Marraskuun 16. päivänä 1917 kokoontui Pudasjärven kylän Pietarilan talossa 17 miehen joukko pitäjän mahtimiehiä keskustelemaan vallitsevasta tilanteesta. Keisari oli Venäjällä syösty valtaistuimeltaan, ja järjestys myös Suomessa oli luhistumassa. Maassa vallitsi elintarvikepula. Eteläisessä Suomessa oli levotonta ja lakkoilu yleistä. Poliisikunta oli voimaton. Kaupungeissa työläiset ja porvaristo alkoivat perustaa omia järjestyskaartejaan. Odotettavissa oli väistämätön yhteentörmäys.

Ilmapiiri oli myös Pudasjärvellä käynyt rauhattomaksi. Päällimmäisenä puheenaiheena Pietarilan pirtissä oli Kollajan kylässä sattunut uittotyömaan lakko, jonka tarkoitusperät olivat olleet selvästi poliittiset. Lisäksi oli alkanut liikkua huhuja, että kylillä kierteli epämääräisiä kiihottajia tarkoituksenaan perustaa punakaarteja ja aloittaa kapina.

Varmuuden vuoksi kokous päätti naapurikuntien esimerkin mukaisesti perustaa oman aseellisen järjestön ja ryhtyä toimeen kansalaisten suojelemiseksi. Toiminta päätettiin pitää aluksi salassa, sillä paikallista vasemmistoa ei haluttu provosoida millään tavalla. Sen vuoksi järjestön nimeksi laitettiin ”Siltayhtiö”, joka myöhemmin muutettiin huomiota herättämättömämmäksi ”Kunnallisklubiksi”.

25.1.1918 maan laillinen hallitus julisti suojeluskunnat viralliseksi joukokseen. Samalla myös Pudasjärven ”Kunnallisklubi” julistautui Pudasjärven Suojeluskunnaksi.

Pudasjärvellä rauha ja konsensus

Poliittiset levottomuudet maan eteläisissä osissa kävivät yhä kiivaammiksi, mutta Pudasjärvellä vallitsi pääasiassa rauha ja konsensus. Vahvaa kannatusta Venäjältä alkaneeseen vallankumousaaltoon ei täällä ilmennyt.

Päällimmäisenä syynä siihen oli se, että jyrkkää luokkajakoa ”porvareihin” ja ”työläisiin” ei paikkakunnalla ilmennyt. ”Herroja” oli harvassa, ja muut kokivat olevansa enimmäkseen samaa sakkia: niin talolliset, torpparit kuin tavalliset työmiehetkin kulkivat talvisin samoilla kurjilla savotoilla ja olivat lähtökohtaisesti toisistaan riippuvaisia.

Vaikka vasemmiston toiminta oli Pudasjärvelläkin ollut varsin vilkasta, selkeää punakaartia tänne ei koskaan syntynyt. Paikallinen työväenyhdistys piti sitä tarpeettomana. Eräänä syynä siihen on pidetty tammikuun lopulla 1918 valkoisten joukkojen suorittamaa Oulun valtausta. Sen johdosta mahdollisen punakaartin toimintamahdollisuudet olisivat täällä olleetkin perin vähäiset.

Kansalaissodan jälkeen kirjoitettujen esitysten mukaan Pudasjärveltä kuitenkin katosi Oulun tapahtumien jälkeen 34 henkilöä, joiden epäiltiin siirtyneen Venäjälle tai Etelä-Suomeen. Tarkempaa koottua tietoa asiasta ei ole olemassa, mutta myöhemmän tutkimuksen mukaan muutama pudasjärveläinen nimi löytyy mm. rajan taakse paenneiden joukosta. Suomen sotasurmat 1914–22 -projektin tiedostoon on kirjattu vain yksi pudasjärveläinen punaisten puolella taistellut nuorimies.

Pian Oulun taistelujen jälkeen pidettiin Pudasjärvellä julkinen kokous, jossa ensimmäistä kertaa käytettiin suojeluskunnan nimeä. Samalla alettiin perustaa suojeluskunnan kyläosastoja pitkin pitäjää. Omat osastonsa kirkonkylän lisäksi saivat aikain saatossa Jonku, Livo, Kurenkylä, Naamanka, Aittojärvi, Kollaja, Korpinen ja Hetekylä. Pärjänsuo erotettiin omaksi osastokseen livolaisista 1941.

