Omalaatuisen ilmiön lähinnä 1800-luvun alkupuoliskon suomalaisessa kirjallisuudessa muodostavat ns. uudemmat kansanrunoilijat eli rahvaan runoniekat. He olivat – kuten Vihtori Laurila on asian esittänyt – maalaisväestön keskuudesta nousseita runoilijoita, jotka ilman varsinaista koulunkäyntiä ja muuta sivistystä ponnistautuivat ruumiillisen työn äärestä harjoittamaan myös hengenviljelyä, pukien runomuotoon näkemyksiään ja elämänkokemuksiaan. Talonpoikaisrunoilijat käyttivät yleensä kalevalaista metriikkaa, joka koki nyt jonkinlaisen jälkikukoistuksen, vaikka he eivät kyenneet hallitsemaan kaikkia alkuperäisen kalevalamitan sääntöjä ja tyylikeinoja; perusrunomitta oli kalevalainen nelipolvinen trokee. Monissa tapauksissa raja myöhäiskalevalaisen kansanrunouden ja varhaisimpien rahvaanrunoilijoiden välillä on näennäinen: runoniekkarunous jatkui elimellisesti vanhalta kalevalaiselta pohjalta. Runot olivat enimmäkseen arkipäiväistä ja korutonta runoilua, usein kömpelötekoisia säkeitä, jotka kuvastavat kansanmiesten mielialoja ja ajatuksia milloin paikkakunnan tapahtumista, milloin yleislaatuisemmista asioista; usein ne tähtäsivät myös selkeisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin.

Kulttuurihistoriallisen merkityksen kannalta voi 1800-lukua, erityisesti sen alkupuolta, pitää rahvaanrunouden kulta-aikana. Sen merkittävin esiintymisalue oli Itä-Suomi, erityisesti Savo, missä Rautalampi kohosi huomattavimmaksi talonpoikaisrunoilijapitäjäksi.

Pohjois-Suomessa ei rahvaan runous muodostunut runsaaksi sen kukoistuskaudellakaan. Merkittävää on kuitenkin se, että täältä tunnetaan jo edeltäviltä vuosisadoilta kaksi runoniekkaa, harvoja tunnettuja noilta ajoilta koko Suomessa. Jo 1600-luvulta on säilynyt Ylitornion Marjosaaren kylän Torakankorvassa asuneen Antti Mikkelinpoika Keksin kaksi runoa: ”Kexin Laulu Jään lähdöstä Tornion joessa 1677” ja 71-säkeinen pilkkavirsi ”Oulun Skoulun teini poika”. Toinen oli 1700-luvulla Pudasjärven pitäjässä vaikuttanut Juuso Mursu.

Hän ja hänen kolme runoaan ovat olleet sangen vähän tunnettuja; Juuson elämävaiheista ei ole tiedetty mitään. Elämänvaiheiden tuntemattomuus on johtanut moniin runojen virhetulkintoihin. Mursun säilyneistä kolmesta runosta julkaistiin kaksi Oulun Wiikkosanomissa 1850-luvulla ja niistä toisen on sittemmin Vihtori Laurila julkaissut teoksessaan Laulu ja raipat; kolmatta runoa ei ole julkaistu lainkaan. – Kun Mursu runoineen on Pohjois-Suomen 1700-luvun kulttuurin ja hengenviljelyn kannalta sangen ainutlaatuinen ilmiö, lienee hänet syytä nostaa esiin siitä huolimatta, etteivät runot ehkä tyyliltään ja ajatukseltaan ole kovin korkeavireisiä. Mursunkin runot on nähtävä oman aikansa taustaa vasten, ja niitä on arvioitava oman ajan lähtökohdista ja edellytyksistä käsin.

Tietoja Juuso Mursun henkilökuvasta on mahdollisuus löytää lähinnä kirkonkirjoista. Oikean henkilön jäljille pääseminen ei ole kuitenkaan aivan yksinkertaista. Oulun Wiikkosanomissa 31.10.1857 ilmoitetaan, että Juuso Mursu oli kotoisin Kuusamosta, ja tämä tieto on sitten sellaisenaan hyväksytty myöhemmässä tutkimuksessa. Mursun kuusamolaisuus tuntuu kuitenkin kummalliselta siksi, että kaikkien hänen kolmen runonsa aiheet ovat Pudasjärveltä. Hän tuntee tarkasti esim. maaherra Carpelanin käynnin Pudasjärvellä, mutta ei tiedä Carpelanin käyntiin Kuusamossa liittyvistä tapahtumista mitään. Aiheeltaan paikallisesti ahdasrajaisin on Oulun Wiikkosanomien mukaan v. 1765 sepitetty runo, jossa Mursu kertoo nykyisen Taivalkosken Jurmun kylän Kupso-nimisessä talossa tapahtuneesta naimatarinasta; 1700-luvulla alue luettiin kuuluvaksi Pudasjärven Kuren kylään. Mursun on täytynyt seurata tapahtumia varsin läheltä, ja voisi ajatella, että hän on myös asunut lähellä tapahtumapaikkaa. Tätä johtolankaa seuraten päädytäänkin henkilöön, joka mitä suurimmalla todennäköisyydellä on etsimämme runoniekka.

Pudasjärven Kuren kylään kuuluvassa Jurmussa oli 1700-luvun puolivälissä kaksi taloa: Väätäjä ja Hyttilä (talon nimenä myös Räisänen, Jurmu ja Kupso). Vuosien 1773–1778 rippikirjassa mainitaan Väätäjän mailla uudisasukkaana talon poika nimeltä Joseph Mursu (etunimen kansankielinen muoto tietysti Juuso), vaimo Carin ja heidän viisi lastaan. Juuson mainitaan syntyneen 2.10.1740 ja vaimon, Kaarinan, 29.4.1740. Heidän lapsensa olivat Matti (s. 1761), Kaarina (1764), Kirsti (1768), Anna (1774) ja kuopus Juuso (1776). Perheen aikaisempi olinpaikka näyttää olleen hieman lännempänä, Pudasjärven Sotkajärven kylän Timosen talossa, jossa Juuso ja Kaarina olivat palkollisina. Juuso Matinpoika Mursu ja Kaarina Heikintytär Veteläinen oli vihitty avioliittoon Puhoksen kylässä 25.9.1759. Juuso Mursua ei mainita syntyneiden luettelossa, mutta todennäköinen syntymäpaikka oli Sotkajärven Iinattijärvellä, jonka Iinatin talon asukkaiden alkuperäinen sukunimi oli Mursu.

