Jo ammoisista ajoista ovat Pohjanmaan suuret joet, Tornion-, Kemi-, li- ja Oulujoet, olleet maamme paraita lohenpyyntipaikkoja. Varsinkin mahtava Oulujoki, jossa on lohta pyydetty satoja vuosia, ”aina siitä asti kuin esi-isämme ovat Unkarista tänne tulleet ja tehneet tupansa joen rannalle.”

[Kuva: Raatin lohipatoa rakennetaan]
Raatin lohipatoa rakennetaan.

Talviasunnoillaan on lohi meren suolaisissa vesissä ”ulapoilla aukeoilla, selvillä meren selillä”, mutta keväällä alottaa se nousunsa makeoihin maavesiin, sekä suurempiin että pienempiin jokiin. Yhtämittaisena siirtolaisjoukkueena puskevat silloin majanmuuttajat kaiken kesää vastavirtaan, kohoten kovatkin kosket, päättyen monesti syvillekin sydänmaiden vesille. Syksyllä loka- ja marraskuussa toimittavat lohet kutemishommansa jokivesien suvannoissa ja kostepaikoissa. Sinne, rauhallisille hiekkapohjille jättävät ne tulevaisuudentoivonsa, nousevan sukupolven sikiytymään ja talven varrella vaurastumaan, mutta itse laihtuneina laskettelevat myötävirtaan takaisin väljempien vesien suolaiseen yltäkylläisyyteen lihomaan ja vaurastumaan.

Mutta pitkää kesäkautista makean veden matkaansa eivät nämä aavojen ulappojen siirtolaiset saa rauhassa tehdä. Satoja, tuhansiakin joutuu sillä matkalla ikiteilleen, eivät pääse synnyinvesilleen, eivätkä palaja takaisin merillekään, joutuvat kalamiehen katiskoihin. Vaan ne, jotka välttävät vaarat, toimittavat uuden sukupolven korvaamaan tuhon omiksi tulleitten sijat.

[Kuva: Raatin patoa koetaan]
Raatin patoa koetaan.

Jo heti meren laineilta lähdettyään ja selviteltyään Oulun suistamon monilukuiset salmet, joutuvat vastavirran puskijat kohta kovassa Merikoskessa koetukselle. Siinä, ”Raatinpadossa” nousee tie pystyyn, ja moni lohi erehtyy sukeltamaan umpiperään ja surman suuhun. Osaisivatpa kaikin pysytellä avonaisella valtaväylällä, joka keskellä koskea katkaisee padon, taikka kierrellä mutkaisia syrjäväyliä saarien sivuitse, niin välttäisivät kavalat surmanpaikat ja edessä olisi vapaana pitkä vetinen taival. Tosin vain kolmi-, nelipeninkulmainen. Sillä Muhoksella on taas uusi kumma: toinen pato, pitkä surmanaitaus yli leveän joen, ja sen voi välttää vain, jos osaisi pysytellä kapealla eteläisellä rantapuolella.

Mutta eiväthän ne, älyttömät, – menevät surmilleen kun niikseen sattuu, vaan pääsevät ohitsekin, jos kalojen haltia, joka heitäkin valvoo ja tulevasta sukupolvesta huolehtii, ohjaa heidän uintinsa vaarattomalle rehelliselle rantaväylälle.

Kaksi patoa onkin vain koko pitkässä Oulujoessa, jo mainitut Raatinpato Merikoskessa, Raatinsaaren yläpuolella sekä Muhoksen pato kolmisen, nelisen kilometriä Muhoksen kirkon alapuolella. Valtavana kaarena käyristyy Raatin pato vasten Merikosken kuohuja, matalalla karilla pysytellen. Se on matalaselkäinen, monijalkaisten pukkien ja selkäriukujen, orsien ja rintapuiden ja vaajojen varaan viistoon asetettujen sälesarjojen muodostama sarjapato. Säleet ovat niin tiheässä, ettei lohi voi uida lävitse, mutta siellä täällä on surmanaukkoja, porstuoita, joihin on potkettu rysiä, lanoja, mihin lohi potkujen ohjaamana saattaa sukeltautua. Porstuoita lanoineen on parisenkymmentä. Muhoksen pato taas on suoraan poikki 150-sylisen joen korkealle veden pinnasta kohoava verkkopato. Vaajat ovat siinä etäällä toisistaan ja niiden varaan on pingoitettu 9–14 kyynärän korkuiset vahvat verkot kaloilta tien pystyyn nostamaan. Pyydyksinä on kuusi avaraa pöhnää, jotka ovat kuin mitähän kamareita, 5 metriä pitkiä, puolitoista leveitä, lautapohjaisia, verkkoseinäisiä, puukehyksien tukemia. Seinien alaosa on 3–4 korttelin korkuiselta naulattu lujista säleistä, että ne paremmin kestäisivät voimakkaiden kalojen iskuja. Pöhnää saatetaan vääntökelojen avulla nostaa ja laskea suoraan ylös ja alas, miehet kelansarvista vain kinnaavat, ja köysi kiertyy kelatukille ja pöhnä kohoaa.