Veljessodan rintamalla

Oulun valtaukseen oli ehtinyt mukaan jo neljä pudasjärveläistä, mutta varsinaiselle kansalaissodan rintamalle lähti vapaaehtoisena 37 Pudasjärven suojeluskunnan miestä.

Suojeluskunnan tehtäväksi annetun kutsunnan jälkeen 112 miestä komennettiin majuri K. M. Walleniuksen mukaan Vienan-retkelle. Pudasjärveläiset olivat mukana taistelemassa rajan taakse paenneista punaisista englantilaisten kokoamaa ja varustamaa Muurmannin legioonaa vastaan. Lisäksi miehiä pidettiin suojaustehtävissä omalla paikkakunnalla ja lähetettiin vartiotehtäviin Ouluun.

Tavalla tai toisella vapaussotaan otti osaa kaikkiaan 340 Pudasjärven miestä. Itsenäisyytemme ensiponnistusten eteen antoi henkensä seitsemän pudasjärveläistä, ja 16 haavoittui taisteluissa.

Unohtaa ei sovi myöskään pudasjärveläisten naisten sotaponnistuksia. He muonittivat, ompelivat ahkerasti vaatteita ja keräsivät rahaa valkoisen armeijan käyttöön. Sodan jälkeen naiset olivat ehkä vielä tärkeämmässä asemassa paikallisen suojeluskunnan kehityksessä. Lotta Svärd -järjestön nimissä he mm. lahjoittivat suojeluskunnalle oman lipun vuonna 1921.

Verinen veljessota päättyi valkoisten voittoon keväällä 1918. Taisteluita käytiin kuitenkin vielä seuraavan vuoden puolella rajan takaisessa Karjalassa. Fyysisesti sota ei ollut paljoakaan tavallista pudasjärveläistä koskettanut – muutoin kuin heikentyneen ravintotilanteen muodossa. Naapurusten ei meillä juuri ollut tarvinnut pyssynpiippua pitkin toisiaan katsella.

Uutta vauhtia

Sodanaikainen innostus suojeluskuntaa ja sotilaallista toimintaa kohtaan romahti Pudasjärvellä kansalaissodan päätyttyä. Ankara pula vallitsi, ja oli kiire työn ääreen. Ilmiö oli valtakunnallinen. Osa maan suojeluskunnista lopetti toimintansa kokonaan. Sotaa edeltänyt valtatyhjiö oli täytetty, ja sitä varten luotu koneisto koettiin tarpeettomaksi. Vallanpitäjätkin keskittyivät enemmän armeijan luomiseen kuin vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön.

Syyskesällä järjestetyn valtakunnallisen kokouksen tuloksena suojeluskunnat alkoivat järjestäytyä uudelleen. Pikkuhiljaa toiminta alkoi taas viritä myös Pudasjärvellä. Syksyllä saatiin käyttöön 50 kivääriä ja muutama pistooli ammuksineen. Toimintaa vaivasi kuitenkin pätevien kouluttajien ja etenkin ampumatarpeiden puute.

Myös perinteiseen suojeluskuntatyöhön kuuluvaa urheilutoimintaa viriteltiin pitkin seuraavia vuosikymmeniä, mutta suurempaa menestystä ei sillä saralla saavutettu. Valistustyön osalta toiminta rajoittui lähinnä kuntakeskukseen. Juhlia järjestettiin vain muutamat vuodessa. Pääsääntöisesti hyvin järjestetyt tilaisuudet vetivät runsaasti yleisöä, varsinkin jos päätteeksi oli luvassa tanssia.

Vaikka koko olemassaolonsa ajan keskimäärin parisataajäseninen Pudasjärven Suojeluskunta oli kooltaan maakunnan suurimpia, jäsenten prosentuaalinen osuus kunnan koko väestöstä oli keskimääräistä alhaisempi. Laajassa pitäjässä kaikkea keskitettyä harrastusta haittasivat pitkät matkat.

Suojalinnan suojiin

Pudasjärven suojeluskuntajärjestön alkutaivalta haittasi olennaisesti omien toimitilojen puute. Esimerkiksi järjestön hallussa olevien aseiden ja ampumatarvikkeiden säilytys oli ongelmallista. Alkuaikoina kokoonnuttiin yksityisissä taloissa mm. Riekissä, Pietarilassa ja Hilturannalla sekä Koskenhovilla ja Havulassa.