Tärkeämpää kuitenkin on, että Juuso ja Kaarina Mursu asettuivat asumaan 1770-luvun alussa Jurmuun. Rippikirjoista selviää myös uudisasutuksen nimi, Lassinniemi. Kyseinen paikka sijaitsee Väätäjästä alaspäin Iijokivarresta ja kuuluu nykyiseen Parviaisen kyläkuntaan Taivalkosken pitäjässä. Lassinniemessä olon aikana perheeseen syntyi vielä kolme lasta: Jussi (1779), Magdaleena (1784) ja Markus (1767). Vanhin poika Matti näyttää menneen naimisiin; heille v. 1788 syntynyt lapsi sai ukin mukaan nimen Juuso. Perheen elämästä ei ole sen lähempiä tietoja. Arvata kuitenkin saattaa, että runsaslapsisen uudisasukasperheen elämä oli köyhyyden sävyttämää. Jokapäiväinen leipä oli lujassa, ja ilmeisesti isä-Juuso joutui hankkimaan lisäansiota palvelemalla renkinä lähiseudun taloissa. Ihmetellä täytyy suurta tyytyväisyyttä, mikä kuvastuu Juuson sepittämissä runoissa.

Jostakin tuntemattomasta syystä – ehkäpä lihavamman elämän toivossa – perhe jätti parikymmenvuotisen olon jälkeen 1780-luvun lopulla Lassinniemen ja siirtyi pohjoisemmaksi. Suurperhe tavataan v. 1790 uudisasukkaina Virkkusenniemessä, nykyisessä Taivalkosken Virkkusen kylässä. Jo kolmen vuoden kuluttua – tarkka muuttopäivämäärä on 3.12.1792 – perhe näyttää kokonaisuudessaan muuttaneen silloisen Kuusamon, nykyisen Posion puolelle, Livojärven-Yli-kitkan seudulle. Täällä perhe näyttää lopullisesti hajonneen. Vanhin poika Matti muutti neljän lapsensa kanssa v. 1796 takaisin Pudasjärven puolelle, asettui torppariksi Kouvanjärvelle ja toimi Kylmänluoman talossa yhtiömiehenä. Juuson perhe eli kaiketi suuressa köyhyydessä; lapset joutuivat nuorena ”mieroon”, pois kotoaan piioiksi ja rengeiksi eri puolille Pudasjärveä ja Kuusamoa. Lopulta itse Juuso ja Kaarina olivat ruotulaisina (rotfattiga) muiden armoilla. Juuson puoliso kuoli Posiolla v. 1803. Yksin jäänyt vanha Juuso näyttää muuttaneen tämän jälkeen Pudasjärvelle, ilmeisesti Kouvanjärvelle poikansa Matin luo, missä hänen sanotaan kuolleen keuhkotautiin 3.7.1807, siis 67 vuoden iässä.

Ulkonaisesti Juuso Mursun elämä näyttää koruttomalta. Vakaata ja varakasta talonpoikaa ei hänestä tullut. Köyhänä Juuso kuoli, ja köyhinä joutuivat lapset maailmalle. Erityisesti ihmetyttää se, miksi Juuso vaihtoi niin tiheään asuinpaikkaa. Konkreettisena syynä oli ehkä, ettei hän kyennyt maksamaan kruununverojaan. – Ankaraan ulkonaiseen elämään etsi Juuso sitten kevennystä sepittämällä ja laulamalla runoja.

Juuso Mursun säilyneet runot, joista nuorin on maaherra Carpelanin käyntiä Pudasjärvellä v. 1787 kuvaava, sattuvat kaikki hänen uudisasukaskauteensa Jurmun Lassinniemessä. Mahdollista on, että Juuso on sepittänyt runoja enemmänkin, mutta kun hän ei itse ollut kirjoitustaitoinen, on vain kolme säilynyt muiden muistiinmerkitsemänä. Vanhin runoista lienee se, joka kertoo Jurmun Kupson talon naimanäytelmästä, jonka pääosissa olivat Kupson tytär Vappu ja taloon palkattu renkimies Olli Tauriainen.

Oulun Wiikkosanomissa siis esitetään että runo olisi syntynyt v. 1765. Tätä on kuitenkin pidettävä liian aikaisena dateerauksena. Runossa mainitut Olli ja Vappu on helppo identifioida myös kirkonkirjoista. Käy ilmi, että Olof Tauriainen tuli Paltamosta Kupsoon rengiksi vasta 1770-luvun alussa. Toisaalta, jos runo olisi syntynyt v. 1765, olisi naimanäytelmän täytynyt tapahtua viimeistään tuolloin tai vähän aikaisemmin, ja silloin Vappu olisi ollut vasta 14-vuotias eli liian nuori miehenottopuuhiin; Walborg-tyttö oli nimittäin syntynyt v. 1751. Ja kolmanneksi: itse runoilijahan tuli paikanpäälle vasta 1770-luvun alussa, kuten edellä todettiin. Todennäköisimmältä näyttäisi ehkä, että runo on syntynyt n. 1774–1775, sillä Tauriainen pestattiin v. 1775 sotilaaksi.