Kesäkuun puolivälissä, pyyntikauden alkaessa, rakennetaan padot. Ne ovat aika suuritöisiä. Muhoksenkin padon ”lyöntiin” menee viikonpäivät 40–50 mieheltä, ennenkuin koko tuo pitkä aitaus pöhnineen, verkkoineen on leveään virtaan pystytetty. Kallis laitos vielä lisäksi. Yksin verkotkin, toista sataa luvultaan, paksusta tervanuorasta kudottuja, maksavat tuhansia markkoja. Elokuussa taas pyyntikausi loppuu, ja kuun viimeisinä päivinä padot puretaan. Vaajat, pukit ja muut puut nostetaan rannalle kasoihin, pöhnät kuivamaan ja verkot aittojen orsille riippumaan.

Kerran päivässä, aamulla kuuden seitsemän välillä käydään patoa kokemassa. Kymmenmiehinen pyyntijoukko soutaa kolmella kokuveneellä, pitkällä paltamolla padolle ja kelaa pöhnän ylös. Se on aika jännittävä hetki sekä pöhnän kelaajille että pöhnässä olijoille. Jo siinä kumma elämä alkaa kummallisessa suojassa, varsinkin jos on useampia veden koukkuleukoja koteutunut, kymmeniäkin, jos oikein hullusti sattuu. Yhtenä porinana ja molskinana on koko pöhnä ja harmaana sumuna räiskyy vesi, niin että sekä pöhnä että pöhnän kelaajat peittyvät pisaroihin. Ja kun pohja on kohonnut kuiville ja kalat joutuneet pois omasta elementistään, on siinä loiskinaa ja läiskettä sitä kovempaa, mitä isompia veden venkaleita pöhnä on onnistunut nielemään. Sattuu väliin yli parikymmenkiloinenkin koukkuleukainen kojama, ukkolohi. Mielissään ovat silloin kalamiehet, kun on ”itse isäntä lähtenyt asioilleen”. Vaan siihen ”isäntä”-rukan, niinkuin muidenkin matkalaisten asiat ja asioilla käynnit päättyvät. Siellä heti työntyy pöhnään kupeessa olevan kurereijän kautta pyöveli ja alkaa vahvalla puukurikalla nuijia telmääjiä hengiltä. Annetaan siinä paukkuja puolin jos toisinkin, mies kurikoi kalojen niskapuolta sen minkä ennättää, kalat taas heittelehtiessään sivaltelevat pyrstöllään miestä kintuille, väliin onnistuvat antamaan komean korvaläiskäyksenkin. Kurikka tietysti lopulta voitot perii ja tapetut kalat pistellään kurereijistä veneeseen, ja kurikkamies sukeltaa jälessä. Reikä kuraistaan umpeen ja pöhnä lasketaan syvyyteen uutta kurikoimista narrailemaan. Sitten soudetaan toiselle pöhnälle uudistamaan samat toimitukset.

Rannalla kalat puhdistetaan, puukko työnnetään kurkkuun, vatsa avataan ja sisälmykset otetaan pois. Sitten vielä kaloja huuhdotaan joessa ja viedään paareilla suolaushuoneeseen. Lohet vain puhdistetaan ja suolataan, mutta joukkoon erehtyneet taimenet ja siiat myydään siltään heti enimmän maksavalle. Lohien mädit joutuvat pyytäjille, kokumiehille.