Varoja ei ollut liiemmin käytettävissä, mutta vuonna 1926 suojeluskunta sai ostettua kunnalta 5 000 markalla Sarakylästä Rytingin vanhan rakennuksen. Sen hirret uitettiin seuraavana keväänä Livojokea pitkin Kurenalle. Ilman naisten apua hankkeesta ei olisi selvitty. Lotat ostivat kauppias Poroputaalta tontin ja lahjoittivat sen suojeluskunnalle. Rakennuksen ensimmäinen vaihe valmistui talkoovoimin kesällä 1928.

Tilaa ei kuitenkaan ollut riittävästi, joten taloa piti laajentaa. Valtio antoi luvan kaataa Kurenkylän metsistä tarpeellisen määrän puutavaraa, joka uitettiin paikalle. Juhlasalin 37 000 markan rakennusurakka annettiin seuraavana vuonna A. Sutiselle, A. Lammelalle ja E. Tuohimaalle. Suojeluskuntatalon juhlallisia vihkiäisiä vietettiin 22.6.1930. Se sai nimekseen ”Suojalinna”.

Oma toimitalo piristi suojeluskunnan toimintaa huomattavasti, mutta se myös pisti järjestön talouden tiukalle. Kaikkine töineen ja tarvikkeineen uusi toimitalo oli tullut maksamaan suojeluskunnalle noin 260 000 markkaa. Rakentamisen rahoitus hoidettiin suurelta osin pankkilainoin ja lahjoituksin.

Eräs suurimpia hankkeen tukijoita olivat paikalliset lotat, joiden kalustona ja rahana keräämän avustuksen määrä oli noin 20 000 markkaa. Lottien toimesta juhlasaliin hankittiin myös Pudasjärven ensimmäinen ”pianiino”.

Suuri juhlasali antoi mahdollisuuden myös paikkakunnalla virinneille kulttuuriharrastuksille. Taloutta hoidettiin lisääntyneiden juhla- ja koulutustilaisuuksien kanttiinin tuotoilla sekä saaduin lahjoitusvaroin. Merkittäviä toiminnan sponsoreita olivat metsäyhtiöt.

Oikeistoradikalismin aikaan

Kansalaissota ei ollut jättänyt Pudasjärvellä kuntalaisten keskuuteen jakoa ”lahtareihin” ja ”punikkeihin”. Suojeluskunnan toimintaan ottivat osaa niin herrat kuin tavalliset työmiehetkin. Se näkyi mm. sotilaspoikatoiminnassa, johon otettiin osaa sosiaalisista lähtökohdista riippumatta. Toiminta oli aikansa ainoaa järjestäytynyttä nuorisotyötä. Sen tuloksellisuus oli kiinni samoista asioista kuin tänäkin päivänä: pätevistä ja innokkaista vetäjistä.

Vaikka sodanjälkeisinä vuosikymmeninä Pudasjärven rintamailla vallitsi onnellinen yhteiskuntarauha, maailma lintukodon ympärillä alkoi radikalisoitua. 1920–30 lukujen vaihteessa kommunismia vastustanut Lapuan liike nosti päätään. Lapuan liikkeen varsinaiseksi voimannäytteeksi muodostui heinäkuussa 1930 Helsingissä suoritettu talonpoikaismarssi, johon osallistui 12 000 marssijaa. Mukana oli neljä pudasjärveläistä: suojeluskuntalaiset Kaarlo Hiltula, Aarne Paavola, Jussi Perttu sekä suojeluskunnan pitkäaikainen ja toimelias aluepäällikkö Ilmari Raitamaa. Kesällä 1932 masinoituun Mäntsälän kapinaan ei pohjoisen suojeluskuntapiireistä miehiä lähetetty, vaikka heitä oli valmiiksi kokoontuneena Ouluun satakunta. Käytettävissä olevien lähteiden mukaan ei ole tiedossa, oliko joukossa pudasjärveläisiä.

Myöskään äärioikeistolainen Isänmaallinen Kansanliike ei saanut suurta kannatusta Pudasjärvellä. Sen vaikutus paikallisen suojeluskunnan toimintaan ei ollut merkittävää, vaikka suuri osa sen johtajista puolueeseen kuuluikin.

