Miltei joka paikkakunnalla on omat merkkimiehensä, millainen milläkin: tietäjäukko, viulunsoittaja, karhumies, metsänkävijä, runoseppä, korven raataja taikka joku muu semmoinen henkilö, joka kohoaa muita seutulaisiansa merkillisemmäksi. Heistä ei ole julkisuudessa paljoakaan pakistu, harvoista mitään mainittu. Taikoja, loitsuja on monelta tietäjältä muistiin kirjoitettu, mutta itse tietäjä on unohdettu, sävelmiä on monelta soittajalta merkitty, mutta itse soittaja on jäänyt mainitsematta, metsästystapoja ja taikoja on karhumieheltä udeltu, mutta tapojen ja taikojen tietäjä, metsänkävijä on syrjään sysätty. Ja kumminkin monet näistä merkkihenkilöistä ovat kansamme parhaita, ainakin kukin alallaan. Ansaitsee niiden muistoksi kyllä muutaman rivisen kirjoittaa.


[Kuva: Jaakko Saunakangas, Sauna-paappa]
Jaakko Saunakangas, Sauna-paappa.

Viime syksynä, lokakuun 23 p:nä kuoli Kiimingissä Jaakko Saunakangas, tunnettu myös nimellä Saunalainen ja Sauna-paappa. Hän oli paikkakunnan parhaita viimeaikaisia tietäjäukkoja, myrrys-miehiä, olipa vielä näkijäkin ja ennustaja. Ei hän kyllä tokikaan, ei ainakaan maineessa, ollut kuulun Hätämaan vertainen, mutta oli kumminkin niin tiedokas ja taidokas, että aina oman tienoonsa tarpeiksi kykeni taikomaan, jopa joskus sai antaa apuaan etemmäisillekin.

Sukujaan oli Saunakankaan Jaakko Kuusamosta. Sieltä oli hänen isänisänsä aikoinaan tullut Oulun puoleen maita ostamaan ja pysähtynyt Muhokselle Kosulan kylään erääseen pikku mökkiin. Sieltä sittemmin muutettiin Saunakankaan taloon, kun poika oli neljännellä vuodella ja ”kappireessä kuletettiin uuteen kotiin”. Täältä taas myöhemmin muutettiin Kiiminkiin Jäälinjärvelle Jäälin taloon, josta taas isän kuoltua jouduttiin Ojalan eli Palopään torppaan maantien varrella Jäälinjärven seuduilla.

Isän kuoltua poika joutui jo alaikäisenä ”maailman rannalle”, palveli ensin renkinä kuutisen vuotta, mutta sitten miehistyttyään ”hommas kumppanin heti kohta kun pääsi siihen ikään, jotta annettiin”. Sitten ruvettiin huonemiehiksi ja ostettiin hevonen. Sillä Jaakko ajeli rahtia, ansaitsi rahaa ja vaurastui viimein niin, jotta voi ostaa oman torpan Liikasen luota Kiiminkijoen rannalta. Saunakankaaksi senkin nimitti.

Rahtimiehenä on Sauna-Jaakko monikertaan seulonut Oulun seudut jopa kulkenut aina Kokkolaa myöten höyhenkuormia ajelemassa sekä ollut aina Sallassa asti tukkilasteja vedättelemässä. Puolangat ja Kiannatkin sanoo monet kerrat käyneensä, onpa joskus ”luntreijaillut” tavaraa Ruotsin puolellekin. Laiha mies kun oli, niin oli paapan varsin helppo pukea päälleen pari kolmekin toinen toistansa isompaa turkkia, istua pönäkkänä pomona tavarakuormalle ja ajaa junnailla yli rajan. Laihana turkittomana rahtimiehenä tietysti palattiin takaisin.

Tietäjän sukua jo paappa oli. Isoisä ainakin oli vähäisen taikoa osaillut, mutta enimmät tietonsa ja taitonsa oli ukko oppinut monilla rahtimatkoillaan, tiedon täältä, toisen tuolta. Ja oli paapalla ollut keinonsa niitä onkia. Kun on tietomiehen yhyttänyt, oli ”heittäytynyt tomppeliksi ja ruvennut kyselemään”. Ja niin monasti saanut kuulla hyviäkin konsteja, syntyjä syviäkin.

Veden voimalla Saunalainen enimmäkseen sairaitaan paranteli, pesuilla ja kylvetyksillä ja vesihauteilla. Mutta ennen kuin voitiin ryhtyä mihinkään parantamispuuhiin, täytyi ottaa selvää – niinkuin ainakin – taudin laadusta. Sen tiedon etsi paappa viinapikarista, joka oli asetettu pöydälle kuparirahalle seisomaan, ja pikariin oli vielä kultasormus viinaan upotettu. Pikariin katsoessaan piti tietäjän istua toisen kuparirahan päällä sekä pitää päälaellaan siankärsää. Noin kun varustautui ja sitten puukon kärellä viinaa liikautti, näki pikarista, mikä tauti sairasta vaivasi ja millä välikappaleella sen sai lähtemään.

Tavallisimmin ilmoitti taikaviina parantamisvälineeksi virran veden, taikka maanalaisesta hetteestä kuohuvan kylmän veden. Sitä oli taikojan itse noudettava, monet tähelliset temput kun oli veden otannassa tarkoin tehtävä. Ensiksikin piti vuolaista veden hinnaksi kolme pikku silparetta hopeaa, kolme silparetta tinaa, samoin kolme kipenettä kuparia sekä kolme murusta majavan hampaasta ja puun liiasta. Sitten piti ottaa vettä astiaan ja kaksi kertaa viskata pois, vasta kolmannella kerralla ottaa ja sanoa ketä varten ja millaista tautia varten sitä ottaa. Siksipä pitääkin tietää ainakin suunnilleen, mikä tauti milloinkin vaivasi. Pois lähtiessä piti piirtää kolmelle askelelle risti kantapäittensä taakse. Eikä saanut katsoa taakseen, kuuli mitä ikänä, tuli mitä tahansa, vaikkapa vesikiulua kädestä olisi nykäisty, ei sittenkään. Sanoa vain ”tule mukana, kyllä minä vastaan!” Se näkymätön väki, vedenväki, se näin ajoi takaa ja koetti saada taikatoimintaa pilatuksi, mutta kun oli veden oikein ostanut ja kaikki temput säikälleen tehnyt eikä enää turhia taakseen vilkuillut, täytyi vedenväen peräytyä. Ja siinä kun oli tietäjällä mukana muut väet, maan, metsän ja tulen väet, niin oli veden väki voimaton.

Ennen käyttämistä oli vesi vielä taijottava. Vuoltiin taas hopea-, tina-, kupari- ja muut silpareet siihen, kierrettiin sitten viinalla ja kattilassa kuumennettiin. Sillä sitten lämpöisessä saunassa sairasta kylveteltiin, peseskeltiin ja valeltiin lukuja lukien. Lopuksi potilas talutettiin pirttiin, jossa myötäpäivään kiertäen oli asetuttava sänkyyn terveyttä odottamaan.

[Kuva: Koitelinkoski.]
Koitelinkoski.

Mutta tietäjä itse jäi saunaan, puhdisti lavot, penkit, sitoi taudin pesuveteen pikku silpareita siihen taas vuoleskellen, ja kuletti veden kolmen tien haaraan, jossa sen viskasi vasemman olkansa ylitse selkänsä taakse pohjoista kohden.