Jurmun eli Kupson talon sanotaan olleen 1700-luvun lopulla ”mainion rikas”. Perimätieto on elänyt nykypäiviin. Mielenkiintoista on, että myös nimi Kupso liittynee sisällöltään talon vaurauteen. Nimi johtuu karjalan kielen sanasta kupso, kupsa, jolla on merkitys ’kauppias’ (sana tulee venäjän sanasta kupets, gen. kuptsa ’kauppias’). Ilmeisesti tähän lijokivarren taloon asettui jossakin vaiheessa asumaan karjalainen laukkukauppias. Edelleen talon vaurauteen viittaa se, että Kupsossa asui 1700-luvulla yksi harvoista Pudasjärven pitäjän käsityöläisistä, Paavali-niminen kannunvalaja (Påhl Kanngiutare). Oulun Wiikkosanomissa olleen tiedonannon mukaan ”taloon oli tuotu paljon tavaraa naimisen kautta Hyttisen eli Kosamon maalta Puhoksen kylästä, josta muori Anni oli kotoisin, ja tämä sai myös suuren perinnön Puolangan Askanmäeltä, jossa Moilasen suku silloin oli haltiana”.

Kupson talossa asui 1770-luvun alkupuolella 7-henkinen perhe. Renkinä oli jo mainittu Olli Tauriainen ja piikana Maria Mursu (joka oli ehkä Juuson sisar). Kaikesta päättäen Kupso oli laajan Kuren kylän napataloja, jonka elämää seurattiin naapureissa tarkasti. Kun sinne hommattiin ”palkan ulapalla” eli rahan voimalla Kiannalta ”mainio renkimies”, Olli Tauriainen, herätti se tietysti huomiota. Kun ulkopuoliset yrittivät naittaa kahta nuorta pelkillä aineellisilla syillä, oli tämä merkillistä noissa oloissa ja sai Juuso Mursun runosuonen herumaan. Juuson runo kuuluu näin:

Tuop’ on kumma kuullakseni,
Ihme ilman ollakseni,
Kun nyt meidän kuulu Kupso,
Jok’ on ponneton pohatta,
Äveri äkeä kanssa,
Valitsi valilla rengin,
Haki suurella halulla
Parahimman Paltamosta;
Raskitsi rahoa panna,
Paljon palkaksi luvata,
Palkaksi parahan miehen.
Kun oli kulunut vuosi,
Pitäis nyt pian ruveta –
Rahoa rapistamahan,
Seteliä selvittämän
Palkaksi parahan miehen.
Mieli nurjaksi menevi,
Paljon kukkaro kuluvi,
Paljon tasku huoppenovi
Palkassa parahan miehen.

Hytytär hyvä emäntä,
Moilatar mokoma muori
Ajatteli itseksensä,
Sanovi Ollille saloa:
Oisi mulla Olli rukka
Parempata palkkoaki
Panna palkaksi sinulle.
Oh, kun ihastui Olli,
Sanovi sanoilla näillä,
Valan vannoi kerrassansa:
Olen totta vuoden toisen
Ilman pestin päästämättä.
Rahokassan kaivamatta,
Olen orjana sinulla
Heti vuodenki alusta
Tällä paikalla paraalla.
Kun nyt kuuli nuori Kupso,
huomatsi kodin isäntä
Muorin miettimän asian,
Tuosta nousi noitumahan,
Kiivastui kiroamahan;
Tuosta äärtyi äitillensä,
Vapulle vihastui varsin,
Suuttuipa sisarellensa.
Olli ottaapi pakonsa,
Painoi kohti Parviaista
Kaiketi Kasakkuehen;

Viipyi siellä viikon, kaksi,
Kulutteli kuukaudenkin,
Itku siirtyi silmän alle,
Murehesta muoto muuttui;
Käy ei kätöset työhön,
Jaksa ei jalat hypellä,
Ei voi polvet ponnistella;
Palkka ei tunnun tuorehelta,
Eikä läiky lämpimältä;
Kylmin hohtavi hopea,
Kylmän kulta kuumottavi.
Vappu se vaivasta pakeni,
Koitti kohti Kurttilata,
Kävi tupihin tätinsä.

Viipyi siellä viikon, kaksi
Kulutteli kuukaudenkin.
Itku siirtyi silmän alle,
Murehesta muoto muuttui.
Käy ei kätöset työhön,
Suu ei ruokoa suvaitse;
Sylin sydäntä pitääpi
Käsin varsin vatsoansa…
Hyvä tahto Tauriaisen
Saattoi vaivoja Vapulle…
Vappu koitatti kotihin
Elomaalle entiselle.
Urahtaapi nuori Kupso:
Ei ole sijoa sinulla,
Mene toisehen talohon.
Vappu juoksi joutuisasti,
Päälle harjun hartahasti
Kaikkien kalauinsa kanssa
Tuonne toisehen talohon,
Kaiketi kasakkuehen.
Viipyy siellä viikon, kaksi,
Kuukauden kuluttelovi.
Olli koitatti kotihin,
Elomaalle entiselle,
Eipä entistä näkynyt.
Itku siirtyi silmän alle,
Murehesta muoto muuttui,
Suu ei ruokoa suvaitse.
Hytytär hyvä emäntä,
Moilatar mokoma muori
Sanovi Ollille saloa:
Tuoll’ on toisessa talossa
Kaikkein kaluinsa kanssa.
Oh, kuin ihastui Olli!
Olli juoksevi kujoa,
Päälle harjun hartahasti
Tuonne toisehen talohon;
Tuollakos tuttunsa näkevi,
Tuolla yhtehen yhyttiin,
Luuli auringon näkyvän,
Päivän koiton kuumottavan.
Hytytär hyvä emäntä,
Moilatar mokoma muori
Laittoi herkut herjattomat,
Ruuat rasvaset rakensi,
Sekä makkarat makeat.
Sanoi Annille saloa:
Saatapas sana kylälle,
Viepä vielä viime kerta,
Tahdo sieltä Tauriaista,
Vappua varoita varsin.
Anni juoksevi kujoa,
Menövi mäen päälle
Makkara makea kädessä.

