Varhaisia kulkijoita

Pudasjärveläinen maisema syntyi jääkauden loppuvaiheiden aikana. Raskaat jäämassat painoivat ja muovasivat maanpintaa. Jääkauden jäätikkö suli Pudasjärven alueelta 9 500 vuotta sitten. Jäätä seurasi makeavetinen meri, joka huuhtoi maankamaraa noin 195 metrin korkeudelle asti nykykorkeuskäyrien mukaan. Näin Pudasjärven itäosan vaaramaasto korkeimmalta osaltaan jäi vedenpinnan yläpuolelle. Vedet muokkasivat vielä maisemaa, kasasivat harjuja ja harjanteita. Jäämassojen valtavan painon alta vapauduttuaan maa alkoi nopeasti nousta meren sylistä. Joet puhkoivat uutta lasku-uomaa meren väistyessä ja maan paljastuessa. Tietyssä vaiheessa noin 6 000 vuotta sitten Iijoki laski mereen nykyisen Pudasjärven kohdalla. Pitäjän suoperäinen länsiosa on niin alavaa ja korkeuserot ovat niin pienet, että voimme päätellä meren vetäytyneen Pudasjärven alueelta lopulta varsin lyhyessä ajassa.

Ilmasto oli jääkauden jälkeen olemukseltaan huomattavasti lämpimämpi kuin nykyilmasto. Pakenevan meren rantamilla asusteli melko runsaasti kivikauden pyyntiväestöä. Se pyyti kalaa ja hylkeitä merestä, mutta jo tämä väestö pyydysti nousulohta mereen laskevista joista, kuten Iijoesta. Nämä kivikauden ihmiset puhuivat jo kantasuomea, mutta mitään yhteyttä tällä väestöllä ei ole myöhempään Pudasjärvelle syntyneeseen asutukseen ja sitä kautta Pudasjärven nykyväestöön.

Kivikauden ihmisiä voi pitää nimenomaan myöhemmin lappalaisina tunnetun väestön ”esi-isinä”. Pyyntiä harjoittavia lappalaisia kulki ja asusteli nyky-Pudasjärven alueella vesien varsilla satoja vuosia ennen suomalaisasutuksen syntyä. Kansanperinne tuntee muinaisia lappalaisten asuinsijoja. Kouriintuntuvimmin on lappalaisista muistuttamassa vielä kymmeninen määrä vanhoja paikannimiä, Lapinvaarat, Lapinniemet ja sitten sellaiset kuin Jaurakaisjärvi, Jaurakkajärvi (lapin jaure ’järvi’), Naamanka, Kollaja (lapin guolle ’kala’), Jonku, Jaalanka, Nuoritta, Vuorma, Panuma, Puhos, Kouva jne.

Jo tuhatkunta vuotta sitten ulottivat Hämeen hämäläiset eräretkensä Iijokilaaksoon asti, ja heidän jäljissään tulivat karjalaiset erämiehet. Mutta sitten kun Perämeren rannikolle syntyi 1200-luvulta lähtien pysyvää talonpoikaisasutusta, alkoi inhimillinen toiminta vilkastua myös Pudasjärven alueella. Rannikon asukkaat kulkivat Pudasjärven vesillä kalastamassa ja samosivat metsiä peurojen ja muun riistan perässä – aluksi rinta rinnan lappalaisten kanssa. Toisaalta sekä pohjalaiset että vienankarjalaiset käyttivät Iijokea vilkkaasti kulkutienä niin kauppa- kuin vainoretkillään. Epäilemättä jo tällöin sai Iijoessa oleva runsassaarinen, paljon putaita, saarien välisiä väyliä, käsittävä järvimuodostuma nimen Pudasjärvi. Sen yhteydessä oleva matala haukijärvi, Tuulijärvi, sai nimensä tuulastamisesta eli tuohustamisesta. Pysyvän asutuksen Pudasjärven alueella panivat alulle kuitenkin kauempaa tulleet savolaiset.

Pudasjärveläisten aika alkaa

Nykyisten pudasjärveläisten historia alkoi melko tarkalleen neljäsataa vuotta sitten.

Oulujärven ympäristö, Pohjanmaan jokilatvaseudut Oulujoelta etelään ja Oulujokivarsi saivat 1500-luvun puolivälin jälkeen vankan savolaisen asutuksen. Savolaiset saivat toimeentulonsa ennen muuta metsiä kaskeamalla. Asutuksen tihentyessä tuli kaski- eli huuhtamaista puutetta; ilmeisesti hyvien ja runsaiden kaskimetsien houkuttelemana asettui 1570-luvun alkupuolella kymmenkunta savolaista perhekuntaa Pudasjärven alueelle, li- ja Livojokivarsille. Osa tuli Pyhäjokilatvoilta, osa Oulujärven suunnalta. Suuri Venäjän-sota 1570–95 työnsi yhä uusia savolaisia venäläisten Oulujokialueella hävittämistä kylistä etsimään rauhallisempia asuinsijoja Pudasjärven korpien kätköistä. Mutta aika oli epävakaista myös Pudasjärvellä. Moni talo autioitui.

Vuonna 1595 solmittu Täyssinän rauha vakautti ulkoiset olot. Pudasjärven huuhtakansa sai yhä uutta verta lähinnä Oulujokilaaksosta tulleista savolaisista ja rannikolta. Niinpä vuonna 1633 mainitaan jo 78 verotaloa Kollajan, Pudasjärven, Livon, Sotkajärven, Kuren ja Tyräjärven (nykyistä Taivalkoskea) kylistä. Asutuksen edistyminen pysähtyi nyt kolmeksi vuosikymmeneksi suurten sotien ja katojen vuoksi (mm. kolmikymmenvuotinen sota). 1600-luvun loppukymmenillä perustettiin jälleen merkittävästi uudistiloja. Pudasjärvellä oli vuonna 1702 verotaloja 108, ja väkiluku lienee ollut noin 600–700 henkeä. Asutus levittäytyi myös Iijokilaakson ulkopuolelle niin että kaikki vanhat kylät eri puolilla Pudasjärveä olivat saaneet alkunsa – edellisten lisäksi myös Hetejärvi, linattijärvi, Livo, Pintamo, Naamanka, Sarajärvi, Siurua, Korpinen, Jonku ja Puhos. Asutus keskittyi vesien varsille.