Näissä hommissa häärittäessä piti tietäjällä olla viinaa, ei vain pesuvettä taikoakseen, vaan myös ryypättäväksikin. Sitä näet ”pitää maistaa karvasta, jotta ei tartu tauti, jotta on vapaa olija”. Mutta se pitikin katsoa, ettei liikoja ottanut, niin että toimissaan teki erehdyksiä. Silloin saattoi käydä niin surkeasti, jotta sai taudin ja väen vihat itseensä. Niin oli kerran Sauna-paapallekin käynyt: sai vihat käteensä, niin että koko käden turvotti.

Mutta viinapikari ei aina neuvonut saunassa kylvetyksiä. Joskus se taas viittasi parannusta etsimään ”tulen palavan kosken” kuohuista. Sairas vietiin silloin kosken rannalle ja pestiin ja valeltiin kuohuvilla vaahtoavilla vesillä. Taikka taas näki tietäjä, jotta lääkkeet oli laitettava pajassa ahjon ja alasimen ääressä salaisesti muiden nukkuessa.

Näin paranteli ja puoski Saunalainen kaikenlaisia sairaita. Hulluja sekä lyhytjärkisiäkin koetti entisille suunnilleen ohjailla. Ja onnistunut kai oli, koska oli avun etsijöitä tullut aina Salvosta asti ja Taivalkoskelta sekä Karjalasta jopa aina Venäjältä rajan takaa.

[Kuva: Hannuksen vanha asuinrakennus Joloksella]
Hannuksen vanha asuinrakennus Joloksella.

Mutta eihän niitä kaikkia vikoja kuka paranna. Varsinkin ”jos on aivoissa vikaa, niin sille ei voi mitään, se kun on parantumaton vika. Ei ole niin hyvää tietäjää maan päällä, joka semmoisen vian korjaa.” Niinpä oli kerran paapan luo tuotu muuan lyhytjärkinen poika, jota hän erehdyksissä oli ruvennut ”korjaamaan”. Mutta poika sen kun oli ”tollottanut ja tällöttänyt vain”, vaikka Jaakko olisi kuinka puoskinut. Vasta sitten huomannut, jotta vika onkin aivoissa.

Oli muuan sairas Sauna-paapan käsiin kesken kylvetyksen kuollutkin. Lavalta kun aletaan ottaa alas, niin siihen menee. Mutta siltä tekee tietäjä toimituksensa loppuun asti, valelee, peseskelee ja lukunsa lukee, arvellen: ”Ei tule surma sen surkeammaksi eikä harmaammaksi. Työ tehdään täydelleen, oli henki tai ei.”

”Näkijäksi” oli Saunalainen tullut jo pienenä poikasena. Oli kerran pelästynyt metsästä löytämäänsä pikku lapsen ruumista, saanut siitä semmoisen vaikutuksen, kalman tartunnan, jotta oli ruvennut näkemään ”tyhjiä” eli kalman väkeä. Ne kun olivat Jaakko-poikaa ”litistäneet ja yhtä päätä kiertää jumittaneet”. Tästä vaivasta oli kyllä muuan tietäjäukko pojan vapauttanut, mutta tavallista herkemmäksi oli hänen vaistonsa ainaiseksi käynyt. Vielä vanhanakin hän monasti oli jo edeltäpäin aavistanut asioiden tapahtumat, vieraiden tulon, jonkun henkilön huoneeseen astumisen. ”Se kuuluu semmoinen rapsahus seinässä, kun joku on tulossa. Siitä tiedän.”

Vähävaraisena mökin miehenä on Saunalainen tämän elämän vaeltanut ja saanut matkallaan monta kovaa kokea. Onpa kolme emäntäänsäkin joutunut saattamaan hautaan. Viimeinen eukko sairasteli kolmattakymmentä vuotta keuhkotautia, ei jaksanut hoitaa taloutta, niin että viimein täytyi hävittää mökin lehmät, lopulta lampaatkin. Sitten täytyi myydä mökki ja ruveta huonemieheksi. Ja kaiken lopuksi kävi niin, jotta Jaakko joutui kunnan elätiksi. Viimeiset päivänsä vietti ukko Hannuksen talossa, pienoisessa ullakkohuoneessa asustellen.

Mutta eipä sittenkään paappa koskaan hyvää tuultaan menettänyt. Aina oli hänellä sukkelat ja hullunkuriset kokkapuheet valmiina, aina naama naurun virneessä, puheli hän tutun taikka tuntemattoman kanssa. Tyttöjä hän narraili ja kiusoitteli kuin vallattomin nuori mies, puuhaili kosioretkeä naapurikylän naikkosiin, ”kun nuutu neitoset täältä, jotta täytyy lähteä vereksiä etsimään”. Eikä hän vanhuuttaan tahtonut tunnustaa. ”Mitäs minä, nuori poika vielä, kyllähän minä”, vain virnisteli. Mutta semmoista tyttöä, jolla oli mielitiettynsä, ei vaari tahtonut kosiskella, arveli vain: ”Minä en puun ja parkin väliin lähe.” Saunan löylyssä ei Saunalainen ollut käynyt vuosikauteen, sanoi vain kun kehotettiin kylpyyn: ”On vielä saamatta saunapiika. En lähe!”

Ryypylle oli ukko vielä vanhoillaankin aika halukas. Ei sentään niin, että olisi tarjottaessa määrättömän määrän ahmaissut. Mutta naukun kaksi kyllä keikautti, virnisti vain silmiään, väänsi suutaan ja vakuutteli: ”Sinne vajoo vielä, eikä tule samasta reijästä takaisin.”

Vanhaksi, aina 90-vuotiseksi eli Sauna-paappa. Olikin tervettä, vahvaa sukua. Kuusamosta maanetsintään lähtenyt isoisä oli ollut ”iso miehen kanttura, semmoista ihmisalaa kasvultaan kuin ylimaalaiset ovat, rouvinsorttisia, isonenäisiä, jotta on kuin piilikirves nokka päässä”. Samoin oli äijän akka ollut terve ämmä, vaikka ”lyhyt ihminen, semmoinen paksu mokkio”, joka ei koskaan eläessään ollut sairasvuoteella levännyt, ei edes lapsia saadessaankaan. Olikin muori tavannut sanoa: ”Ennen lähtöö lapsen tekoon, kuin kuuelle miehelle puuroa keittämään.”

Vanhoilla päivillään Sauna-paappa heitti tietäjöimistoimensa pois. Muisti näet rupesi heikkenemään niin, ettei enää kaikkia temppuja tahtonut osata oikein suoritella. Siksipä ”ei tohi enää ruveta asiaan, pelkään jotta sekaannun, menöös tiäpuolehen, silloin saan taudin itseeni”. Eikä loitsujaankaan ukko enää ruvennut sanelemaan, kun ei niitä aivan tarkalleen muistanut. Yritteli, yritteli kyllä, sai kiinnikin yhdestä ja toisesta, mutta kun ei ruvennut luistamaan, heitti pois. Sillä ”se pitäis se vara pitää, jotta tuloo täydelliseksi. Ei saa tulla sotkuiseksi.”

[Kuva: Meriläisen savupirttirakennus Ylikiimingissä]
Meriläisen savupirttirakennus Ylikiimingissä.

Vaikkakin vaari niin aina poikasena hassutteli ja puheissaan hullutteli ja tyttösien kera naureskeli ja nuoreksi mieheksi itseään nimitteli, oli hänellä sentään piankin saapuva loppunsakin mielessä ja tilinteon hetki. Taikatempuista ja loitsuista kun oli kerran juttelua, arveli ukko: ”Kun on tässä matkalle meininki lähteä, niin oon koettanut unohtaa niitä.”