Vappu se vahvasti kysyypi
Tauriainen tarkemmasti,
Onkos mieli ollenkana
Ottoa kotivävyä.
Anni ainakin sanovi,
Aivan on oikein asiat,
Äiti soisi mielellänsä
Vaikk’ ei veljeni suvatse.
Anni eellä astelevi,
Vappu vahvasti perässä.
Tuolla talsii Tauriainen,
Vakasti Vapun jälessä.
Näin nyt vietihin vävyä,
Kuljetettihin Kupsolahan
Pöystin luokse pöydän päähän.
Anni uksen aukasevi, –
Jo on pöystit pöydän päässä.
Hytytär hyvä emäntä,
Moilatar mokoma muori
Sanovi sanoilla näillä:
Ota tuosta Olli rukka
Suuhusi suloinen ruoka,
Maistapas pala makia!
Tuosta Olli ottelovi
Vappu vahvasti purovi
Hamuaapi hampahiton,
Lovi hammas lohkelovi.
Kun oli Olli ottanunna
Ruokoa rehellisesti,
Vappu virren veisoavi,
Anni auttaapi vähäsen,
Tuota Kupso kuuntelovi
Penkin päässä pitkänänsä,
Päästipä pahan sävelen,
Pitkän porinan puhalsi. –
Hytytär hyvä emäntä,
Moilatar mokoma muori
Laitti nuoria levolle.
Sanovi sanoilla näillä
Tauriaiselle talossa:
Kuin sä Vappua rakastat,
Kaikki ma kaluni annan
Tauriaisen taltosehen,
Hyttisen ison hyvyyden,
Moilasen mokomat riistat.
Kupso kuulepas satua!
Mitäpä minun olisi,
Toisen tuumahan tulisi,
Kuk’ on saanunna tavaran,
Itse on isäntä sille.
Vielä virkkeni vihakin,
Karttui sitte karjastakin,
Leikki lehmistä etehen,
Mitkä annoit ammehista,
Kiljuit suolain seassa,
Mitkä pääsit penningiksi.

Tämän on laulun laittanunna
Juuso Mursu juorukontti
Kylän kylmissä tuvissa,
Osannut ovettomassa,
Aivan akkunattomassa.
On se kauvan kaunis ollut,
Ennen kuin Aatami asettui;
Ei oo laipiot lahonna,
Eikä seinät pullistellut,
Vaikk’ on tuuli lunta tuonut,
Viskonut vihurin voima,
Säkehillä säihkötellyt.
Miks’ oon yksin yötä maannut?
Oravat’ olen ajanut,
Viisikynttä kyörännynnä,
Koira on karannut multa,
Huinahtanut haukkujani
Kokemahan korpin kanssa,
Raatoa repelemähän,
Kuollutta kuluttamahan,
Kun nyt Kurtin kuulu härkä,
Poro parahan pohatan
Tuonne on suolle sortununna,
Rämeään rätistynynnä,
Oijennut ojan norohon,
Kuivan kuusen juuren luoksi,
Möyliälle mättähälle,
Jost’ ovat koivet kotihin saatu,
Pala taljoa talohon.

Vaikka runon loppupuolesta saattaisi ehkä toisin päätellä, pääsi ”nuori Kupso” sittenkin sotkemaan Vapun ja Ollin asiat niin pahoin, etteivät nämä päässeet avioon. Oulun Wiikkosanomissa mainitsee runon lähettäjä, että Olli Tauriainen nai Pudasjärven Hetetjärveltä lesken ja pääsi isännäksi. Vappu taas avioitui Lehtovaaralle.

Juuson runomitta on selvää kalevalamittaa, jossa esiintyy tavallisen trokeen ohella myös rytmiä elävöittäviä murrelmasäkeitä. Runon muotoa ja mittaa analysoimatta voi huomata, että Mursu viljelee tyylikeinona hyvin runsaasti alkusointua, sitä esiintyy melkeinpä joka säkeessä. Ylipäätänsä Juuson runomitta vaikuttaa tässä runossa sangen notkealta ja sointuvalta.

Runon loppuosasta ilmenee sen syntytilanne. Runo on syntynyt ainoalaatuisella tavalla, ulkona taivaan alla Juuson ollessa oravametsällä ja ehkä paimentamassa Kurtin talon poroja. Luonnon suuressa tuvassa yksinäinen Juuso on tuntenut itsensä Aatamiin rinnastettavaksi. Todennäköisesti Juuso on luonut säkeensä muistin varassa ehkä laulaen.

Seuraavana syntyjärjestyksessä on runo, jonka Mursu on sepittänyt Oulun läänin ensimmäisen maaherran, Jägerhornin, kuolemasta. Vihtori Laurila on sitonut runon Mursun kolmannen säilyneen runon yhteyteen, joka kertoo maaherra Carpelanista, ja otaksunut, että runo kuvaisi maaherra Carpelanin kuolemaa. Tämä käsitys ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Maaherra Carpelan, joka oli Oulun läänin maaherra v. 1785–1800, ei kuollut Oulussa vaan Göteborgissa sikäläisenä maaherrana vasta vuonna 1808. Tuskin tieto tästä edes kantautui Pudasjärven selkoseen, ja kyseenalaista on myös, oliko kahdeksan vuoden takaisen maaherran muisto enää niin elävä, että se olisi synnyttänyt sikäli tunnepitoisen runon kuin Mursun runo on. Ja on vielä vahvempiakin perusteita. Juuso Mursuhan kuoli v. 1806, joten hän ei ollut enää v. 1808 runoja nikkaroimassa. Edelleen runon sisällöstä ilmenee, että poismenneen jälkeen heille on valittu uusi maaherra, jota luonnehditaan näin: ”Että on tulossa toinen/Vaasasta valittu Herra/Se on selvä suomalainen/Joka on ollut oikeutta/Istumassa alinomoa.” Luonnehdinta sopii täsmälleen Jägerhornin seuraajaan, Adolf Tandefeltiin, joka oli kotoisin Hartolasta – siis suomalainen – ja joka oli hovioikeudenneuvoksena Vaasan hovioikeudessa, kun hänet vuonna 1782 nimitettiin Oulun läänin maaherraksi. Tältä pohjalta on katsottava, että kyseessä on todella maaherra Jägerhornista kertova runo. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa olevaa tietoa ei ole syytä epäillä.