Elämän vire 1600-luvulla

Asutus oli vielä 1600-luvulla kovin harvaa, niin että kaskimaista ei ollut puutetta. Huuhtaviljely oli pudasjärveläisten tärkein elinkeino. Kaskissa kasvatettiin ruista. Talojen ympärille raivattiin ajan mittaan pieniä peltotilkkuja, joissa kasvatettiin ohraa. Karjanpito oli tärkeää. Lehmiä oli lukumääräisesti melko paljon, mutta ne olivat vähälypsyisiä. Yhtä tärkeä lehmänanti kuin maito oli lanta, jota ilman pellot eivät olisi kasvaneet. Heinä karjalle saatiin yksin luonnonniityiltä. Kalastus ja metsästys – tässä järjestyksessä – olivat elinkeinoja, joita ilman ihmiset eivät olisi vielä selvinneet. Hauki ja lohi olivat tärkeimmät kalat; merkittävintä riistaa olivat peurat, joita vielä 1600-luvulla Pudasjärvellä oli viljalti. Arvokkain turkiseläin oli majava, mutta sen tarina päättyi pian. Poronhoitoa opeteltiin. Se opittiin lappalaisilta, joiden kanssa oltiin eräjärvillä vielä tekemisissä ja joilta käytiin myös noitakonsteja kyselemässä.

Elämä oli ankaraa kamppailua luontoa vastaan erämaissa. Etäisyydet olivat pitkät, ihmisten oli tultava omillaan toimeen. Luonto oli vielä pitkälle vihollinen ihmiselle – eikä päinvastoin – mutta toisaalta ihminen osasi käyttää luonnon tarjoamia elämisen mahdollisuuksia monipuolisesti hyväkseen. Sen ansiosta elämänliekki säilyi Pudasjärven korpimailla.

Ihmisten henkiset tarpeet olivat hengellisiä tarpeita, ja niistä huolehti kirkko. Pudasjärveläisiä selkosen asukkaista tuli tarkasti ottaen vasta sitten, kun v. 1639–41 piispa Iisak Rothovius perusti Pudasjärven seurakunnan. Ensimmäinen vaatimaton kirkko rakennettiin samoihin aikoihin jo nykyiselle kirkon paikalle Pudasjärven pohjoisrannalle. Toinen kirkko rakennettiin samalle kankaalle v. 1673. Tämä kirkko oli edeltäjäänsä suurempi suorakaiteen muotoinen pitkäkirkko, jonka länsipäädyssä oli korkea suippo torni. Tähän kirkkoon kokoonnuttiin Sanan ääreen runsaan sadan vuoden ajan, eivätkä pitkä matka ja hankala kulku olleet esteenä.

Pudasjärven ensimmäisenä kirkkoherrana palveli vuodesta 1639 Hailuodon entinen kappalainen Josef Palmannus. Hänen muistonsa on jatkuvasti säilynyt pudasjärvisten mielessä siksi, että hän ja hänen perheensä hukkuivat myrskyävällä Pudasjärvellä helluntaina 1666 paluumatkalla järven etelärannalla olevaan pappilaan, traagisella tavalla kirkkokansan silmien alla. Noin 300 vuotta myöhemmin nousi kalaverkon mutkassa järvestä Palmannuksen Raamattu, v. 1642 painettu ensimmäinen suomenkielinen Raamattu. Se oli vielä säilynyt kohtalaisen hyvin.

Kuuluisin Pudasjärven varhaisista papeista on kuitenkin kirkkoherra Johan Wegelius, joka palveli seurakunnassa 1689–91. Hän oli maltillisen pietismin ensimmäisiä edustajia maassamme. Kateuden ja väärien ilmiantojen perusteella hänet erotettiin Pudasjärven virastaan. Myöhemmin hänet kuitenkin havaittiin kunnon papiksi, ja kuningas palautti hänen papilliset oikeutensa.

Kadot olivat 1600-luvulla toistuvia, mutta muuten oli elämänrytmi varsin rauhallinen. Se häiriytyi pahasti ensin vuosien 1696–97 suurten nälkä- ja kuolonvuosien ja sitten 1710-luvulla isonvihan aikana. Pudasjärveläisiäkin joutui jälleen palvelemaan Ruotsin armeijassa kaukaisilla sotatantereilla Venäjän aroja myöten. Kotirintamaa koettelivat 1710–17 nälkä, taudit, venäläisten miehitysjoukkojen hävitykset ja niitäkin pahemmin seudulla majailleiden suomalaisten sissien ahneus ja häikäilemättömyys. Piilopirttejä kyhättiin korpien kätköihin, ja ihmiset lymysivät pahimmat ajat niissä. Vuodesta 1718 lähtien poikkeusajan olot olivat ohi, mutta väkiluku oli pienentynyt ja taloja oli autioitunut.

Elämä voimistuu

Isonvihan jälkeinen 1700-luku oli Pudasjärvellä, niin kuin ylipäätään Pohjanmaalla, suotuisan kehityksen vuosisata. Kun Pudasjärven väkiluku v. 1750 oli 958 henkeä, oli se v. 1810 jo 3 121 henkeä. Köyhimmissä perheissä syötiin pettu- ja olkileipää miltei vuosittain, mutta erityisen pahat kato- ja nälkävuodet koettelivat pitäjää ensin 1807–13 (ns. seitsemän nälkävuotta), sitten 1830- ja erityisesti 1860-luvulla, jolloin väkiluku alentui tilapäisesti. Vuoteen 1870 tullessa Pudasjärven väkiluku oli noussut joka tapauksessa päälle 7 000:n (7 133:een), eli se oli seitsenkertaistunut 120 vuodessa. Hämmästyttävän kasvuvauhdin selityksenä on nimenomaan kuolleisuuslukujen alhaisuus; harvaan asutussa syrjäpitäjässä kulkutaudit eivät päässeet sillä tavoin leviämään ja raivoamaan kuin rantamaissa.