Piti siis vaari tietäjän toimiaan, jos ei suorastaan synnillisinä, niin ainakin maallisina asioina, jotka haudantakaiseen elämään valmistautuvan on paras heittää syrjään.

Vaikka ei hän kyllä taikomisillaan koskaan ollut kellekään pahaa yrittänyt.


Saman aikaisia tietäjiä kuin Sauna-paappa oli Matti Meriläinen, talon vanha isäntä Ylikiimingin Alavuotolta. Hänkin on jo kuollut pari kolme vuotta takaperin 88 vuoden ikäisenä.

Seutunsa paraita tietoniekkoja, ”myrrys-ukkoja” oli Mattikin, ja paljon hänenkin luonaan käytiin avun etsinnässä, Sauna-paapan ja muidenkin tietäjien piiristä Kiimingistä, Pudasjärvellä, Taivalkoskelta asti ajaa kahottivat parannusta hakemaan.

Kerrankeskoinen, vanhantöräkkä komea mies oli Matti ja hyvänluontoinen avunantaja, joka ei juuri palkkoja toimistaan kiskonut. Tietäjän verta ja sukua suuren mahtajan hän oli. Isä oli ollut myöskin tietäjä, jolla oli luonto ollut vielä väkevämpi kuin pojalla. Oli ollut näet niin luonnokas tietohommissaan, jotta mahtavimpia loitsuja lukiessa oli pitänyt lakkiaan painaa päähänsä tiukemmaksi, kun hiukset olivat niin pystyyn kohahdelleet.

Kaikenlaisiin tauteihin oli Matilla taikansa: ajannaisiin, pistoksiin, ammuksissa oloon, maahisiin, rupitautiin ja kaikkeen, mitä vain vaivainen ruumisrukka saattaa kipuja saada. Oli hänellä vahvoja taikavälineitä, jotta tarpeen tullen käytellä. Karhunkäpälällä esim. paineli paiseita ja karhunkalloa käytti moneenkin tärkeään toimeen, niinkuin pistoksiin ja neulaviinoihin. Rupitautia peseskeli Matti joen rannalla, otti vesikiviltä sammalta ja niillä paineli ja huuhteli rohtunutta jäsentä. Maahisia, joita on kahta laatua, oikea maahinen ja tulimaahinen, hoiteli ukko saunan pesän edessä. Otti uunista kolme kiveä, joilla kullakin kolme kertaa loihtuja lukien painalti ja taas asetti kivet paikoilleen. Saunassa hän myös ”mettänneniä” pois ajeli. Ammustautiin taas oli omat taikansa. Piti ottaa naisen vasemman jalan kenkään vettä ja sillä kiertää ammustautista ja sitten kulauttaa vettä suuhun, vasempaan sieraimeen tipauttaa sekä vasempaan korvaan lurauttaa.

Paja oli Meriläis-ukon tavallisin lääkkeiden valmistushuone. Siellä hän säilytti nokeentuneen karhunkallonsa, karhunkäpälänsä, karhunsappensa ja muut voimavehkeensä. Siellä hän pistos- ja neulaviinansa valmisti karhunkallon läpi valaen ja karhunsapella sekottaen. Mutta saunassa hän taas tautisia kylvetteli ja valeli haudevesillä, joita itse oli kaikenlaisista kasveista ja muista aineista keitellyt.

Kirkonväkeäkin ukko pystyi ajamaan pois sekä kalmaa karkoittamaan. Oli erään talon Kaija-tyttöön kalma tarttunut – kuolevaa kun oli säikähtänyt – niin, jotta oli tullut mielenvikaan, pöytiä myöten vain houriossaan laukkonut. Mutta Matti oli sen niistä pahoista päästänyt ja pesuveden mukana kalmanväen kirkkomaalle takaisin kulettanut. Toisen tytön Matti taas oli parantanut kamalannäköisestä kasvojen kaarnasta kuohuvan kosken vesillä huuhdellen ja jokitörmän turpeilla painellen. Ja se Alatalon emäntä, jonka sisällä ei mikään syötävä ottanut ollakseen, kun oli hylätyksi tullut naapurin ämmä niin kelvottomasti noitunut. Senkin oli ukko saattanut ennalleen.

Monia muita mainitsematta.

Tuossa on vielä suuri vanha 1844 rakennettu vankka, harvinaisen isoruuminen savupirtti, nyt jo autioksi heitetty. Siinä on Meriläis-Matti enimmän osan elämästään viettänyt, ja jokirannassa on pieni vanha paja, jossa hän karhunkalloineen on asian tullen muun pajatyön taikka muun talontyön lomassa häärinyt. Sieltähän ne edesmenneen tietäjän taikakalutkin löytyivät. Kuinka ijänikuisia lienevätkään, ja kuinka monesta pahasta ovat olleetkaan päästämässä?


Vanhempia Kiimingin tietäjiä oli Mannisen Joonas eli ”Mannis-Järkki”, joka oli syntynyt jo 1700-luvun lopulla ja kuollut yli 40 vuotta takaperin. Ja niinkuin ainakin kaikki edesmenneen entisen polven mahtimiehet, on Joonaskin ollut kaikkia nykyajan tietomiehiä paljon, paljon mokomampi. Kooltaankin oli hän ollut jo iso mies, semmoista vanhan kansan tekotapaa, karkeamuotoinen, pitkätukkainen äijänköriläs. Mutta siltä oli ollut hyvänluontoinen mies ja leikkisä sekä kotiväelleen varsin hyvä vaari.

Jokivarrella, Ponnonmäellä oli Joonaalla talo. Siellä kulki avun tarpeessa olijaa yhtä päätä, ja itse ukkoa taas vietiin kuin parasta tohtoria eräällekin apua antamaan. ”Päähullujakin” tuotiin monesta pitäjästä ja kaikenlaisia muita onnettomia. Niin oli Joonas huomattu tarpeelliseksi, jotta monasti päiviteltiin: ”Mikähän tulee toimeksi, kun Joonas kuolee?”

Ja monissa asioissa Joonasta tarvittiinkin.

Niinkuin se Hannus-vaari vainajakin, jonka joku vihamies oli saattanut veden väen alle. Oli ottanut salaisesti hiuksen päästä ja vienyt koskeen kivenrakoon. Siitä oli vaaria alkanut väki vaivata, niin ettei ollut saanut rauhaa, ei raamattu sylissäkään, väkeä näki yhtä päätä itseään vainoamassa. Mutta sen teki Joonas, jotta otti selvän, kuka vaivat oli lähettänyt, ja laati taijat niin vahvat, jotta vedenväen lähettäjän oli itse tultava päästämään Hannus-vaari vaivan alta.

Mattilan emäntää oli Joonaan pitänyt käyttää yöllä Lumijoen kirkossa, miten lienee emäntä kirkonväkeä loukannut, jotta oli täytynyt ruveta sovinnoille. Kolmasti oli vaari vain avaimenreikään puhaltanut ja ovet olivat heti rävähtäneet auki niin, jotta akkunat helähtivät.