Uudenmaan rakuunarykmentin everstiluutnantti Karl Magnus Jägerhorn nimitettiin Oulun läänin maaherraksi v. 1775. Jägerhorn oli suomalaissyntyinen. Hän ennätti olla virassa vuoteen 1782, jolloin hän kuoli täytettyään vasta 51 vuotta.

Kuten Mursun runosta näkyy, Jägerhorn oli rahvaalle mieluisa maaherra, joka huolehti laajasta läänistään ja teki tarkastusmatkoja, erään niistä Pudasjärvelle ja Kuusamoon:

Minä mierukka surulla,
Murehella muistuttelen,
Ja itken ilotta aivan
Sitä suurta surkeutta,
Mikä on meillä mierukoilla,
Kuin on kuollut suuri Herra,
Jok’ oli meille mieluhinen
Rakas aina armollinen.
Ei ole kuolema kovemmin
Tehnyt täällä ollahissa,
Kuin teki tänä kesänä.
Muinen kuin kuningas kuoli,
Sitä suuresti surimma.
Mutt’ oli toivo toista meillä
Siihen semmosta sijahan,
Kuin oli Gustafvus elossa,
Rakas Prinssi, rauhan herra,
Rotin rohtina parahin,
Oho meitä mierukoita,
Pohjan poika parkasia,
Jos on onni onnellinen,
Onni on onneton jälistä.
Kuin tuli tykömme tänne
Herra aivan armollinen,
Käskyn kautta korkiamman
Astu virkahan omahan.
Sillon oli nauro naapureilla,
Ilo veljesten välillä,
Ett’ on oikeus lähellä,
Laki luonamme lujempi.

Kuin oli Ouluhun asunnan
Asettanut armon herra,
Lähti kohta kahttoman
Pohjan pitkeä pereä.
Kautta Kiimingin kiiruhti,
Pudasjärven jäille joutu,
Oh: me oikein häveten
Tätä kaiken kahtelimme,
Ett’ ei ole ennen kuulttu
Vielä asti Aadamista,
Ett’ on armo ajanut täällä,
Maanherrat matkannehet.
Ei ollut tykkiä turulla,
Emmäk’ olleet oppineet
Korkeita kumartamaan.
Mutta oli meillä mieluhinen
Kiitettävä kirkkoherra;
Sepä oikein opetti,
Kuten tuli olla, kutea elää,
Kuten panna palvellusta.
Jo joutu tykömme tänne
Herra aivan armollinen,
Se oli armossa alainen,
Vaikk’ oli kuulu kunniassa,
Ei se paljo palvellusta,
Tahtonut talonpojilta,
Se oli meistä mieluhinen.
Jo tuli tutuksi meille,
Täällä kaikki kahtelovi,
Pohjanmaan porohevoiset,
Sangen suuret sarviruunat.
Kohta tunsi tunnossaan,
Kuinka ne on meille mierukoille
Hyvät aina hyödylliset,
Talviteitä tallatamme,
Että on elatus hengen
Aina aikoina pahoina,
Runsas ruumiin ravinto
Nälkävuosina monina.

Sitte kulki Kuusamoon,
Kohti pohjasta kokovi,
Painuvi pahoa tietä.
Jo oli kerran kaatunutkin,
Suuri suistunut lumeen,
Polosen Polon välillä,
Aivan alla Rääpysharjun.
Vaan ei ollut vimmattu vihan,
Eikä kiivas kiukkumaan;
Sano vain sanalla tällä:
Monta sitä matkalla tulovi,
Tapahtuvi taipaleella.

Sitte kulki Kuusamossa,
Lapin lapsein seassa.
Siellä kaikki kahtelovi,
Pohjanmaan pahan elämän,
Ojente sitten viimeseksi,
Vennäjähän vieromaalle,
Ajavi rajan takana.
Venäitsen rietta ämmä,
Katjanan kavala vaimo,
Sieltä möykyn möllöävi,
Kantavi kakun isohkan,
Kenkin herralle kätehen.
Armo itsensä alenti,
Otti kenkin kehnommanni,
Ett’ oli maalla vierahalla,
Vaik’ ei ennen ottanunna,
Ollessa omalla maalla,
Jos oisi tuhansin tuotu,
Eli kaksin kannettuna.

Kohta joutuvi kotiin,
Takasi samoa tietä.
Ei ollut ankara ajossa,
Eikä kiirut kulkemaan.
Ei pannut sitä pahaksi,
Jos olit hevoset huonot,
Että käyden kuljettiin.

Sitte Oulussa ollessaan,
Halusesti hallitsee,
Vuotta 6: kunnialla,
Aivan armossa alati.
Laittavi lait lujemmat,
Anto tuomarit totiset,
Hyvät ratki raatiherrat.
Saatti rauhan rahvahalle,
Esti rosvot rohkiasti,
Anto kiellon kiiruhusti,
Viedä Venäjähälle,
Ett’ ei saanut ensinkänä,
Ilman passita paeta,
Yli rajan yksikänä,
Tulla rytsä Ruotsinmaalle.
Se oli meistä mieluhinen,
Jos olis älytön ämmä,
Antanut edes asian,
Anto puhtahan puheen,
Heti neuvon herjattoman.