Nopea väestönkasvu merkitsi valtavaa asutustoimintaa. Verotalojen määrä nousi v. 1875 päälle 400:n, eli se reilusti nelinkertaistui 1750-luvulta lähtien. Päälle tulevat vielä torpat. Asutuksen ja asutustoiminnan painopiste oli selvästi pitäjän länsiosassa Kollajan–Hetejärven alueella, mutta asutus laajeni myös pitäjän itäosassa. Koko väestönkasvu ei silti sijoittunut oman pitäjän asutukseen, vaan talollisten poikia ja tyttäriä muutti ”maailman turuille”: rannikkopitäjiin, Ouluun, Ruijaan, jossa käytiin huonoina vuosina kalastamassa, ja 1860-luvulta lähtien Amerikkaan.

Nykyisen Taivalkosken alue kuului 1800-luvun alkupuolelle tultaessa vielä Pudasjärven pitäjään ja seurakuntaan. Sen kirkollinen hoito tietysti tuotti papistolle suuria vaikeuksia pitkien etäisyyksien ja vaikean kulun vuoksi. Tilanteen helpottamiseksi rakennettiin jo 1700-luvun lopulla pieni saarnapirtti Sotkajärvelle, kappalaisen pappilan Parkkilan yhteyteen. Uuden Oulu–Kuusamo-maantien valmistuminen 1840-luvun alussa tosin helpotti kulkua, mutta papiston työmäärä lisääntyi samalla asutuksen ja väestön kasvaessa. 1830-luvun lopulla itäosan asukkaat panivat vireille oman kirkkohankkeen, ja se johti pian tulokseen. V. 1843 perustettiin Jokijärven rukoushuonekunta, v. 1858 siitä tehtiin kappeliseurakunta ja 1878 kirkkoherrakunta, joka erkani v. 1884 Taivalkosken seurakuntana lopullisesti Pudasjärvestä ja vei neljäsosan taloista mukanaan. Nykyisen Ranuan alue jäi vielä Pudasjärven yhteyteen.

Kaskenpoltolla oli elinkeinona huomattava merkitys Pudasjärvellä 1800-luvun alkupuolelle saakka, joskin yksittäisiä kaskia poltettiin paljon myöhemminkin. Peltoviljelyn merkitys kuitenkin kaiken aikaa korostui, ja peltoa raivattiin sen mukaisesti: kun v. 1798 oli taloilla peltoa keskimäärin 1,7 hehtaaria, oli sitä v. 1880 jo n. 2,5 hehtaaria, vaikka talojen määrä oli moninkertaistunut. Soitakin ruvettiin jo raivaamaan. Viljan ohella ruvettiin peltoihin panemaan perunaa 1700-luvun lopulta lähtien.

Heinä karjalle saatiin jatkuvasti luonnonniityiltä. Uusia niittyjä saatiin järviä laskemalla. Tehokas niitynraivaustapa oli ns. paisuttaminen. Suolle nostettiin padottamalla vettä, mikä tukahdutti sammalen ja puun kasvun. Karjatalous kannatti 1800-luvun loppua kohden tultaessa yhä paremmin, ja kaikki mahdollinen niittyalue otettiin käyttöön. Pudasjärvi oli 1800-luvun loppupuolella koko Oulun kihlakunnan edistynein vointuottaja, mikä johtui Hirvaskosken ruukin meijerin tarjoamasta esikuvasta. Lehmän ohella oli vähään tyytyvä lammas suosittu kotieläin.

Selviytyäkseen oli talonpojan vielä 1800-luvulla haalittava toimeentulonsa monista lähteistä. Erikoistuminen ei vielä tullut kysymykseen. Viljanviljelyn ja karjanhoidon ohella kalastus, metsästys ja poronhoito olivat välttämättömiä hengenpitimiä; katovuosina ne saivat pääelinkeinon aseman. Kuningaskalaa, lohta, saatiin vielä Pudasjärvelläkin varsin mukavasti. Poronhoito vakiinnutti asemansa 1700-luvulla tärkeänä sivuelinkeinona. Miltei kaikilla talollisilla oli poroja – porohan oli talvisaikaan välttämätön kulkuväline. Kirkkoherra Erik Castrénin kuvauksen mukaan pudasjärveläisten porot olivat kookkaampia kuin lappalaisten porot, mikä hänen mielestään johtui siitä, että poroja ei lypsetty, jolloin vasa sai imeä kaiken maidon.

Kaskenpolton ja metsästyksen ohella alkoi metsästä olla 1800-luvulla enenevässä määrin muutakin hyötyä. Metsiä jaettiin yksityiseen omistukseen vasta isossajaossa; yksityisten metsien ohella pitäjään tulivat valtavat kruununmetsät, joita luovutettiin asutukseen. Tietysti metsistä saatiin jatkuvasti rakennuspuu, halot, pärepuu ym. kotitarvepuu, mutta sitten ruvettiin hakkaamaan ja myymään tukkeja, jotka uitettiin Iijokea rannikolle. Jo 1700-luvun jälkipuoliskolla Pudasjärvi oli myös huomattava tervapitäjä. Terva kuljetettiin yleensä tukkilauttojen päällä lihin ja sieltä se edelleen uitettiin Ouluun. Parhaina vuosina 1800-luvun puolivälissä Pudasjärvi tuotti noin 15 000 tynnyriä tervaa.

Sen jälkeen, kun Pudasjärvellekin alettiin perustaa sahoja, talolliset saivat helpommin rahaa puukaupoista ja tilattomat saivat töitä. V. 1784 perusti nimismies Bäck Kynkään sahan Livojokisuulle, ja 1830-luvulla perustivat oululaiset porvarit Timosen eli Hirvaskosken ja Taivalkosken sahat. Hirvaskosken sahan yhteyteen perustettiin 1839 rautaruukki. Se tuotti huonosti mutta oli toiminnassa aina vuoteen 1877 saakka. Raaka-aineena käytettiin järvimalmia; varsinkin linattijärven malmi oli hyvälaatuista. linattivaaraan yrittivät oululaiset porvarit 1760-luvulla perustaa kuparikaivosta. Menestyvää ei tästä Pudasjärven ensimmäisestä teollisuusyrityksestä tullut, mutta työmahdollisuuksia se tarjosi jonkin verran seutulaisille.

