Heitä on kaksi veljestä, vanhaapoikaa. Erkki on hypännyt jo yli 70 ikävuotensa, ja Kalle kiipeilee kuudettakymmentänsä. Vanhoja vanhojapoikia siis jo kumpainenkin soittomies.

Sillä se aika on jo ollut ja mennyt, jolloin Suomen kansa piti mahtavia jymyhäitänsä ja muita suuria sukujuhlia sekä nostatti taitavia viuluniekkoja ja pillipiipareita, jotka kilvan soittelivat komeita hääpolskia, valsseja, masurkkia ja häämarsseja. Nykyinen polvi ei niitä enää kaipaa eikä tarvitse eikä ymmärräkään. Se haluaa vain remua ja räminää, se on tyytyväinen saadessaan hikipäin jyskyttää siltapalkkeja rytkypolkan tahdissa haitarinsoiton mukaan ja iloitsee kuullessaan Renki-Junnun retuuttavan kaksirivistä harmonikkaansa.

Mutta vanhankansan parhaatkin pillipiiparit ja viulunsoittajat on nykypolvi melkein kaikki heittänyt yli olkansa. Siksi niitä enää tapaakin vain syrjäseuduilla ja enimmäkseen ikä-äijinä, niinkuin nämä Sorvarin soittajatkin.

Kalajoen Metsäkylässä nämä soittomiehet asuvat vanhassa Sorvarin talossa, suuren kylän laidassa, metsän reunassa. Siinä on sama suku asustellut jo monia miespolvia. Ja soitellut. Mistä lienee Juuvasta tullut aikoinaan asukas Kalajoen Vasankarin Juolaan ja siitä taas siirtynyt joku silmäpuoli soittoniekka Metsäkylän Sorvariin, rakentanut pirtin, toisenkin ja tehnyt mahtavan talon, jopa niin että muuan Sorvarin äijä on sitten käynyt Ruotsissa herrain päivilläkin ja saanut takkiinsa kullanväriset napit, jotka vieläkin ovat tallella piironginlaatikossa.

[Kuva: Erkki Sorvari. Taustalla veljesten metsäreunapirtti]
Erkki Sorvari. Taustalla veljesten metsäreunapirtti.

Soittaja, jopa poikiansa parempi, oli nykyisten pelimannien isäkin, Juho Sorvari, samoin taas setä-Erkki oli hyvä viulumies. Äitikin oli ”hyvänuottinen” eikä muutenkaan aivan tavallisia talonemäntiä: oli ”ruottalaisen sotapäällikön Ruupen tytär”. Kalajoen Metsäkylän Jylkästä oli Suomen sodan aikana lähtenyt tytär ”Ruupen” matkaan, oli ollut mukana Siikajoellakin, maaten reen alla joen jäällä, kun Ruupe oli tapellut ryssäin kanssa ja saanut kuulan läpi hattunsakin. Sodan loputtua oli Ruupe emäntineen asettunut Reisjärven Leppälään, ja sieltä tytär Retriika oli tullut äitinsä kotikylään Mehtälään palvelijaksi ja sitten Sorvarin Juhon emännäksi. Toinenkin Ruupen tytär, Reeta, joutui Sorvarin taloon, Erkin emännäksi.

Jo toisellakymmenellään opettelivat Sorvarin veljekset soittamaan, ei kuitenkaan suorastaan isän kädestä, vaikka isä semmoinen mestari olikin. Mutta kun ukko ohjaili soittotaitoon toisia viulumiehiä, olivat pojat aina korvana ja silmänä syrjästä kurkkimassa. Niinpä Kalle poika oli saapuvilla, kun isä kerran opetti ”aa–peetä” eräälle suutarille, joka tahtoi oppia viruttelemaan viulunkieliä yhtä taitavasti kuin pikilankaakin. Suutari parka ei kyllä päässyt aa-peetään etemmäksi, mutta Kalle oppi soiton, ja suutari sitten noitui, että Kalle oli varastanut hänen taitonsa. Vanhana heitti Sorvarin ukko soiton opetuksen pois, vieläpä soittamisenkin, jopa tuli niin hartaaksi kristityksi, että heitti hyvän viulunsa palavaan uuniin.

Pojat saivat siitälähin harjoitella omin apuinsa. Eivät saaneet edes koulua käydä, jopa sitten oppia nuotteja. Kalle vain, kerran loukattuaan kätensä someronajossa, pääsi kuudeksi viikoksi kiertokouluun, kun ei hänestä ollut työhönkään. Mutta veli Erkki ei saanut käydä edes sitäkään, kun ei hänen kohdalleen sattunut semmoista työkyvyttömyyttä.

