. Jakovaarasta tultiin Pokan taloon Kitisen latvoille. Pokan Pekka-isäntä oli lapinlähtöä, vaimo pulskanlainen ihminen, Kittilän suomalaisia; joen toisella rannalla oli Jallarin talo. Pokan jälkeen oli viimeinen talo pitkäksi aikaa I(i)valon-Matti, hänkin etäisempää lapinsukua, sukunimeltään Eira, Enontekiön Peltovuomasta, vaimo täyslappalainen, mutta hauskemman näköinen kuin Matti.

Seuraavat pysäyspaikat olivat jo Ivalojoen pohjoispuolella: autiotupia olivat ränsistynyt Mirhamin pirtti, jonka paikalla on nyt Allivuotso, ja tunturiselänteillä Karvaselän tupa ja Uusitupa. Karvaselässä yövyttiin 2-kerroksisilla lavereilla. Vaikka takassa räiskyi iso valkea, oli kylmähkö nukkua tuvan hataruuden vuoksi, sillä yllä tuprusi lunta sisään seinänraoista.

Kun aamulla lähdettiin taivalta taittamaan, pyysin lukkaria vapauttamaan ajokkini raidosta ja antamaan ohjashihnan käteeni. Hän lupasikin, mutta ajohihnan sijasta pisti käteeni vain seuraavan poron ”kollossolmesta” jääneen hihnanpään, mikä menettely minua suuresti harmitti. Tuntureilta laskeuduttiin kauniin Menesjärven jäälle ja pian oltiin vanhan Hannu Kitin mökissä poronlihakeittoa nauttimassa.

Seuraava levähdyspaikka oli Solojärven rannalla lukkarin talossa, joka käsitti tuvan ja kaksi kamaria, navetan, aittoja ja saunankin. Lukkarilla oli lapsia, paitsi Anna, tätä vanhempi kuuromykkä poika Sammeli ja minun ikäiseni poika Heikki, josta lukkari toivoi seuraajaansa. Heikki-parka kuoli nuorena keuhkotautiin.

Vihdoin tultiin Solojärven ja Joenjoen jäätä ja rantaa myöten Inarin kirkolle ”Juutuaan”, Inarinjärven läntisen perukan Juutuanvuonon rannalle, Joenjoen suulle pappilaan, jonka nimenä oli Onnela (vanha lappalainen nimi Poassunjarga, so. Posio l. Kodanperäniemi).

Yli 70 peninkulman matka oli kestänyt pysähdyksineen lähes kaksi viikkoa, josta 20-peninkulmaiseen poromatkaan viisi päivää.