Isonvihan aikana ja sen jälkeen Pudasjärven vanha kirkko rappeutui perusteellisesti, ja se kävi myös ahtaaksi väestön kasvaessa. Kirkkoherra Erik Castrén, maineikkaan Matias Aleksanteri Castrénin isoisä, innosti 1770-luvulla pudasjärveläiset panemaan vireille hankkeen uuden kirkon aikaansaamiseksi. Kirkon suunnitteli Tukholman intendentinvirastossa arkkitehti Carl Fredrik Adelcrantz; siitä piirrettiin ajan tyyli-ihanteiden mukaisesti uusklassillishenkinen ristikirkko. Piirustukset saatiin 1778, ja kirkko rakennettiin kiiminkiläisen Pentti Pason johdolla 1780–81. Kirkko vihittiin 1783 kruununprinssi Kustaa Aadolfin nimikkokirkoksi. Kirkkopihassa oli jo ennestään uusi jyhkeä kellotapuli, jonka oli kesällä 1761 rakentanut kuulu tapulimestari Heikki Väänänen. Aikansa merkittävin suomalainen kirkkomaalari Mikael Toppelius maalasi 1765–66 tapulin ulkoseiniin maalauksia, jotka ovat ainoat Toppeliukselta tunnetut ulkomaalaukset. – Näin syntyneet tapuli ja kirkko palvelevat yhä pudasjärveläisiä.

Pudasjärven henkinen kulttuuri oli kristillistä, kirkollista kulttuuria. Kirkollinen luterilaisuus, jota edusti ja julisti papisto, oli 1800-luvun puolivälin tienoille asti Pudasjärvellä edustettuna ollutta kristillisyyttä. Pudasjärvellä palveli monia merkittäviä pappeja, jotka tunnollisesti paimensivat seurakuntalaislaumaansa. Jo mainittu Erik Castrén tehosti merkittävästi kansanopetusta, mutta hän opetti myös uusia tehokkaampia viljelytapoja. Kirkkoherra Johan Frosterus (Pudasjärvellä 1786–1809) oli maltillisten pietististen käsitysten kannattaja; hän valvoi tiukasti hurskauselämää ja tapoja ja piti huolta lukutaidosta. Kiertokoulutoiminnan pani alulle 1850-luvun lopulla tunnettu herännäispappi Lars Herman Laurin. Hän kartutti merkittävästi myös Pudasjärven kirjastoa, joka oli saanut alkunsa 1850 pohjalaisten ylioppilaiden vaatimattomasta 24 niteen lahjoituksesta.

Yksi kaikkein merkittävimpiä murroksia Pudasjärven hengellisessä ilmastossa tapahtui juuri Laurinin aikana: suuri pohjoinen herätysliike lestadiolaisuus alkoi 1850-luvun lopulta lähtien saada jalansijaa Pudasjärvellä. Herätykset levisivät Rovaniemen suunnasta ensin Pohjanperälle eli Ranualle ja sieltä seuraavina vuosikymmeninä kaikkialle pitäjän alueelle. Suurimman voiman se sai pitäjän pohjois- ja itäosassa. Vt. kirkkoherra Snellman arvioi v. 1890, että noin puolet seurakuntalaisista omasi lestadiolaisen vakaumuksen. Suuren voiman liike säilytti Pudasjärvellä myös jatkossa. Seuroja pidettiin kylissä ahkerasti. Pitäjässä vieraili runsaasti kaikkein tunnetuimpia saarnamiehiä, mm. Juhani Raattamaa v. 1883–84. Mutta jo 1800-luvun lopulla Pudasjärvellä oli kymmeninen määrä omia paikallisiakin sananjulistajia. Tunnetuin heistä oli Jongun Häyrysen talon isäntä Paavali Ervasti (1841–1896), joka oli myös merkittävä virsirunoilija.

Ahtaissa oloissa jokapäiväisestä leivästä taistelevat pudasjärveläiset saivat lestadiolaisesta evankeliumin julistuksesta lohtua ajallisiin murheisiin ja uutta, syvällisempää vastakaikua hengellisiin tarpeisiinsa. Ajalliseen ahtauteen oli osasyynä juoppous, joka oli 1850-luvulle tultaessa saanut Pudasjärvellä laajuuden, jota luonnehdittiin ”kauhistuttavaksi”. Herätysten hillitsevä vaikutus näkyi heti.

Mullistusten aika: sata viime vuotta

Ennen Taivalkosken seurakunnan itsenäistymistä 1884 Pudasjärven pitäjän pinta-ala oli noin 11 500 km². Taivalkosken jälkeen erotettiin Ranuan ja Simojärven kyläkunnat 1899 perustettuun Ranuan seurakuntaan ja kuntaan, joskin käytännössä ero tapahtui vasta 1917. Mäntyjärven kaukainen kyläkunta yhdistettiin 1926 alkaen Posion seurakuntaan. Ja suuri osa Ala-Kollajan kylästä siirrettiin 1941 lähtien Yli-Iihin. Pudasjärven kunnan ja seurakunnan pinta-ala oli nyt 5 530 km² Se oli pienentynyt puolella, mutta oli yhä kooltaan puolet Uudenmaan läänin alasta.

Mutta vaikka pinta-ala pieneni, väkiluku kasvoi valtavasti. Yksi perustekijä oli kuolleisuuden pieneneminen. Varsinaiset nälkäajat olivat historiaa, ja terveydenhoito pystyi vähitellen pitämään pahat taudit ja epidemiat kurissa – lopulta keuhkotaudinkin. Kun Pudasjärven väkiluku oli vuonna 1870 7 133 henkeä, se ylitti jo 1930 10 000:n rajan (10 596) ja v. 1965 päästiin liki 16 000 asukkaaseen (15 895), jolloin Pudasjärven väkiluku oli korkeimmillaan. Kun ns. suuret ikäluokat tulivat 1960-luvulla työikään, kävi pian selväksi, ettei maa- ja metsätalousvaltainen pitäjä pysty tarjoamaan riittävästi työtä. Alkoi voimakas poismuutto – sinällään yleissuomalainen ilmiö. Muutto tempaisi myös asutustilallisia mukaansa ja suoranaisesti autioitti maaseutua. Kun syntyvyyskin alkoi pienetä, oli seurauksena väkimäärän lasku. Väkiluku väheni rajusti varsinkin 70-luvun alkupuoliskolla; vuosittainen prosenttiluku hipoi viittä. Vuonna 1975 väkiluku oli 12 594 ja v. 1980 11 656 henkeä. Lasku on siis tasaantunut. – Vuonna 2010 asukkaita Pudasjärvellä oli 8 944.