Kuriositeettinä mainittakoon, että IKL:n Pudasjärven paikallisosaston perustajajäseniin kuului myös suojeluskunnan esikunnassakin vaikuttanut vienankarjalaissyntyinen kauppias Janne Rajamaa. Vuosina 1918–19 hän oli toiminut Muurmannilla läheisissä suhteissa suomalaisten punaisten tukena olleiden englantilaisten maihinnousujoukkojen kanssa.

Valmiina vainolaista vastaan

Mäntsälän kapinan jälkeen vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö liitettiin tiiviimmin puolustusvoimiin. Suojeluskuntaan kuuluneet nuoret miehet sijoitettiin jo ennalta vakinaisen armeijan yksiköihin. Suojeluskunta sai tehtävikseen liikekannallepanoon liittyvät järjestelyt ja mahdolliset sodanaikaiset kotirintamatehtävät.

Ulkopoliittisen tilanteen kärjistyessä vuosikymmenen lopulla pudasjärveläisiä suojeluskuntalaisiakin nähtiin Kannaksella linnoitustöissä vielä ennen heinäntekoaikaa. Ylimääräisten kertausharjoitusten alkaessa oli koko Pudasjärven suojeluskunnan varustus luovutettuna puolustusvoimille tulevaa koitosta varten.

Nuoren miehet komennettiin omiin yksiköihinsä ja vanhemmista ikäluokista muodostettiin reservikomppania. Talvisodassa Pudasjärvi menetti 76 miestä; heistä kahdeksan oli kuulunut suojeluskuntaan. Talvisodan jälkeen vapaaehtoisen maanpuolustustyön suosio kasvoi entisestään, ja suojeluskuntaan liittyi Pudasjärvelläkin runsaasti uutta väkeä. Jatkosodassa kaatui kaikkiaan 310 pudasjärveläistä; heistä joka kuudes oli kuulunut suojeluskuntaan.

Sekä välirauhan että myös jatkosodan aikana Pudasjärven Suojeluskunnan sotilaspoika- ja myös muu kotirintamatoiminta oli vilkasta: mm. vuonna 1943 järjestetyissä ”mottitalkoissa” saavutettiin valtakunnallinen kärkisija yli 100 prosentin tulostavoitteella.

Lippu vielä naftaliinissa

Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin 30. lokakuuta vuonna 1944 välirauhansopimuksen perusteella Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajan, kenraalieversti Zdanovin, käskystä. Samalla lakkautettavaksi fasistiseksi järjestöksi leimattiin Lotta Svärd. Mahtikäskyn johdosta Suojalinna sekä muukin Pudasjärven Suojeluskunnan ja Lottien omaisuus luovutettiin Pudasjärven kunnalle.

Miksi ne piti lakkauttaa? Stalin ymmärsi, että suomalaisten talvisodassa saavuttama torjuntavoitto ei olisi ollut mahdollinen ilman lottia ja suojeluskuntia. Isä Aurinkoinen elätteli vielä toiveita Suomen valtaamisesta, mutta se olisi täysin mahdotonta, jos nämä vapaaehtoiset maanpuolustusjärjestöt olisivat edelleen olemassa.

Vuosikymmeniksi Suomen itsenäisyyden takuuvoimana toimineista järjestöistä tuli tabu, joista ei sopinut puhua tai kirjoittaa ja joihin kuulumisesta ei kukaan tohtinut ääntä pitää. Ajat ovat muuttuneet. Pikkuhiljaa vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta on taas saamassa jalansijaa kansalaisten keskuudessa. Suojeluskuntien ja Lotta Svärd -järjestön perillisiksi ei kuitenkaan uskalleta tunnustautua.

Ehkäpä seuraava sukupolvi sen tekee. Ehkäpä Pudasjärvelläkin vielä joskus kaivetaan esiin naftaliinista se lottien vuonna 1921 omalle suojeluskunnalleen lahjoittama sinivalkoinen lippu.

Lähdeluettelo

Päälähteenä Ari Forsténin Oulun yliopiston Historian laitoksella vuonna 1995 tekemä Pro Gradu -tutkielma sekä yleinen tutkimuskirjallisuus.