Mutta soittamaan miehet silti oppivat. Peritty veri veti heitä viuluun, korvaansa saivat he pian kaikki aikansa tanssikappaleet, marssit ja muut, ja kohta osasivat ne itsekin päästellä viulustaan. Sorvarin soittajat tulivat pian koko seutunsa parhaiksi pelimanneiksi, jotka pitivät iloa yllä kaikissa ympäriseutujen häissä ja tansseissa. Olivat miehet niin hyvässä maineessa, että koko joukolla riennettiin niihin häihin, jossa tiedettiin heidän soittelevan, kun taas toisin ollen sanottiin, ettei viitsi mennä, koskei siellä ole Sorvarit soittamassa. Kaksin viuluin miehet vetivät yhteen, toinen soittaen ”priimua”, toinen ”sekuntia”, päästellen milloin iloisia hääpolskia, milloin reippaita häämarsseja. Erkki asteli viuluineen joskus Raaheenkin ja soitteli siellä remuisissa merimiestansseissa Oluttehtaan Salongissa yhdessä ”Pärki-ukon” kanssa taikka Pekurin Antin, joka puhalsi pilliä. Mutta Kalle ei koskaan mennyt kotikulmiaan kauemmaksi, sillä jos hän vähänkään oli poissa kotoa, niin jo ikävä ajoi takaisin.

[Kuva: Sorvarin talo]
Sorvarin talo.

Muilta musikanteilta saivat Metsäkylän pelimannit oppia lisää ”pelejä”. Kuulivat he kaupungin soittomiesten puhuvan ”priimuista” ja ”sekunteista” sekä ”aplikatuureista” ja ”variatsuuneista” ynnä ”passo-” ja ”keeklaaveistakin”, vaikka eivät kaikista viisauksista tulleetkaan tolkulle.

Viisi veljestä oli näitä Sorvarin äijän poikia. Toiset veljet menivät mikä minnekin, ja iso talo jäi vanhimman ja nuorimman, Erkin ja Kallen, viulunvinguttajien hoiviin. Hoitivat saajat sentään taloaan, mutta hoitivat yhtä ahkerasti viuluaankin. Kävivät häissä, istuivat siellä alituisesti peli kädessä ja soittivat, että muut saivat tanssia ja pitää iloa. Sitten viimeiseksi oli vedettävä häämarssi, jolloin koko hääpirtti tyhjeni. Ja siten jäivät itse soittajat ja ilonantajat ilosta osattomiksi. Eivät ehtineet tanssitettaviin tyttäriin tutustua edes niin paljoa, että olisivat joukosta löytäneet omansa. Siksipä miehet jäivätkin osattomiksi vanhoiksipojiksi, ja heidän iso pirttinsä emännättömäksi.

Autiona onkin talon suurpirtti. Vanha palvelija-muori vain askaroi peräkamarissa ja siellä keittelee talon keitot. Isännät itse möyrivät joutohetkinään metsän reunaan rakennetussa pienessä matalassa pirtissä.

Niinkuin Sorvarin veljekset vetelevät viuluistaan vanhankansan pelejä mieluummin kuin uudenaikaisia renkutuksia, niin he hoitavat taloaankin entisten isien vanhoilla koetuilla konsteilla. Kaikki uudenaikaiset keinot ovat heistä hulluutta, meijerit, separaattorit sekä sen semmoiset. Kessuja miehet vain lunttaavat piippuunsa ja sauhuttelevat astellen uskollisesti isiensä jälkiä. Eikä siltä tieltä heitä helposti sysätä pois. Palasi muuan velimies Amerikasta perheineen ja aikoi ruveta elämään yhdessä soittoveljestensä kanssa. Vuoden yritteli, niin jo lähti pois manaten, että niin ovat vanhanaikaisia ja itsepäisiä, ettei heidän kanssaan tule toimeen.

Mutta tuleehan näiden rauhanmiesten kanssa toimeen kyllä kuka tahansa, kun vain antaa heidän olla omissa vanhoissa hyvissä tavoissaan. Niinpä saattavat samat palvelijatkin viihtyä talossa vuosikausia. Laitalan Maria-Retriikakin palveli soittomiehiä kolmetoista vuotta niin uskollisesti, että palkittiin viimein komealla kunniamitalilla.