Siirtolaisuus ”Suureen Länteen” sai Pudasjärvellä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkukymmenillä valtavan laajuuden. Mutta väestöä ohjautui myös uudisasutukseen, ja nimenomaan asutettiin nyt isossajaossa erotettuja kruununmetsiä perustamalla satamäärin metsätorppia. Torppia perustettiin myös yksityisille maille. Niinpä myöhemmin Kurenalan taajaman asutus syntyi suurelta osalta torppariasutuksena vuosisadan taitteen molemmin puolin Oulun–Kuusamon-maantien Iijoen ylimenopaikan ympärille. Vuonna 1905 oli Kurenalla ja sen välittömässä ympäristössä 34 maakirjatalon lisäksi jo 64 torppaa. Kun tähän kulkuyhteyksien kannalta keskeiseen paikkaan alkoivat syntyä myös kauppaliikkeet (ensin ns. maakaupat kuten Poropudas, Isomursu ja Keinänen, joita esim. 1905 oli seitsemän), pankki (per. 1904), apteekki, lääkäri ja erilaiset valtion- ja kunnanvirastot, koulu jne., oli kirkonkylän keskus siirtynyt kirkon luota pois. Iijoen yli kuljettiin lossilla aina vuoteen 1928, jolloin valmistui ensimmäinen silta vilkastuvan autoliikenteen tarpeisiin.

Monisatainen torppa-asutus (etupäässä kruununtorppia) itsenäistyi uusien asutuslakien turvin 1920- ja 1930-luvulla. Uusia asutustiloja perustettiin nimenomaan vuoden 1936 lain mukaan. Tällöin syntyi mm. Pärjänsuon asutusalue Livolle. Se oli aikanaan Suomen suurin yhtenäinen asutusalue. Sodan jälkeen muodostettiin ns. maanhankintalain pohjalta useita satoja tiloja, mutta voimakkainta oli asutustoiminta ns. maankäyttölain pohjalta 1950- ja 1960-luvulla. Asutustiloja perustettiin nimenomaan kunnan pohjoisosaan suurille suoalueille Siuruan, Livon ja Sarajärven vanhojen kylien alueilla (Asmunti, Kivisuo, Tuhansuo, Ruuhensuo), joskin asutustoimintaa oli muuallakin, lähinnä itä- ja eteläosissa pitäjää (mm. Jaalangan ja Malisensuon asutusalueet).

Sotien jälkeinen asutustoiminta oli Pudasjärvellä voimakkainta koko Suomessa. Maatilojen määrä oli v. 1960 jo 2 260 kpl. Vastavaikutus tuli kuitenkin pian. Tiloja oli perustettu liian heikkojen edellytysten varaan, velkarasite oli suuri, ja kun vielä maatalouspolitiikan henki muuttui 60-luvun jälkipuoliskolla, alkoi voimakas autioituminen – voimakkain kautta aikojen Pudasjärven historiassa. Kolmessa vuodessa tilaluku laski 350:llä; lasku jatkui 1970-luvulla ja pysähtyi 70-luvun loppupuolella. Siitä huolimatta maatilatalous säilyi voimaperäisenä.

Viljanviljelyn hallanarkuuteen ja epävarmuuteen kyllästyttiin 1800-luvun loppupuolelle tultaessa. Alkoi lypsykarjatalouden voimistuminen. Vanhat maatiaislehmät saivat väistyä jalostettujen rotujen tieltä. Karjanhoitomenetelmät kehittyivät, ja ruokinta tehostui ketoheinänviljelyn alettua ja sittemmin tuorerehun myötä. Pellonraivaus sai valtavat mittasuhteet: kun v. 1920 oli pitäjässä peltoa 2 092 hehtaaria, oli sitä 1950 jo 4 516 hehtaaria ja 1969, jolloin ”paketointi” jo oli vauhdissa, kokonaista 9 666 hehtaaria. Ohra syrjäytti rukiin viljakasvina, mutta timoteista tuli 1900-luvun ensikymmenillä peltojen valtakasvi, ja näin sai vanha vuosisatainen niittytalous painua historiaan.

Koneistuminen ja uudenlainen lannoittaminen mullistivat maanviljelyn täysin. Meijerit merkitsivät maidon käsittelyssä ratkaisevaa parannusta. Talokohtaisten meijerien lisäksi perustettiin jo 1900-luvun alussa suurempia kyläkohtaisia meijereitä, kuten kirkonkylän yhtiömeijeri ja Hetejärven osuuskuntameijeri (per. 1912). Maidonkäsittelyn valistusta jakoivat Petäjäkankaan tilalla toiminut meijerikoulu ja Hirvaskosken karjakkokoulu. Niitä voi pitää sotien jälkeen perustetun Kynkään maatalousoppilaitoksen edeltäjinä. Ratkaiseva parannus lypsykarjataloudelle oli se, että v. 1961 otettiin käyttöön uusi osuusmeijeri.

Viimeistään sotien jälkeen tuli karjataloudesta maatalouden päätuotantosuunta; sitä ennen vilja ja karja täydensivät suhteellisen tasavertaisina toisiaan.

Maataloutta voi pitää pudasjärvisten pääelinkeinona viimeisten sadan vuoden aikana, mutta sitä täydentäviin sivuansioihin on täytynyt antautua viime vuosikymmenille asti. Erikoistuminen peruselinkeinon piirissä on aivan tuore asia. Jo vuosisadan alussa talolliset turvautuivat nimenomaan metsänmyyntiin saadakseen rahaa. Monet rikastuivat äkisti, mutta vain harvat osasivat sijoittaa rahojaan tuottavasti. Pientilalliset hankkivat keskeisen osan toimeentulosta metsätöissä, nimenomaan valtion ja suurten yhtiöiden tukkityömailla. Metsätyöt olivat suurelle osalle väestöä miltei pääelinkeinon asemassa. Suurten savottojen aika kesti 1800-luvun lopulta 1950-luvulle. Kesäisin tarjosivat ansioita uitot ja ojitukset.