Kerran oli Joonas laskenut ”lakikuolaa” hevoselta, ja Kalikka-Antti, pikku puoskari tullut väliin nokkaansa pistämään niin, ettei veri ollutkaan enää tyrehtyä. Mutta sitä ei Kalikan olisi pitänyt tehdä. Jälkeenpäin oli Joonas tavannut kerskua: ”Saipas palkkansa, kun minä panin värkkini pystyyn ja vein kirkon kellon ikeeseen. Henki kerrassa meni!”

Ja taas kun eivät lehmät tulleet aikoinaan metsästä kotiin, mentiin Joonaalle. Se neuvoi, että auranluottimella heittää aamuvarhaisena karjatarhasta tulista tuhkaa yli olkainsa ja sanoa: ”Mene koira kotiis!” Silloin sai karjan vahingoittaja panemansa pahat itselleen.

Hullujen parantamisessa oli Joonaalla oma yksinkertainen, mutta vaikuttava konstinsa. Houkutteli hupsun kuohuvan kosken partaalle ja siitä yhtäkkiä, aavistamatta sysäsi hänet kuohuihin. Pelästyminen saattoi hullun jälleen terveeksi. ”Tässä kylässäkin on joku, jonka Joonas on sillä tavalla parantanut.”

Niin luonnokas oli Joonas ollut, jotta oli madonkin voinut pelkällä sanan voimalla nostaa ja manata matelemaan, vaikka ahtaaseen pyssynpiippuunkin.

Nyt ei elä enää Joonas-tietäjän sukua Ponnolla; Joonaan poika, pikku tietäjä hänkin, on ennen elänyt Tuohimaalla isäntänä. Mutta hänkin on jo jättänyt tämän elämän ja mennyt isäinsä luo.


Mannis-Joonaan elintovereita oli toinen Kiimingin tietäjäukko, Pason Tapani, joka eleli Pason isäntänä. Hänkin on kuollut jo noin 60 vuotta takaperin yli 80 vuoden ikäisenä.

Tapani oli oppinut taitonsa itse Lapin tietäjältä. Oulussa oli sen yhyttänyt, ja Junneliuksen kartanolla oli yhdessä istuttu reellä, ja siinä oli Lapin ukko oppilaalleen ensin syöttänyt leipäpalan ja sitten sanellut tietonsa.

Pesuja, kylvetyksiä ja voiteita sekä lääkkeitä Tapani toimissaan käytti, ”jokka pesi, se pesi ne saunassa, jokka voiteella paransi, se voiteli ne”. Ukon rohtolassa tavattiin semmoisia aineita kuin pirunpihkaa, näsnänmarjoja, tupakkia, tuulenpesiä, muurahaismätästä, hanhenpajua, kanervia, suolaa j.m.s. Itse ukko lääkeaineitaan metsistä ja niityiltä keräili. Tapasikin sanoa:

”Monta maasta kasvaa,
oppinut ylös ottaa,
vaan tyhmä ylön katsoo.”

Oli Tapani kerran ollut apuaan antamassa itse ”vanhalle Pärpuumillekin”. Tohtorit kun olivat kaikkensa turhaan koettaneet olivat viimein sanoneet, jotta ”jos ei maantohtorit paranna, niin ei paranna kukaan”. Niinkun se olikin. Tapani kun oli kutsuttu, oli heti kivun keksinyt, ja terveeksi äijän tehnyt.

Tapani itse oli saanut äkkinäisen lopun ja väkivaltaisen. Oli muuan vihamies teettänyt loihtuviinat toisella taikurilla ja ne Tapanilla juottanut. Sitä kun ennen monasti vihattujaan syöttivät taikka juottivat sairaiksi, hulluiksi jopa hengettömiksikin. ”Jopa ryyppäsin kuoleman”, oli ukko arvellut, kun oli tuntenut ryypyn maun ja vaikutuksen. Ja yöllä oli tietäjä jo kuollutkin.

Ei Tapaninkaan sukua enää Pasolla elä. Kaksi vanhaa tytärtä, 88-vuotias ”Iso-Reeta” Vahtolan muori, entinen taitava kankaiden kutoja sekä 85-vuotias ”Kilpi-Liisa” elänevät vielä Koitelin tienoilla pikku mökissä.


[Kuva: Kuivas-Jussi, suurmetsästäjä Simosta]
Kuivas-Jussi, suurmetsästäjä Simosta.

Vanhan kansan karhumiehistä juteltaessa on ehon ensimäiseksi mainittava Kuivas-Jussi Simosta, nykypolvien suurmetsästäjä. Tämä komea pitkäpartainen vanhus on vielä, vaikka onkin jo 75-vuotias, miehekäs ja voimakkaan näköinen, suoraryhtinen ukko, niinkuin suuren eränkävijän, kontioiden kaatajan tuleekin olla, miehen, joka on lähes neljänkymmenen (38) metsänkuninkaan hengenotossa ollut.

Kuivaksen talo, Jussin koti, on Simojoella kolmisen peninkulmaa Simon asemalta ylöspäin. Mutta Jussi on alempaa jokivarrelta syntyisin, Kalliokosken Vahtolasta, ja isäukko taas oli ollut alkuaan Haukiputaan miehiä.

Isävaari ei kyllä ollut karhumiehiä, olihan vain tavallisia ihmisiä, joka pyssyä siksi käytteli, jotta oravia ja metsälintuja pudotteli, mutta olevat olot, karhujen maille muuttaminen teki Jussista kontioiden kaatajan.

Jo kolmentoista vuotisena piti Jussin saada oma pyssynsä, jolla omin neuvoin metsiä käyden oravaa ja lintua ammuskeli. Näillä vuosin hän jo myös joutui ensikerran karhun kanssa tuttavuuksille. Olivat isävaarin kanssa muuanna syystalvena kaksin ”oravilla”, sattuivat muurahaismättäälle, jossa näytti reikä kuin karhun pesäaukko olevan. Jussi aukosta kurkistelemaan, jotta ”eiköhän vain lienekin karhunpesä”. Silloin sieltä itse karvakas vaari ryöhähtääkin esiin ja lähtee huutavaa, pakoon rientävää nulikkaa ajamaan takaa. Heittää pojan kuitenkin, ja itse lähtee pakoon, kun näkee isäukon, joka kuitenkaan ei pienellä oravalatingillaan uskalla ruveta kontiota ärsyttelemään. Kiersivät kyllä sitten karhun taas, kun se asettui uudestaan talviteloilleen, mutta talvella toiset karhumiehet, kelvottomat, kävivät varkain sen ampumassa ja korjaamassa.

Sitten miehistyttyään joutui Jussi kerran jos toisenkin tekemisiin metsän ukon kanssa. Milloin keikautettiin kontio pesälleen, milloin taas ajamalla tavattiin ja turkki pois riistettiin. On Jussilla niistä retkistä juttelemista, yöksi jos vieraanvaraiseen taloon jäät, niin iltakauden saat kuulla eränkävijän seikkailuja, puheliaan ukon kertomia.

Olivatpa kerran Sankalan ukon kanssa poronetsinnässä Tainivaaran alla ja niin sattuivat karhunpesälle, muurahaismättäässä oli pesä. Koputeltiin sitä sauvoilla ja reikää rassailtiin, jotta ”onko siellä?” Kun ei mitään kuulunut, asettui Jussi kontalleen aukon suulle ja syvemmälle suksisauvallaan karnaeli ja tunsi: ”Mätäs on sula jotta hempuu!” Mutta jo se ”sula mätäs” mörähtikin ja liikahti ja sommasta kiinni havarsi. Silloin Jussi suksen työnsi reijän suulle, ettei otus päässyt ulos. Sankalan ukko hommautui kirves kourassa valmiiksi, ja kun Jussi vetäsi suksen pois, alkoi pesän asukaskin perässä puskeutua ulos, mutta silloin kirves putosikin täydellä terällään otson ”kuulemaan” niin, että siihen ulostulo jäi. Sukset siitä suopungilla sonnustettiin yhteen, saalis sidottiin suksille ja poro pantiin vetämään otusta kotiin.