Oho meitä mierukoita,
Pohjan poika parkaisia,
Kuinka kuolema kovasti,
Teki tuoni karvahasti,
Kulki kuolema kotihin,
Tuli tuoni vierahaksi,
Aivan herran armollisen,
Pahon lyöpi paisumalla,
Ajoksella ankarasti.
Jätti meitä mierukoita,
Paljo päätöintä perettä.
Tätä me kaikki katkerasti,
Sangen suurella surulla,
Karvahasti kaipoamme,
Vedet vyöryvät usein,
Surun tähden silmistämme,
Polosille poskillemme.
Jo se on vanhaan sanottu
Sekä ennen ennustettu:
Kuta on herra lempeempi,
Sitä on kunnia korkeempi,
Kuta on parempi paimen,
Sit’ on lampot kesummat,
Kuin on hiljaset isännät,
Niin on pelvota perehet.

Jo nyt lauluni lopetan
Tästä herrasta hyvästä.
Sano vielä viimeseksi:
Hyvästi hyvä isämme,
Sullen on suonunna Jumala,
Ruunun taivaan talossa,
Parahaksi palkaksesi.
Vaan on meillä mierukoilla,
Suru surkia edessä,
Murhe mieltä meutelovi.
Vaan mitä sitä suremme,
Surman työtä surkiasti,
Anna nyt istua isämme,
Luona Jeesuksen ihanan.
Minä olen kuullut korvallani,
Että on tulossa toinen,
Vaasasta valittu herra,
Se on selvä suomalainen,
Joka on ollut oikeutta,
Istumassa alinomoa.
Totta on minulla toivo,
Ett’ on kuulusa kuningas,
Ruotsinmaan isä ihana,
Valinnut vakaisen herran,
Jok’ on aivan armollinen.
Nyt me pojat Pohjanmaalla,
Nouskaamme ylös pirusta,
Astukaamme ahkerasti,
Luoksi Jeesuksen ihanan,
Armoa anelemaan,
Tuolle vasta tulevalle.
Sanokaamme sanalla tällä:
Tervet teille suuri herra,
Tervet tänne tultuanne,
Pohjan poikain sekaan.
Jeesus itse siunatkoon,
Armolla ylentäköön,
Että meillä mierukoilla,
Muret muuttuisi iloksi,
Suru nauruksi sulaisi.
Oo te Oulussa asuvat,
Kaupungista kahtovaiset,
Pankaa nyt tykit turulle,
Ampuvärkit ahkerasti,
Raketkaat te rattahille,
Kunnia korottakaatte,
Tuolle vasta tullehelle.
Minä olen mierukka etäänä,
Asun kaukana kaupungista,
Ei minulla auta ampukeinot.
Minä vain huudan huulillani
Tykö Jeesuksen ihanan,
Joka saattavi sanalla,
Lepyttää herrain lemmen,
Aina armolla alati,
Varustaa valtamiehet.

Tervet teille suuri Herra,
Tervet tänne tultuanne,
Pohjan pitkälle perälle.
Jeesus itse siunatkohon,
Aina armolla alati,
Että meitä mierukoita,
Haluisesti hallitseisit,
Armon enteisen tavalla.

Runosta kuvastuu rahvaanmiehen vilpi­tön, syvä suru pidetyn maanisän manallemenon johdosta. Samalla runosta näkyy myös nöyrä alamaisuus ja rehellinen kunnioitus esivaltaa, maaherraa ja kuningas­ta kohtaan. Juuso on syvästi uskonnolli­nen; rukous on se voima, jolla hänkin voi palvella mieluisaa maanisää. Vaikealta tuntuu runoilijasta käsittää, miten niin yl­häinen herra saattoi tulla lähelle kansaa ja jopa ymmärtää ja sietää heitä maanmatoja. Häpeänsekainen viha kuohahtaa ”Katjanan kavalaa vaimoa” kohtaan, jo­ka rohkeni häiritä ylhäistä kulkijaa hal­valla lahjallaan.

Runon sisällöstä käy selville, että Jägerhorn oli jonakin talvena tehnyt mat­kan, joka ulottui Kuusamoon ja myös ra­jan taakse Vienan puolelle. Mursu kertoo tyydytyksin, kuinka maaherra oli kieltä­nyt vienalaisilta pääsyn rajan yli ilman passia ja saattoi näin ”rauhan rahvahal­le”. Mielenkiintoista on havaita, kuinka rovastin johdolla oli oikein harjoiteltu vas­taanottoseremonioita. Pudasjärven näkö­vinkkelistä näytti tämän Ruotsin vallan lo­pulla eläneen runoilijan mielestä siltä, et­tä Lappi alkoi jo Kuusamosta. Tämä käsi­tys esiintyy seuraavassakin, kolmannessa säilyneessä runossa, joka kertoo Oulun läänin maaherran, Johan Fredrik Carpe­lanin, Koillismaalle suuntautuneesta mat­kasta.

Carpelan oli maaherrana v. 1785–1800. Hän oli hyvin toimekas lääninherra, joka pyrki monin tavoin, mm. kirjallisia ja suullisia kehotuksia ja määräyksiä anta­malla, kohentamaan lääninsä elinkeinoja, liikenne- ja asunto-oloja, terveydenhoitoa ja asukkaiden moraalista tasoa. Tänä aikana rasittivat Pohjois-Suomea v. 1788 Venäjää vastaan puhjennut sota sekä monista katovuosista aiheutunut nälänhätä. Carpelan teki virkakautenaan lääninsä eri puolille uutterasti tarkastusmatkoja. Siitä hengestä, miten pudasjärveläinen rahvas suhtautui tähän valistusajan kas­vattiin ja ylipäätänsä kustavilaisen ajan korkean virkamiehen vierailuun lapinrajoilla, antaa autenttisen kuvan Juuso Mursun 267-säkeinen runo:

Elä suutu suuri herra
Tähän tyhmähän tekohon;
Ei oo koulussa koottu
Tätä virttä viisahilta.
Täm’ on laulun laittanunna
Tuvassa ovettomassa,
Aivan akkunattomassa,
Jossa ei laipiot lahoa,
Eikä seinät joskus sorru,
Jok’ on kauvan kaunis ollut,
Johon Aatami asettui
Asumahan akkonensa;
Tämmöisen tuvan sisällä
Täm’ on laulu laitettuna
Sarvi rahvahan re’essä,
Pulkassa poro-hevoisen,
Kylmällä kylän välillä,
Talvisella taipaleella.
Viim’ on naamassa nahunut,
Pakkanen nenää nahinut.