Hyvin tärkeän ansionlähteen tarjosi 1960-luvulle saakka teiden ja siltojen rakentaminen. Jo 1890-luvulla rakennettiin Kuusamontieltä Jongun ja Ranuan tiet ja uuden vuosisadan alkukymmeninä Siuruan, Hetekylän ja Naamangan maantiet. Varsinkin 20- ja 30-luku olivat suurten tietöiden aikaa. Asutuksen hajanaisuudesta ja pitäjän laajuudesta on siis ollut se hyöty, että teitä on jouduttu tekemään paljon. Mutta kiusallisen kauan kesti, ennen kuin kulkuyhteydet saatiin tyydyttävälle kannalle; esim. tie Hilturannan pappilaan saatiin vasta sotien jälkeen. Autoliikenteen kehittyminen teki sitten välttämättömäksi pääteiden perusparannustyöt ja päällystämisen; mm. Oulun–Kuusamon tie rakennettiin 50-ja 60-luvulla uudelleen. Tieverkosto ja uudet liikennevälineet toivat mullistavan helpotuksen elämään. Pudasjärveläisiä erikoistui palvelemaan Reino Nevakiven (alk. Nynäs) jo 20-luvulla aloittama linja-autoliikenne.

Kalastus ja varsinkin metsästys menettivät sotien jälkeen varsinaisina elinkeinoina merkityksensä, vaikka särpimen lisää ne ovat jatkuvasti tarjonneet. Vuosisadan alkupuolella pyynti oli varsinkin vähäväkisille tärkeä elannon lähde. Pudasjärven vedet ovat olleet varsin kalaisia. Iijoen lohenpyynti oli 1900-luvun alussa annettu lohenpyyntiyhtiölle. Yksityisiltä oli sen kalastus kielletty, mutta salapyynti rehotti. Erityisesti Jurmun asukkaat olivat tunnettuja salapyytäjiä, ja heiltä hankki ja sai halvalla lohensa mm. Pudasjärven herrasväki. Poronhoito on jossain määrin säilyttänyt asemaansa, senkin kokonaismerkitys on varsinkin sotien jälkeen jatkuvasti laskenut. Elinkeinoelämän ilmettä se joka tapauksessa rikastaa jatkuvasti.

Pudasjärveläinen teollisuus oli vielä 1900-luvun alkupuolella voittopuolisesti kotiteollisuutta. Veneitä, rekiä, rukkeja, saaveja, kiuluja ym. tehtiin myyntiäkin varten, ja myös ”pudasjärveläisiä”, suksia Pudasjärven mallin mukaan, joita ajan kilpahiihtäjätkin suosivat. Naiset kutoivat kankaita. Tehdastekoiset ostotavarat alkoivat hiljalleen syrjäyttää kotitekoisia, vaikka eivät läheskään aina olleet edes parempia. Mehiläishoitoakin yritettiin 1900-luvun alussa harjoittaa, mutta pakkanen palellutti hoidokit. Turkiseläinten kasvatus ja kalanviljely ovat myöhemmin menestyneet paremmin. ”Salvuumiehinä” Pudasjärven miehet tekivät tienestiä jo 1800-luvun lopulla. Asutustoiminta tiesi jatkuvasti vilkastuvaa rakentamista. Mutta varsinkin sotien jälkeen rakennustoiminta, sekä omakotitalojen että Kurenalan taajaman julkinen rakentaminen, nousi ennennäkemättömiin mittoihin. Syntyi rakentamiseen erikoistuneiden ammattikunta.

Pudasjärven ainoita teollisia yrityksiä olivat kauan saha- ja myllylaitokset. Niitä omistivat sekä yksityiset että osuuskunnat ympäri pitäjää. Petäjäkankaan höyrysaha lopetti toimintansa v. 1900, samoin Jatkossa toiminut tärpättitehdas, jossa sanotaan olleen saksalaisen mestarinkin. Hirvaskosken saha- ja myllylaitoksen yhteyteen perustettiin jo 1920-luvulla myös sähkölaitos. Oulun–Kuusamon rautatie olisi epäilemättä parantanut teollisuuden edellytyksiä, mutta hanke jäi 1930-luvulla suunnitelman ja kansalaiskokousten asteelle. Sotien jälkeen pitäjään syntyi pienteollisuutta. Pitäjän sähköistäminen alkoi 1940-luvun lopulla Pudasjärven Sähkö Oy:n toimesta yhtenä puuhamiehenä kauppias Janne Rajamaa. Yhtiö yhtyi 1950-luvun alussa perustettuun Koillis-Pohjan Sähkö Oy:öön, jonka keskuspaikaksi tuli Pudasjärvi.

Mutta nimenomaan erilaiset palveluelinkeinot ovat kasvaneet Pudasjärvellekin uutena asiana viimeisen puolen vuosisadan aikana, joskin varsinainen räjähdysmäinen kasvu ajoittuu parille viime vuosikymmenelle. Kauppaelämä alkoi yksityisinä maakauppoina 1800-luvun lopulla; esim. 1926 Pudasjärvellä oli 20 yksityiskauppaa. 20-luvulla aloittivat toimintansa mm. Ahonen ja Rajamaa, myöhemmin suurimmat yksityiset kauppaliikkeet. V. 1907 perustettiin Pudasjärven Osuuskauppa, josta kasvoi seutukunnan merkittävin kauppaliike. Rahan liike vilkastui, ja se toi pankit. Säästöpankki perustettiin heti 1900-luvun alussa ja Osuuskassa 1909.

Vuodesta 1868 lähtien pudasjärveläiset pääsivät itse päättämään paikallisista kunnallisista asioista, kun kuntakokous ja kunnallislautakunta aloittivat toimintansa. Eniten työtä ja huolta mutta myös varoja vaativat köyhäin- ja sairaanhoito sekä kouluasiat. Demokratia lisääntyi ja asioiden hoito tehostui, kun kunnanvaltuusto aloitti toimintansa vuoden 1919 alussa.