Kerran taas oli Jussi veli-Jaakon kanssa metsällä, karhun jälkiä seurottelivat, kun oli kontio mennyt joen yli Huhtalan alapuolella ja siitä Myllylän aapaa myöten Kivaloihin päin. Siellä, Kivaloissa löysivät koirat toisen karhun pesän, kallion luolaan oli ukko talvehtinut. Mutta niin oli vaari iskeytynyt asuntoonsa, ettei lähtenyt ulos, ei, vaikka kuinka kovasti koirat aukolla olisivat ärhennelleet, ja vaikka miten olisi seipäillä sisään sohikoitu. Ärisi vain äijä ja seipäitä sisään kiskalteli. Viimein löydettiin kallion yläpuolelta luolaan ulottuva rako, ja siitä armotta työnnettiin sisään palavia tuohikäppyröitä, jotta eiköhän tule hätä, kun turkki alkaa kärventyä, ja savua saa pirtti täyteen. Ja hätä tulikin. Hävyttömän vihaisesti karjuen rynkäsi kontio ulos, mutta ei pääsyt pitkälle, kun pyssynkuula karjunnan lopetti.

Maattiin siitä yö metsässä nuotiolla, kun oli jo ilta joutunut, jo aamulla taas laskettiin koirat irti. Eipä pitkälle päästy, kun jo taas kontio tulee vastaan, koirain kanssa kiukkuisesti kinastellen. Ovat koirat löytäneet pesän ja saaneet karhun jalkeille ja ruvenneet sitä ahdistelemaan. Onkin siinä otsolla olemista: selkänsä kun koirankelvottomille kääntää jo takavilloista tempoilevat, ja päin kun pyörähtää paukun antaakseen, silloin jo ovat tuotakin tuokempana. Mutta sitten siihen jo saapuvatkin tuliluikkumiehet, tekevät lopun leikistä ja päästävät ukkoparan pälkähästä.

Mutta se kontio, jota alkuaan oli ajamaan lähdetty, oli näitä kahta jahdatessa päässyt menemään keinoonsa.

Ajamalla on Kuivas-Jussi useimmat kontionsa tavottanut, jälkiä seurotellen. Se onkin, karhunajo, miehen voimia kysyvää työtä, ja varsinkin jos sattuu suvinen sosekeli, saa aivan katketakseen hiihtää. Niinkuin silloinkin, kun yhdessä Hannilan Jaakon kanssa ja kolmantena oli Kuoleman Erkki, ajaa kannustettiin karhuemoa kolmen pentupahasen kanssa. Päiväkausi hellittämättä perässä soseessa sohisteltiin, mutta aina vain otukset etempänä pysyivät. Viimein toiset toverit jo alkoivat nääntyä, mutta Jussi, kun oli vähentänyt liikoja vaatteitaan heille, painoi perässä. Jopa väsyivät kontion pikku penskatkin ja nousivat honkaan. Sinne pamautti ajaja pyssyllään, ja muuan pentu putosi alas. Siitä toisetkin kiireen kyytiä alas ja laukkaamaan, mutta toisen taas ennätti pyssynkuula ennenkun kovin pitkälle ehti. Kolmas yksin säilytti turkkinsa. Sillä välin oli karhuemokin pakohommissaan kavahtanut petäjään, jossa hämärissä piileskeli. Mutta Jussi kun jälkiä noudattaen aikoo alatse hiihtää, jo siellä ylhäällä ukko ärähtää. Hiihtäjä hypähtää etemmäksi ja pimeässä ”piipunkaupalla” tähtää mustaa kasaa petäjässä ja kasa putoaakin ryskyen alas ja humahtaa hankeen niin syvälle, jotta ei kun reikä vain jää pinnalle.

Muitakin metsän villiä elukoita on Jussi surmannut jopa koko joukon. Ilveksiäkin oli kerran samalla viikolla viisi päästänyt nahoistaan, ja kettuja eräänä talvena tappanut toista kymmentä. Kumpaakin lajia on hengiltä ottanut kaikkiaan useampia kymmeniä. Oravien ja lintujen luku käy satamääriin.

Kerran oli ukko tappanut ilveksen ilman pyssyä. Oli poronetsinnässä tavannut, ajanut, ilves kynsäissyt pitkään puuhun, viisi syltä korkealle. Ukko pitkää virpiä suopungilla pääksytysten sitonut yhteen ja latvaan puukon kiinnittänyt, ja niin alkanut puuhun sähisevää otusta sohikoida paljaalla puukonterällä, jotta ”tulekkos alas sieltä!” Eikä sähisijän auttanut muuta kun tulla alas saamaan surmansa suksen sompasauvasta.

Monen monet ovat Kuivas-ukon metsästysretket, monet salot hän paraina päivinään on kontion jälessä hiihätellyt, monet yöt rakonuotiolla nukkunut. Nuorena ollessaan olikin niin ahkera metsänkävijä, ettei edes oikein naimisasioihin ennättänyt mieli kääntyä. Ehti jo neljännelleneljättä, ennenkuin ”vaimon kanssa sekausi”. Vaikka ”olihan sitä sentään halua, mutta se köyhyys pöljätti”. Talo, Kuivas, johon nelisenkymmentä vuotta takaperin muutettiin, oli silloin pieni, vähän viljelty, sai aika tiukasti ottaa työhön kiinni, jos mieli elää.

Mutta nyt tullaan talossa jo hyvästi toimeen.


[Kuva: Hosion Erkki]
Hosion Erkki.

Elää Simojoella toinenkin vanhan kansan karhumies, Hosion Erkki, seitsemättä peninkulmaa asemalta ylimaihin. Siinä on äijä, 84-vuotias tervasjurrikka, ja ulkonäöltäänkin kuin kontio itse, lyhyehkö, mutta tavattoman tanakka, pitkätukkainen, vankkaleukainen, kumarahartiainen ukonrutimo, joka paraassa ijässään on neljä viisi syltä halkoja päivässä pystystä metsästä hakata ruhjonut taikka neljäkymmentä vahvaa tukkia kumonnut, hakannut ja kasannut.

Tämäkin vaari on vain syntyään Simon miehiä, Ylikärpässä toista peninkulmaa alaskäsin. Sinne oli isä, rantamaan miehiä osunut, miten lie kulkeutunut, ollut ensin renkinä, sitten ”sekautunut” tyttären kanssa naimisiin ja ylennyt viimein isännäksi. Täällä Ylikärpässä oli Erkki elänyt nuoruutensa ajan, ”sekaunut” hänkin naimisiin Kallioniemen sahalta Lohtajan rovastin tyttärentyttären kanssa. Sitten tyhjänä lähtenyt kotoaan ja mennyt noin 50 vuotta takaperin ja ostanut Hosion Lassilta talon. ”Tyhjin käsin sain alkaa, aivan mettäämällä olen ensimäiset rahat saanut.”

Monet ovat Erkki-ukonkin eräretket ja seikkailut, vaikkei hän ole ollutkaan kun kymmenkunnan karhun kaadannassa. Mutta ehtii siinäkin jo jotkut kummat kokea.