Minä mielellä hyvällä,
Laitan laulua ilolla,
Kuulun herran kuljennasta,
Armollisen askeleista,
Joka kulki kunnialla
Tällä suurella suvella.
Kosk’ oli Oulussa asunut,
Aivan suuri armon herra,
Käynyt kaikki katsomassa,
Kemit, Paltamot parahat,
Limingan kedot lihavat;
Jopa viimen vuotten päästä
Antoi armonsa aleta
Tullaksensa tälle tielle:
Lähti kohti kulkemahan.
Kautta Kiimingin kivisen;
Kulki kuivoa jokea,
Riensi varsin vaivaloista.
Jopa joutuvi tykömme
Putahille Pudasjärven;
Huudan siis ilmo-ilolla:
Terve teille suuri herra,
Terve tänne tultuanne!
Puhdista puhdas Jumala,
Herran henki armollasi,
Vasta uudesta ylennä,
Kunnialla korkialla
Tätä tänne kulkenutta,
Valittua vierastamme!

Jo tuli tutuksi meille:
Totta huudan toisen kerran
Minä mielellä hyvällä:
Terve tuttu tultuasi!
Kunniasi kuulukohon,
Aivan suuret armotyösi
Minun kurjan korvissani,
Vaikk’ on kaukana kotini,
Etäänä asunsiani!
Suokoon nyt suloinen Luoja
Levon yöksi ensikerran,
Tultua meidän tupihin!

Oi te juomarit urohot,
Viinan särpäjät visusti
Varokaat nyt itsiänne,
Ettette tyhmästi tekisi,
Vastoin herroa hyveä,
Jok’ on tullut toimen kanssa
Tänne meitä tutkimahan;
Onko täällä oikeutta,
Lajiks’ luonamme lakia.

Koska yön yli lepäsi
Taipaleelta tultuansa,
Aivan aamulla varahin
Kuhtuuvi kokohon kansan.
Siinä tutkivi todella,
Mitenkä miki eläävi,
Kuinka aikamme kuluuvi.
Nyt hän oikein opetti,
Miten peltoa pitäisi,
Miten muuta viljamaata
Laadullensa laiteskella.
Aina neuvoi hän nerolla
Tehdä työtä toimen kanssa.
Antoi käskyn armiasti
Tehdä suolle suuret pellot,
Repiä lika-rämeät
Viljamaaksi mahtavasti.
Kiitos sulle suuri herra,
Kiitos armosi edestä,
Kiitos tuumas toimellisen!
Vielä vaivasten varaksi,
Rahat runsaasti jakaavi,
Orvoille onnettomille.
Sulle suokohon Jumala
Kruunun taivahan talossa
Parahaksi palkaksesi;
Mutta ensinnä elossa
Kunnias korottakohon!
Pääliseksi, päätökseksi,
Sitten meilä siunoavi,
Siitä siunaus sinulle
Olkohon alinomainen!

Kuin oli rualla ollut,
Antoi sitten armiasti
Tulla tyhmätkin tykönsä
Oikeutta etsimähän.
Älyttömät ämmät kaikki
Puhutteli puhtahaksi.
Oli herra armollinen,
Varsin meistä mieluhinen.
Jos olis Aatami ajoa,
Ylös haudasta hakea,
Itse tämäkin isämme
Imehtelis ilon kanssa
Tätä herroa hyveä.

Koska kaikki kaunihisti
Päätti työnsä toimen kanssa,
Tulit kiiret kirkon luokse,
Hoppu herran huonehesen.
Siellä kaikki kahtelovi:
Onko voimassa vakasen
Palvellus-paikka Jumalan.
Sieltä siunaus sinullen
Olkohon alinomainen!
Siell’ on siunaus siamme,
Siell’ on herrat hengelliset,
Jotka armoja anovat
Esivallalle vakaalle;
Jotka aina alttihisti
Kaiken kansan siunoavat.

Jopa viimen ehto joutui,
Tuli päätös päivän työhön;
Antoi itsensä lepohon,
Suojahan isän suloisen,
Varjohon vakasen Luojan.
Sitte aamulla varahin
Kiiruhtavi kiiruhusti,
Lapin maalle matkustavi.
Ei armo alene siitä,
Vaikka on edessä vaiva,
Kosket kuohuvat kovasti,
Aivan aallot ankarasti,
Pisaroivat pilvet paljon,
Armo istuuvi alati
Alla taivahan tasasen,
Alla kaiken ilman kannen.
Hyvästiksi hyvä herra
Vielä meitä monta miestä
Tervettäävi tervehiksi.
Tulkohon tuhansin kerron
Sulle tästä suuri kiitos!

Oli herra armollinen,
Aivan armonsa avara
Päästäänsä pitkän pitäjän,
Ei pane pahaksi sitä,
Jos on monta matkan tiellä
Täällä tyhmeä taloa,
Tosin monta tomppelia,
Jois’ ei vastahan oteta,
Kumarrella kunnialla
Ei sika sikana olisi,
Jos ei toista tonkaseisi,
Minkä tyhmä taitamatoin,
Jos ei vuoteella venysi,
Unessansa istununna,
Varsin valmistamatoinna
Kun on kuulu kulkemassa
Askareissa armo herra.
Sikanen se on elämä,
Koska tyhmä tylsäpäinen
Ota ei vastahan omoa
Armo-herroa hyveä.