Sen ensimmäinen puheenjohtaja oli apteekkari O. Wiikinkoski. Kunnallislautakunta muuttui kunnanhallitukseksi vuoden 1949 alusta lukien. Kunnallisten asioiden lisääntyessä ja monipuolistuessa kasvoi yhden virkamiehen, kunnankirjuri Antti Nevalaisen ”konttuurista” Kotikummun talossa kunnantoimisto (oma kunnantalo 1936) ja vihdoin suurisuuntainen kunnanvirasto. Uutta ja ratkaisevaa oli se, että vuodesta 1906 lähtien päästiin valitsemaan eduskuntaa, valtakunnallisen tason päättäjiä, ja vuodesta 1919 lähtien presidenttiä. Näiden vaalien myötä tunkeutui myös uusi kummajainen, puolue-elämä, Pudasjärvellekin. Kunnallisen tason valintoihin puoluesidonnaisuus vaikutti selvälinjaisesti vasta sotien jälkeen. Eduskunnassa on ollut monia pudasjärveläisiäkin päättämässä maan asioista: Eino Rytinki, Toivo I. Sormunen, Veikko Honkanen ja Antti Isomursu.

1900-luvun murrosvaiheita Suomen historiassa on Pudasjärvellä koettu ja eletty väkevästi. Sortotoimenpiteisiin nähden vuosisadan alussa pudasjärveläiset noudattivat jyrkän perustuslaillista linjaa. Laittomia kutsuntoja boikotoitiin. Jääkärien värväyksessä oltiin aktiivisesti mukana; monia tärkeitä etappiteitä kulki Pudasjärven kautta. Vuoden 1918 sotaan pudasjärveläisiä osallistui melkoinen joukko valkoisten puolella. Talvi- ja jatkosodan taisteluihin osallistui 1 500 pudasjärveläistä, joista kaatui 382 miestä. Tuhoisin yksittäinen taistelu oli ns. Kuolemankukkulan taistelu Kiestingissä 4.–6.8.1941, joka vei yli 30 miestä ja jätti kolminkertaisen määrän sotaorpoja. Pudasjärven menetykset kaatuneina suhteessa sotiin osallistuneisiin olivat suurimpia Suomen kunnista. Kotirintaman joukot joutuivat jatkosodan lopulla kokemaan vaivalloisen evakkoreissun. Saksalaiset räjäyttivät lähtiessään Iijoen sillan, mutta jättivät elintarvikevarastonsa vähäväkisille jaettavaksi.

Kirkon ja seurakunnan rinnalla alkoi kunnan ylläpitämä koululaitos huolehtia asukkaiden henkisistä perusvalmiuksista. Kansakoulu aloitti 1872 Riekin talossa, josta se siirtyi omaan koulutaloon 1884. Tämä ns. Lakarin koulu on yhä käytössä. Vähävaraisella kunnalla oli suuria vaikeuksia koulujen perustamisessa varsinkin sen jälkeen, kun niitä olisi nopeasti tarvittu pitäjän kaikissa osissa oppivelvollisuuden tultua voimaan 20-luvun alussa. Pitäjän laajuus ja harva asutus tekivät kiertokoulun kauan tarpeelliseksi; kiertokouluja perustettiin rinnan kansakoulujen kanssa aina 30-luvulle asti, jolloin niitä oli toiminnassa seitsemän lähinnä syrjäisimmillä seuduilla. Viimeinen kiertokoulu lakkasi toimimasta vasta 1952, mikä lienee myöhäisin ajankohta Suomessa. Kansakoululaitos saavutti 60-luvulla suurimman laajuutensa: toiminnassa oli nelisenkymmentä koulua. Peruskouluun Pudasjärvellä siirryttiin v. 1972.

Jo 1800-luvun lopulla lähettivät monet varakkaat ja valistuneet talolliset (kuten Pudasjärven Hiltulat, Paavolat ja Riekit sekä Jongun Karvoset) lapsiaan oppikouluun Ouluun. Pisimmälle opintiellä nousi Juho Jaakko Karvonen (s. 1863), josta tuli professori ja lääkintöhallituksen pääjohtaja. Ylioppilaaksi valmistuminen edellytti koulunkäyntiä Oulussa aina 1950-luvun lopulle, jolloin oma yhteiskoulu ja lukio aloittivat toimintansa. Keskikoulu oli aloittanut jo 1940-luvun lopulla.

Huolimatta ajan hengen ja luonteen muuttumisesta perin pohjin säilyttivät seurakuntaelämän perinteiset muodot Pudasjärvellä asemansa ja käyttökelpoisuutensa. Hyvä esimerkki tästä on kinkerilaitoksen elinvoimaisuus. Traditioiden voimasta kertoo myös se, että maallikkokaste (ns. hätäkaste) oli yleinen aina 1950-luvun puoliväliin saakka. Jumalanpalveluselämä on tietysti säilynyt seurakuntaelämän runkona. Mutta myös uudet työmuodot, kuten monipuolinen nuorisotyö ja yhä enemmän henkiseen huoltoon painottuva diakonia monine toimintalinjoilleen, ovat sopeutuneet hyvin seurakunnan toimenkuvaan. Seurakunnan työtä vaikeutti kauan köyhyys, varojen puute. Niinpä laaja seurakunta sai v. 1928–48 tulla toimeen yhdellä papilla, kirkkoherra Kipinällä.

Kun vanha kirkko jäi syrjään, n. 7 km:n päähän Kurenalle nousseesta liikekeskuksesta, nousi 1930-luvulla esiin pitkäaikainen mieliä kuohuttanut kiista siitä, olisiko vanha huonoon kuntoon joutunut kirkko siirrettävä Kurenalle vai kunnostettaisiinko se entiseen paikkaan. Lopulta jälkimmäinen kanta voitti, ja vanha kirkko kunnostettiin perusteellisesti sodan alla. Ongelma kokoontumistilojen tarpeellisuudesta keskustaajamassa ratkaistiin rakentamalla nykyinen seurakuntatalo 1960-luvun alussa. Köyhyyttä kuvastaa myös se, että urut kirkkoon saatiin vasta 1951. Vuodesta 1917 soitettiin virret harmonilla, sitä ennen virsikanteleella.