Niinkuin silloinkin kun kevättalvella ajettiin karhua, koko pitkä päivä puhallettiin kolmen koiran kanssa ja viimein tavotettiin Ruonajoen niemellä ja ammuttiin. Tapasikin kuula niin, jotta ei ukko enää päässyt pakenemaan, vihoissaan vain tarrasi koivuun kiinni ja sitä karjuen pureskeli. ”Mutta me ei enää viittitty ampua… menin ja tarrasin korvista kiinni ja käänsin sen selälleen. Se yritti kyllä purra, mutta kumppanikin tuli ja iski puukolla rintaan. Ei kun vinkaisi vain henki kun lähti.”

Onpa vanha Erkki nähnyt senkin kumman ”jott’ei luoji mene karhuun muuta kun nahan läpi”, ei vaikka miten ampuisi, ”pintaa vasten vain menee Iittiin, jott’ei puolta markkaa paksumpi ole luoji”. Se oli Palo-ojan isolla sydänmaalla, kun semmoinen karhu kerran tavattiin pesässään. Sinne sitä ensin hangoilla sohlikoitiin, mutta eihän hangonhaara kun sivuun vain nuljahteli, eikä, ruoja, lähtenyt pesästään ulos, puripa vielä hankomiestä käteenkin. Pistettiin sitten kanki pesän suulle, ja alettiin pesään pyssyillä räikättää, toistakymmentä paukausta päästettiin. Viimein karhu tulla tomahutti laen kautta ja laukkasi metsään miesten perään paukutellessa, jotta tuli ja savu suitsi. Ja se oli Tapaninpäivän jälkeinen arki. Oli vahvalta lunta, jotta ei kontio kovin kiireesti voinut paeta, miehet kyllä pysyivät kintereillä ja tuon tuostakin pamauttelivat. Mutta eihän se kelvoton, kun mennä kahnasi vain niinkun ei mitään. Ajettiin päivä toisensa jälkeen. Mutta sitten otti ja tuli Ylikärpän Hannu ja otti ja valoi luodin Hämärin kodassa ja vannoi, jotta kyllä nyt pystyy ja jos se yhden luodin pystyy niin kyllä toisenkin. Hannu otti ja laahasi pyssyn ja leikkasi vasemmasta nimettömän sormen kynnen mustaisesta kolme murusta siihen ruutin ja kolme leipämurusta myös pani ja tuluksilla vielä paineli ruuteja.

Mutta niin oli otso routautunut jotta kokonaista kahdeksan kertaa sai Hannukin taikoineen ampua ennenkuin sai hengiltä. Niin oli vihainen peto, jotta päälle lopulta yllätteli ja karjui niin jotta ”ei sonniltakaan semmoista ääntä lähe”. Muuan pyssykin siinä hätäkässä lyötiin niin lengoksi, jotta ei reikä läpi näkynyt. Mutta täytyihän sen viimein sortua, vaikkahan kauan oli ajattanutkin. Vasta uuden vuoden aattona saatiin kaadetuksi. Olikin ukossa läpiä, kokonaista viisikymmentä reikää, ja nylettäessä luodit nahan alta tipahtelivat. ”Ei olisi uskonut, jotta semmoisessa elävässä ois semmoinen luntio, jotta ei luoji pysty.” Oli kontiossa kokoakin, kokonaista 15 leiviskää lähti lihaa.

Lähemmissäkin naapuruuksissa on Erkki-vaari kerran karhun kanssa ollut. Ajettiin karhua Makkaraojan latvoilla, Erkki etukynnessä hiihtää, jo hiihtää karauttaa rinnalle – karhu on siitä kamalan kiukkuinen, jos joku on niin hävytön, jotta uskaltaa hänen rinnalleen yritellä, päälle oitis töytäisee –, lähenee aina viiden sylen päähän, jotta ”min’ en kaukaa ammu, lähelle minä menen”. Mutta silloin kouko hyökkääkin äkkiä päälle ja ampuja sivaltaa pyssynsä ja ampuu, mutta onnettomuudeksi on piilukosta vänkkiruuti solunut pois, jotta pyssy ei kun naksahuttaa vain. Eipä ennätä Erkki edes pyssyllä hotaista, eikä pääse suksiltaankaan pois, kun ovat jalat kannantakaisilla kiinni, vaan sortuu karhun alle hankeen. Peto puraisee kättä ja raastaa päätä. ”Somasti se parkaisi ja karisi pääluu, kun karhu puraisi ja täältä pallisti päänahkaa takaraivolta”, kertoo ukko seikkailustaan ja jatkaa: ”Mutta siitä täitelemisestä jäi mulle semmoinen kani karhulle, jotta en minä pirua sen jälkeen ole peljännyt enempää kuin jänistä.”

Eikä silläkään kerralla sentään sen hullummin käynyt. Karhu kun oli tarpeekseen ”täidellyt”, luuli jo äijän kuolleeksi, kun se ei enää liikkunut, ja lähti pois laukkomaan. Mutta äijä kuopaisikin ylös, laski vänkkiruutia ja karjaisi. Karhu pysähtyi, kääntyi katsomaan: silloin leimahti ja pamahti ja luoti meni lavoista läpi. Nyt vasta kumppanikin ehti paikalle ja antoi otukselle toisen laukauksen. Sitten meni ja iski hampaan karhun suusta, paineli sillä kontion puremat haavat, jotta niistä tuskat heltisi. Mutta hitaat ne olivat paranemaan karhunhampaan jälet, vielä kekrin aikana olivat äijän haavat visvoilla, vaikka Erkin aikana olivat saadut.

[Kuva: Kiimingin maisemia. Mökki ja pärehöylä sydänmaalta]
Kiimingin maisemia. Mökki ja pärehöylä sydänmaalta.

Karhumiehen verta on vanhassa Erkissä ainakin äidin puolelta. Ylikärpän äijä, Erkin äidin isoisä se oli ollut sydämmikkö mies ja pelkäämätön. Olivat kerran toisen ukon kanssa hiihdelleet metsässä, toverilla ollut pyssy, äijä pyssytön ollut. Niin olivat tavanneet karhunjälet ja lähteneet niitä seurottelemaan, äijä, tuimempi hiihtäjä edellä. Siitä eräässä myötämäessä oli vaari tavannut pakenijan laukkaamassa, ja oli vain lisännyt vauhtiaan ja hiihtää karsannut selkään kontiolle, käynyt korvista kiinni ja noitunut: ”Vieläkö sinä, sen oma, mun satimiani käyt kokemassa?” Se kun oli kontio tavannut pitää huolta äijän satimiin käyneiden lintujen korjaamisesta. Niin kauan oli äijä kontiolla ratsastanut, korvista pidellyt ja karjahdellut, kunnes pyssymies oli ehtinyt aseineen tekemään lopun pörrökarvaisesta ratsusta.

Ahkera muun metsänriistan pyytäjä on ollut Hosion Erkkikin aikoinaan. Ja mikäs oli metsiä käydessä ja otusta ottaessa entisaikaan: viljaa oli kyllälti niillä main. Joinakuina syksyinä Erkki ampui ja ansoilla pyydysti lintuja niin paljon, jotta voitiin suolata kolme tynnyriä linnuntäkkiä. Höyheniä tapasi syksyisin karttua useita leivisköitä. Oraviakin surmattiin sadoittain. Niinpä eräänkin talven metsästyskautena oli Hosiossa, kaksi pyssymiestä kun oli pudottelemassa, keräytynyt oravannahkoja kaksikolmatta rihmaa, eli 880 nahkaa (rihma = 40 nahkaa). Ei nykymetsistä semmoista saalista enää saisi useammallakaan pyssyllä.