Jo nyt lauluni lopetan
Tästä herrasta hyvästä.
Meni, kulki Kuusamohon,
Ei mulla sanoja sieltä.
Hyvästi hyvä isäntä,
Rakas meidän mestarimme!
Sulle suokohon Jumala,
Enkelin ihan ihanan
Koko kulkus kumppaniksi,
Joka varsin varjelisi
Estäisi edestäs vaarat!
Juuri julkinen Jumala
Laita kaikki kaunihisti,
Sovita soveliasti,
Ilmat ankarat aseta!
Kuohut koskissa kovissa
Hirvittävät hilkkupäiset
Siviöiks’ silittele nyt,
Hiljasiksi hillittele,
Että saisi suuri herra
Tulla tervennä kotihin!
Kun hän on kotihin päässyt,
Tullut tervennä takasin,
Siitä sulle suuri Luoja
Kiitos-uhri uhratahan,
Huulten hedelmä heliä.
Anna armias Jumala
Paljo hälle terveyttä.
Paljo pitkeä ikeä,
Paljo kanssa kunniata!
Anna enkeli ihana
Vakaiseksi vartiaksi
Tämän herran huonehelle,
Joka kauvas karkottaisi
Vihamiesten villitykset
Ja kaikki kavalat juonet,
Että aina ahkerasti,
Hyvin aina armon kanssa
Haluisesti hallitseisi
Käskyt herran korkiamman
Kuulusan kuninkahamme,
Jok’ on tuolla Tukhulmissa
Ruotsin linnassa lujassa,
Jolle julkinen Jumala
Siunauksen siirtäköhön,
Armon suuren antakohon!

Mutt’ en herkiä hevillä;
Vielä laitan lauluhuni
Minä kiitoksen kimiän
Ylistyksen ylimmäisen
Kuninkaalle kuulusalle,
Ja sanon sanalla tällä:
Kiitos olkohon sinulle,
Ruotsin kuulusa Kuningas,
Isänmaan isä parahin,
Joka meille mies-rukillen
Valitsit vakaisen herran!
Suokohon sulle Jumala
Rauhan aina ja alati!
Suuren sulle siunauksen
Sanallansa saattakohon
Rauhan linnan laittakohon
Suuri Taivasten Tekijä!
Herra isämme ihana
Ole voima voideltusi,
Ole nyt ole alati!
Siunaa Sionin Jumala
Armas Rottninki alati,
Maamme äiti mainittava!
Suo hälle suloinen Luoja
Paljo onnea parasta
Paljo isoa iloa!
Kruunaa Kruunu printsiämme
Oivalla onnen osalla!
Ymmärrys ylösvalaise,
Vielä viisaus herätä
Samo kuin Salomonille!
Siunoa suloinen isä
Muita Ruotsin ruhtinoita
Miehisiä, vaimosia!
Siunoa sitä salia,
Sitä linnoa lujasti,
Kussa asuvi Kuningas!
Asukohon aina siinä,
Pyhysi pyhän Jumalan!
Herran enkeli ihana
Aina olkohon ovilla
Valvomassa vartiana!
Poistakohon pojes sieltä
Pahat ilmat paukkumasta,
Raju-ilmat raikkumasta!
Sumuiset pimiät päivät,
Kauvemmaksi karkkukohot,
Kuin on taivas mannermaasta!

Runon alusta ilmenee sen syntytilanne: tämä, kuten ensimmäinenkin runo, on syntynyt Aatamin avarassa talossa, talvitaivaan alla, juoksevan ”porohevoisen” pulkassa. Juuso on sen kaiketi laulanut – kuin lappalainen konsanaan – muistinsa varassa. Koska maaherra kävi Pudasjärvellä kesällä 1787, on runo syntynyt joko syystalvella 1787 tai talvella 1788, jolloin Juuso vielä asui Lassinniemessä.

Paroni Carpelanin matka oli Juuso Mursulle ja koko pitäjälle suuri elämys. Kahdesti runoilija huutaa vieraan tervetulleeksi, ja toisen ”huudon” aikana maaherra on jo ”tuttu”. Ylipäätänsä koko runo on täynnä kiitoksen sanoja ja siunauksen toivotuksia ”armolliselle” herralle, eivätkä ne ole mitään ulkokuorta, vaan ne on synnyttänyt rehellisen naiivin sielun ilo myötätunnon saavuttanutta herraa kohtaan. Juuso Mursu kuului yhteiskuntaa rakentavaan väestöön; sitä kuvastavat juomareihin ja tomppeleihin kohdistuneet varoitukset, ja siihen liittyy syvä esivallan kunnioitus sekä voimakas uskonnollisuus.

Runon loppupuolella saa kiitosta ja siunauksen toivotuksia osakseen myös kuningashuone. Juuso kiittää Kustaa III:tta vakaiseksi herraksi ja rukoilee hänelle rauhaa eteenkinpäin. Eihän Kuren kylän poropaimenella ollut edellytyksiä tässä vaiheessa vielä tietää, että Kustaa III teki saman talven alussa v. 1788 päätöksen hyökkäyssodasta Venäjää vastaan, sodasta, joka tuli rasittamaan myös pohjoispohjalaisia.

Juuso Mursun runoista on helppo lähteä osoittelemaan esteettisiä virheitä. Ne ovat suhteettoman pitkiä, sanonnaltaan monessa suhteessa kaavamaisia, niissä toistuvat samat kliseet runo runolta, ne ovat asiasisällöltään sangen puisevia, kerronta etenee yksitoikkoisesti, eikä niissä ole rakenteen ja muodon tajua. Mutta silti: suhteutettuna syntytaustaansa niillä on oma arvonsa; syntyaika ja synty-ympäristö huomioonotettuna ne ovat harvinaisen henkisen aktiviteetin osoitus.