Lestadiolainen kristillisyys siirtyi 1900-luvulle Pudasjärvellä jatkuvasti voimistuvana liikkeenä. Suuria herätysten aikoja koettiin varsinkin ennen sotia. Tietysti väkiluvun nopeasti kasvaessa lestadiolaiskristittyjen suhteellinen osuus väestöstä on pienentynyt. Liikkeen piirissä esiintyneet monet hajaannukset eivät saaneet Pudasjärvellä liioin merkitystä; ns. vanhoillislestadiolaisuus on säilynyt valtasuuntana. Vanhan saarnaajapolven väistyttyä on jatkuvasti noussut esiin uusia ”puhuvaisia miehiä”. Tunnetuimpia puhujia ovat olleet Kalle Juutinen ja Kalle Timonen. Myös Pudasjärvellä 1956–82 kirkkoherrana palvellut rovasti Timo Hämäläinen lukeutui tähän herätysliikkeeseen. Herätysliike järjestyi 20-luvulta alkaen rauhanyhdistyksiksi, joita oli eri kylillä 60-luvulla kolmisenkymmentä. Sisäisen muuttoliikkeen myötä toiminta alkoi kuitenkin keskittyä Kurenalle, johon valmistui 70-luvun lopulla uusi toimitalo. Voi sanoa, että lestadiolainen liike on Pudasjärvelläkin uhmannut ajan muuttuvaa henkeä. Se on vetänyt nuoria jatkuvasti puoleensa. Toiminnan päämuotona ovat olleet jatkuvasti seurat.

Kulttuurielämä alkoi Pudasjärvellä monipuolistua ja irtautua perinteiseltä kirkolliselta pohjalta 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Kirjaston toiminta laajeni ja vakiintui, kun se 1878 siirtyi kunnan huostaan. Lehtiä tilattiin ja luettiin runsaasti. Koululaitoksen ympärille syntyi opettajien aktivoimaa monimuotoista henkistä toimintaa (mainittakoon vain opettajat Katri ja Toivo Ilkka). Aikaa seurattiin, uusia virikkeitä omaksuttiin, maailmankatsomus avartui. Yksi toimeliaisuuden muoto oli vireä yhdistystoiminta: nuorisoseurat, työväenyhdistykset, suojeluskunta, lottajärjestö, maamiesseurat, martat ym. Niiden piirissä esiintyi monenlaisia henkisiä harrastuksia, mm. näytelmätoimintaa, ohjelmallisia iltoja ja huvitilaisuuksia. Kirkon läheisyyteen on noussut museoalue, joka on merkittävimpiä Pohjois-Suomessa.

Nuorison kokoontumispaikkoja oli jo vanhastaan kesäaikoina Jyrkkäkoski. Kurenalan ”säätyläisnuoriso” vietti karkeloitaan Kynkään sahan päärakennuksen salissa. Sekä huvitoiminnan että valistusrientojen keskipisteeksi tuli Havula sekä sitten juhannuksena 1930 käyttöön vihitty komea suojeluskunnan talo, joka alun alkaen sai kuulun nimen Suojanlinna. Suojeluskunta istutti paikkakunnalla myös urheiluharrastusta: samanaikaisesti Suojanlinnan kanssa rakennettiin 1926–30 urheilukenttä. Urheilutoiminnan otti seudulla varsinaisesti vaaliakseen urheiluseura Pudasjärven Urheilijat. Suurta suosiota ja kuuluisuutta saavuttivat sen järjestämät suuret hiihtokisat, Pudasjärven hiihdot, 50-luvun alusta lähtien.

Tunnetuista kirjailijoista on vankimmat yhteydet Pudasjärveen ollut Eino Railolla, joka kouluaikanaan Oulussa vietti loma-aikansa sukulaistensa luona Pudasjärven Auralassa. Vuosisadan alun Pudasjärveä hän on kuvannut ehkä parhaassa romaanissaan Koti virran rannalla. Kirjailija Hjalmar Nortamo oli Pudasjärvellä piirilääkärinä aivan 1900-luvun alussa. Hän perusti v. 1903 nuorisoseuran, joskin se perustettiin v. 1907 uudelleen. Nortamo muisteli oloaikaansa v. 1931 julkaisemassaan kirjoitelmassa ”Pudasjärvi” ja kuvasi tällöin mm. juhannusretkeä Iso-Syötteelle tähän tapaan:

”Hetken levättyämme Naamangan vieraanvaraisessa talossa jatkoimme matkaamme myöhemmin illalla lopullista päämääräämme, Iso-Syötettä kohti, jonne oli noin yhden kilometrin matka talosta. Naamangan suunnalta on sangen työlästä nousta vuorenhuipulle, sillä tunturi on äkkijyrkkä siltä puolelta. Polventaipeet väsyksissä ja hengästyneinä pääsimme kuitenkin vuoren tasaiselle laelle ja pysähdyimme pitkäksi aikaa hämmästyksestä sanattomina nähdessämme tuon suurenmoisen ja hurmaavan näköalan.

Peninkulmittaan ympärillämme näimme jalkojemme alla aution, äänettömän erämaan. Hopeanauhana koukerteli Pärjänjoki soiden ja rämeiden keskellä. Oikealla kohoili Koston Pyhitys Kuusamon puolelta komean päälakensa taivasta kohti, ja siellä täällä kimalteli metsälammen sininen pinta. Taivas oli sees, ja pohjan puolella pyöri auringon kultainen kehrä kohti taivaan rantaa.

Riistäydyimme irti lumouksesta, johon ihana luonnonnäytelmä oli meidät saattanut, teimme tulen, haimme vettä pienestä vuoripurosta, ja kohta ilahdutti kahvipannun ja vesikattilan porina korviamme. Kahvi ja neekerirommitoti maistuivat erinomaisilta kaikkien vaivojen jälkeen. Pidimme silmällä kelloa ja aurinkoa. Kello lähestyi 12:ta yöllä, ja yhä lähemmäksi taivaanrantaa laskeutui päivän kultainen tähti. Nyt oli sen kehrä hipaisemaisillaan näköpiiriä, keskiyö oli käsissä ja silloin, silloin alkoi aurinkopallo kohota. Laajenemistaan laajeni vyö auringon ja näköpiirin välillä, laulurastas heläytti sävelensä, kohta yhtyi yhä useampi ja useampi metsän laulaja aamukuoroon, ja yhä korkeammalle nousi aurinko.

Uusi päivä oli koittanut, ja olimme saaneet uuden ja harvinaisen elämyksen kokeaksemme. Olimme nähneet kesäyönauringon ja nähneet, miten kahden päivän välinen yö voitetaan ja tuhotaan.”