”Kautta kuuden kyläkunnan
Soitto-Puuska tunnetaan,
viulu-niekka Toppolasta,
siin’ on niekkain niekka vasta,
joit’ ei synny jouten vaan.”

[Kuva: Heino-Matti, kiiminkiläinen viuluniekka viimeisinä elinvuosinaan]
Heino-Matti, kiiminkiläinen viuluniekka viimeisinä elinvuosinaan.

Semmoinen ”Soitto-Puuska” oli aikoinaan Heino-Mattikin, viime syyskuussa kuollut kiiminkiläinen pelimanni, kahdeksiinkymmeniinsä ennättänyt soittajavanhus. Parkkisia oli Matti sukujaan ja ”semmoinen pelimanni, joka ei siivoon löytänyt vertaansa”.

Ollilan talossa Ylikiimingin Juopulin kylässä oli Matti syntynyt Perttulin aikana 1835 1, isä, Eera Parkkinen oli vanhoja Ollilan poikia, ja äiti oli Utajärveltä, Eeva Holappa. Matti tuli, niinkuin ainakin, sukuunsa, hän ”oli syntynytkin sitä vasten, jotta soittaa”, soittaminen oli hänelle ”aivan luontaista”. Sillä ”se oli sellaista pelimannisukua koko Ollilan suku”. Matin isäukkokin, joka oli syntynyt 1804, kyllä soitella kitkutteli itsekseen, vaikka ei käynyt kylässä pidoissa pelailemassa, mutta setämies, Matti sekin, ”vanha poika”, syntynyt 1806, oli soittaja, sekä isän setä, sekin Matti, elänyt vv. 1775–1809 oli ollut sitäkin parempi. Ja Matin isän serkku, Ollilan Jussi sekä hänen veljensä Iikka ja niiden isä Sipo synt. 1799, vieläpä toinenkin serkku, Jaako, olivat niinikään taitavia viulumiehiä. Kaikki he Ollilan soittomiehet, olivat laajemmallekin kuultuja, ja kulkivat viuluineen usein etäällekin kutsuttuina häissä ja tansseissa soittamassa.

”Lasna lastuviuluansa
soitti hän jo leikeissään…”

Jo pienestä pitäen sai Matti viulun kanssa askaroida, siitä ääniä ja säveleitä yritellä, jopa niin pahaisesta, että penkillä kun soittomestari istui, eivät jalat vielä lattiaan ylettäneet ja käsi yritti olla liian lyhyt kurottuakseen viulun kahvaan. Naapurituvan soittaja, edellä mainittu Ollilan Jussi, se ensimäiset opetukset ja ohjaukset antoi, sallipa vielä soittajan käyttää hänen viuluaankin, omatekoista soitikkoa. Jopa jätti, kun sittemmin muutti Revonlahdelle, viulunsa pienelle soittomiehelle. Oli nimittäin luvannut, kuka paraiten saattaa sillä soittaa, sille lahjoittaa viulunsa. Ja Matti pahanen saattoi paraiten ja sai soiton. ”Matillahan se paraiten käyttää”, totesi viulun lahjoittaja. Ja käyttikin.

”Kylän karkeloissa sitten
taitonsa hän näyttikin…”

Jo toisella kymmenellä ollessaan sai pieni soittaja ensi kerran päästellä viulullaan tanssivalle joukolle Perttulan hirsikinkereillä, ihan täydestä soittajasta käyttää viuluaan ja joustaan. Jopa oli toimeensa oikein kutsuttu, ja soittopalkakseen sai kokonaista viisi kopekkaa.

Puolentoista kymmenen ikäisenä kävi Matti vielä Revonlahdella saamassa lisäoppia entiseltä mestariltaan. Mutta eipä hän viihtynyt kauan vieraalla paikkakunnalla, kun siellä tahtoivat matkia hänen erilaista puhetapaansa, vaikka itsekin ”niin nipuuttain ässän päältä sanoit”. Enemmän oppia sai Matti myöhemmin Vierteeltä entiseltä ”sotamusiikilta”, joka opetti oikein nuoteista soittamaan. Osasihan se Ollilan Jussikin hiukan soittaa nuoteista, mutta ei niin tarkkaan kuin Vierre, ja sen Jussin nuotit, ”ne oli niinkuin kohennuskepillä tehtyjä”. Vierteeltä oppi Matti monia ruotuväen pataljoonassa soitettuja kappaleita. Ja toisia kuuli ja oppi hän ennen sukunsa soittajilta taikka muilta pelimanneilta, milloin miltäkin. Helposti hän uudet soitot saikin korvaansa, ei tarvinnut monesti kuulla eikä yritellä, kun jo itse niitä lasketteli.

Olikin sitten miehenä Matilla soittamista. Oli semmoisia vanhan kansan kappaleita kuin ”möyrypeli” eli ”ässenpolska”, jonka nuotit piti kirjoittaa oikein ”kahen tämmän kanssa”, ja ”varpusen polska” ja ”leivonen” ja ”Ruotinpuolen polska” sekä ”sian maatapano” ja monia muita hääpolskia, joilla ei ollut erikoista nimeäkään. Sitten vielä veteli Matti ”katrillia” ja ”hoppavalssia”, jota sanottiin myös ”kalopaatiksi” sekä ”pitkää valssia” ja ”iiryllivalssia”. Viime mainitun kuuli Matti ensikerran ”Pappilan Epun häissä, kun Eepenhaartti papin tytärtä Ephaniaa vietiin Pykylle”. Olleliini soittaja Oulusta sitä siellä lasketteli klanetilla ja Matti kohta veteli muassa viululla.

”Ja Pekka hän viuluaan
vingutti ain…”

Niin Mattikin. Suuri perhe kun oli kotitalossa, lähti Matti pois kotoa jo nuorena ja meni rengiksi Vepsälle Runnin taloon. Sielläkin oli vanha soittoniekka, Runnin Aappo, ja sen kanssa useasti yhdessä monet pelit pelattiin. Ja niin kiintynyt oli Matti soittoon, että useasti yölläkin, kun heräsi ja sattui muistamaan unohtamansa kappaleen, nousi, otti viulun, ja alkoi soitella, paidan hihansa vain kääräisi ylös ja rupesi jousta vetelemään. Jopa voi siihen unehtua useaksi tunniksi. Ja jos linnun kuuli erikoisesti visertelevän, niin sitäkin hän yritti viulullaan ”osotella”. Ja kun Matti oikein innostui vetämään, niin ”koko ruumis rytkäsi mukana kun hän soitti” ja soittaja itse ”ykisi mukana”. Sillä ”soitossa pitää ruumiissakin olla sellainen vaikutus, ennenkuin se rupeaa käymään”. Jopa olikin Matin kalvoseen oikein painunut viulunkahvan sija ja leuka vääntynyt kieroon. Kovat ottikin Matti äänet soitikostaan, sen kun siitä suinkin lähti, ”ja ehjät sillä lähtikin äänet”.