Mielihyvikseen pistäytyy näiden vanhojen soittomestarien luona. Vanha suuri talo kaksine asuinrakennuksineen ja kaksine asukkaineen, ja pihalla pystyssä pitkä tupsulatvainen ”juhannuskuusi” muistuttamassa, että täällä vielä siinäkin suhteessa harrastetaan entisiä hyviä tapoja. Mutta syrjäiseen pikkupirttiin ohjataan maantien kävijät. Se on merkillinen Metsäkylän metsäreunapirtti: lattialla suuri vanha flyygeli, sen kannella kannel ja huilu, ”pilli”, seinällä kaksi viulua ja pöydällä sekä seinähyllyillä kasoittain kirjoja (miesten hoidossa on kylän lainakirjasto). Eipä siis ensinkään mikään maanmöyrijän pesä, vaikkakin isännät näyttävätkin olevan karkeita turpeenpuskijoita. Mutta kun nämä karkeannäköiset turpeenpuskijat asettuvat vastakkain istumaan, ottavat viulunsa hellästi käsivarrelle ja käyvät jousillaan hiomaan ja tukevilla sormillaan nappailemaan kieliä, katoaapa, katoaapa kömpelö maanmyörijä ja esille astuu näppäräsorminen soittomestari, herkkä taiteilija, joka unohtaen ympäristönsä elää vain sävelissään. Jykevä kyömynenäinen Kalle soittaa ”priimua” ja kähärätukkainen herkännäköinen Erkki-äijä myötäilee ”sekuntia”, ja molemmat polkevat hartaasti tahtia milloin varpaallaan, milloin kantapäällään, milloin taas innostuen painelemaan molemmilla jaloilla yhtaikaa. Helähtää siinä esiin vanhoja iloisia pirtintäyteisiä hääpolskia ja häämarsseja, vingahtaa ”prouvastin polskat” ja ”vanhanpoikain polskat” sekä ”ukon ja akan polskat”, lennähtää lirittävä ”leivonenkin”, vaihtuu sitten reippaaksi ”Reppu-Jussiksi” sekä viimein vanhaksi sieväksi valssiksi: ”Ouluss’, Praahess’, Pietarsaaress’”, jota tanssiessa ennen vanhakansa somasti siipsutti ympäri lattiata, tahdin mukaan aina polviaan lyngistäen ja käsiään sivulle heittäen.

[Kuva: Kalle Sorvari]
Kalle Sorvari.

Vaikka Kalle ei olekaan saanut keneltäkään nuottiopetusta, on hän omin päinsä kuitenkin keinotellut, niin että tuntee ”keeklaavin” nuotit, jopa sattumalta päässyt selville ”passoklaavistakin”, kun on kokeillut vanhalla flyygelillään, jonka kerran sai 300 markalla ostaa Pyhäjoen lukkari-vainaan auksuunista. Nuotteihin ei Kalle kyllä soittotaitoansa perusta – Erkki ei tunne nuotteja ensinkään –, kun flyygelillään säestelee veljensä viulua. Vain oman päänsä ja kuulonsa mukaan Kalle etsii soitikosta sopivat näppäimet ja onkin kehittynyt siinä koko mestariksi. Näyttääpä melkein merkilliseltä, kun Metsäkylän vanha mies kyntäjän koprillaan hartaana hakkailee rapistuneita kuorettomia näppäimiä ja löytää sopivat soinnut Erkki veljen viulusta tulvailevaan ”kaakkuriin” taikka taas reippaaseen masurkkaan.

Pilliäkin on Kalle aina silloin yrittänyt piipautella, vaikkei olekaan siinä kovin oppineeksi ennättänyt: on vähän vaikeata viulumiehen oppia pillipiipariksi, pillissä kun ääni otetaan sormea nostamalla, viulussa taas painamalla. Lisäksi vielä on Kalle, samoinkuin joku muukin pillimies, tehnyt sen huomion, että silloin aina tahtoo tulla sade, kun käy pillillä piipottelemaan. Kerrankin Kalle vei pillin heinämaalle ja soitteli siellä ruokalevollaan. Ja eikös tullutkin heti sade ja pilannut heinät.

Paras oli heittää syrjään koko peli ja tarttua vanhaan hyvään viuluunsa.

Viulu onkin Sorvarin soittomiesten parhain soitikko. Sitä ovat isät ja sedät ja vanhat isät soitelleet ja sitä nämäkin suvun viimeiset pelimannit hartaimmin vetelevät. Sen soitolla ovat Metsäkylän Sorvarin veljekset monta kertaa ilahduttaneet kotiseutunsa hääkansaa, ovatpa kerran käväisseet Helsingin laulujuhlilla suurtakin maailmaa ihastuttamassa. Ensisijalle koko maan kansansoittajien parvessa veljekset siellä pääsivät.

Mutta kaikkein enimmän ovat Sorvarin miehet soitollaan tuottaneet iloa itselleen. Raskaan työn lomassa, elämän pitkinä arkina ovat ukot vetäytyneet yksinäiseen pieneen pirttiinsä, asettuneet vastakkain ja alkaneet vedellä ”priimua” ja ”sekuntia”. Ja heti on ikävä arki paennut ja tullut pirttiin pyhäinen tunnelma.