”Kyllä perkkelees minä, pojat, tiijän, mistä se soitto alkaa”, tapasi Matti kehaista. Ja sitten sitä lähti ääntä. Kerran oli Matti yritellyt viulullaan vedellä virttäkin. Oikein evankelislutherilaisen virsikirjan kristillisiä pitkäveteisiä harmaita säveleitä. Vaan eipäs ollut oikein ottanut lähteäkseen. ”No lähtee kai se valssi!” oli soittaja viimein tuuminut ja alkanut päästää iloista valssia, jotta viulu helisi.

Iloinen olikin soittaja luonteeltaan ja hyväntuulinen, ”raatikas” ja puhelias ja siivoluontoinen. Mutta kova kiroamaan ja noitumaan. ”Soittamaan ja kiroamaan hän oli kuin syntynyt”, se oli hänen ”luonnollista puhettaan morautella oikein pitkään kirosanoja”. Joka lausumaan laski hän aina karkean terästyksen, milloin ärrän milloin ässän päältä, jopa kun toiset saivat syytä päästää sileän siunauksen, laukaisi soittajan suu leveän ja pitkäksi venytetyn ”saa – – – tanan”. Vaikka ei hän sillä sen pahempaa.

Häistä häihin kävi Matti soittamassa. Monta päivää pidettiin ennen samoja häitä, kun sattui oikein isoisten ökähäät, niin kolme neljä päivää yhteen kyytiin soitettiin ja tanssittiin, tanssittiin ja soitettiin, sekä syötiin ja juotiin.

Siihenkin oli Matti mestari, jotta juomaan, niinkuin ainakin ”Soitto-Puuskat”.

”Polje Puuska, väännä polkkaa,
tilkan saat, jos viuhempaan…”

Niin juuri Mattikin. Joi joskus, niin että kahden puolen miestä tuettiin, jotta pysyisi pystyssä, kun penkillä istui viulua vetämässä. Mutta jos kuinka olisi ollut päissään, kun vain pystyssä pysyi, niin veteli Matti vain ja veteli. No lopulta sentään tahtoi pelata ”yhtä mutkaa vain”, samaa kohtaa aina uudestaan ja uudestaan.

”Herroillekin” oli Heino-Matti kaupungissa käydessään monesti sattunut soittamaan. Oli kerran mennyt ”pataljoonaan” ja siellä ”musiikki”, joka Matin tunsi, oli tarjonnut viulua, jotta soittaa nyt. Mutta toiset herrat olivat kieltäneet, että ”ei tuollaiselle rökäleelle piä antaa”. Vaan ”musiikki” oli sanonut, jotta ”ei se ensi kertaa viulua pitele”, ja Matti oli saanut viulun. Kun ”rökäle” sitten oli oikein ruusaten ja mutkitellen päästää porauttanut komean hääpolskan, niin olipa käsketty vielä ja vieläkin soittaa. Ja lopuksi oli annettu oikein miehen ryypyt.

Oulun suurissa markkinatansseissa oli Matti useasti paraana pelimannina.

Hyvät viulut Matilla aina oli, monesti montakin yhtaikaa. Kerran oli hänellä ihan ”Italian viulu”, mistä sattuikin saamaan rikkinäisen rämän, jonka korjasi ja sai siitä oikein kelvollisen soitikon. Toisen kerran sai soittaja haltuunsa Iin rovasti-vainajan ”Kalaniuksen” viulun, ja siitä lähti hyvät äänet. Viimeksi omisti Matti oikein ”Oustintiasta” tuodun pelin, ja sekin antoi ääntä niinkuin pitikin niin etäältä tuodun kapineen. Ennen kyllä, vanhoissa savupirteissä ei viulu tahtonut kauan pysyä oikein hyvässä kunnossa. Liika savu ja liika lämmin sekä pöly menivät soiton sisuselimiin ja panivat äänen käheäksi ja painuneeksi.

Niinkuin vanhan testamentin suuri soittaja, Taavetti, ennen harpullansa raivoavan Saulin taltutteli, niin oli Heino-Mattikin muuatta mielipuolta soitollaan viihdytellyt. Oli ollut ”pirulta riivattu” Perälän Maija talossa hoidettavana, ja niin hullu oli hän ollut, jotta oli aivan häkissä pitänyt häntä säilytellä. Mutta kun Matti oli ottanut pelinsä ja alkanut oikein koreasti vedellä polskaa ja valssia jo oli Maija heittänyt raivoomisen, ruvennut kuuntelemaan ja kuuntelemaan, jopa viimein tanssimaan. Kuukausittain oli Matti näin sitten aina Maija-rukalle soitellut, joka ilta, joka ilta, ja Maija oli ollut hyvillään.

Mutta siitä taas ei ollut Paha hyvillään. Kerran kun muuanna iltana Matti oli Maijalle päästellyt polskaa oli ”tilkkuhattuinen” tullut viereen istumaan ja vedellyt ja soitellut samaan tahtiin kuin Mattikin, soitellut yhteen Matin kanssa. Matti viimein katsomaan sivulleen, jotta miten se niin komeasti nyt soipi, ja äkännyt paholaisen hevosenkavioineen vieressään viuluttamassa. Siitä kun soittaja oli säikähtänyt, kerrassaan oli lopettanut polskansa, jopa mennyt ja viskannut viulunsa palavaan uuniin ja komentanut akan keittämään tuimat kahvit.

Pariin vuoteen ei Matti sen jälkeen uskaltanut viulua ottaa käteensä.

Mutta sitten taas vanha isiltä peritty veri viekotteli vanhan soittajan uudestaan tarttumaan viuluunsa.

”Jos vanha mä oisin
kuin kallion paas,
niin lehmäni viuluun
minä vaihtaisin taas.”

Ja Matti alkoi soittaa kuten ennenkin, vielä yli 70-vuotisenakin kävi häissä viulullaan iloa antamassa. Ja ryypyn otti niinkun ennenkin, ja noitaisi kun niikseen sattui.

Mutta sitten kymmenkunta vuotta takaperin tuli vanhan soittajan viulunkäytölle surullinen loppu. Sai ukko ”laakin”, halvauksen toiseen puoleen ruumistaan, niin ettei enää käsi kyennyt jousta liikuttamaan, eikä jalka antanut käynnille tietä.

Ja semmoisena vaivaisena sängynomana, muiden hoidettavana täytyi vanhan viulumiehen viettää pitkän pitkät vuotensa, yli kymmenen ilotonta ajastaikaa, maata ja muistella entisiä iloisia päiviä ja suuria soittoja.

Semmoisena tapasit soittajavanhuksen kiukaan kupeella vuoteellaan loikomassa Heinolan torpassa, syrjässä kulkuteiltä, soiden ja metsien takana. Kuihtuneet olivat ukon kasvot, mutta kirkkaana kiilsivät vielä terävät silmät. Istumaan piti vieläkin puheliaan ukon päästä ja surumielin haasteli hän pitkästä, pitkästä elämänpäivästään, jonka ikävää iltaa hän oli joutunut viettämään kovin surullisella tavalla.

Heinolan torpassa oli Matti elellyt kuutisenkymmentä vuotta. Jo nuorena kun ”akattui”, muutti hän sinne ja eleli siellä ja maata muokkaili ja kalasteli ja soitteli. Kolme poikaa sai ukko sekä ”tuvan täyden tyttäriä”. Mutta ei pojista tullut viulumiehiä, vain yhdestä tyttärestä tuli käsihanurin soittaja. Ja nuorena ollessaan kävi hän väliin häissä isäukon mukana, antamassa hanurillaan lisäsointua isän viululle.


  1. Oman muistonsa mukaan 1833.