Suuriin, lähes metrin läpimittaisiin ja korkuisiin, tynnyreihin ladotaan lohet semmoisinaan ja suolaa heitetään mukaan. Se on huolekas tehtävä. Kolmisen viikkoa ensin pidetään alkusuolassa, sitten puretaan ja pestään koko tynnyri ja ladotaan uudestaan, tehdään uusi suolavesi ja lasketaan tynnyri täyteen ja pohjat ”riivataan” tiiviisti kiinni. Sitten vielä aina parin vuorokauden päästä ”juotetaan runtista” vettä sisään, jotta tynnyri on aina täynnä ja ”henkensä pitävä”. Koko kallis onkin yksikin tämmöinen kalatäytinen tynnyri. Lohta on siinä yli kolmesataa kiloa, joten nykyisten hintojen mukaan sen arvo on kolmatta tuhatta markkaa. Ja tynnyreitä voi pyyntikaudella täyttyä puoleentoista, pariinkymmeneenkin. Jääharkoilla isossa kellarissa niitä säilytetään, kunnes lähetetään maailmaan leikeltäviksi isoisten pöydälle. Padon luona rannalla on kalamiesten pyyntipirtit, verkkohuoneet ja jäillä varustetut lohikellarit.

[Kuva: ”Pöhnä” on kelattu ylös]
”Pöhnä” on kelattu ylös.
[Kuva: Lohien huuhdonta. Mies pesee 18-kiloista ”kojamaa”. Kalaisäntä seisoo piippu suussa]
Lohien huuhdonta. Mies pesee 18-kiloista ”kojamaa”. Kalaisäntä seisoo piippu suussa.

Raatin patoa käydään kokemassa kaksi kertaa joka päivä, aamulla aikaisin ja taas illalla 5–6 tienoissa. Kovassa koskessa ei kala ahtaassa lanassaan saattaisi elää vuorokauttakaan, rääkkäytyisi kovin ja kuolisi. Mutta Muhoksen pöhnässä on kalan ”hyvä olla”, lohi pysyy siinä ”luonnon raittiissa terveydessä” kyllä koko vuorokaudenkin.

Suuri Oulunjoen Lohenpyynti-Yhtiö, joka on saanut alkunsa jo noin v. 1618, omistaa koko tämän suurenmoisen kalahomman, molemmat Oulujoen padot ja koko Oulujoen lohet, taimenet ja siiat ja niiden pyydystämisen. Pienoinen vastakuoriutunut lohenpoikanenkin, joka yläjuoksulla piileskelee, on yhtiölle säädetty. Yhtiö onkin tavaton. Siihen kuuluu kaikkiaan 80–90 kalastusmanttaalia ja kussakin manttaalissa on 24 vero-osuutta. Osakkaina on vanhoja taloja aina OulunSalosta asti, Kiviniemestä, Oulunsuusta, Korvenkylästä ja Muhoksen alapäästä. Pyhänsivulaiset ja utajärveläiset ovat joutuneet pyynnistä osattomiksi, eivät aikoinaan ”kattoneet eteensä”.

Yhtiön palkkaamina hoitaa 10-miehinen pyyntijoukko kummankin padon kalastusta – toinen Merikosken, toinen Muhoksen, – kokee pyydykset, vie kalat aittoihin ja hoitaa padot – Muhoksen padossa pitää kerran viikossa vaihtaa verkotkin. Yksi miehistä on kalaisäntänä, joka pyynnistä, korjauksista ja kaikesta pitää huolen. Sitten on vielä kirjuri, joka aina joka pyynnin jälkeen merkitsee tilikirjaan senkertaisen saaliin.

Muut eivät saa Oulujoesta ”lohtenkalaa” yritellä ilman yhtiön lupaa ja lupalippua. Kymmenen markkaa jos maksat, saat kesän yrittää ongella ja uistimella, ja saat sen minkä saat. Ulkomaalaiselta peritään tästä huvista 20 markkaa. Takavuosina kyllä aina jotkut ”enkesmannit” tapasivat pistäytyä lohia narrailemassa, mutta paikkakuntalaiset harvemmin viitsivät lippua lunastaa. Vaalassa sanovat saatavan joskus kaloja ilman lippuakin. Menee vain koskelle soutelemaan ja antaa uistimen juostajälessä, ja lohi tuhmuuksissaan sen toisinaan tokaisee suuhunsa. Oma tahtonsa, miksi ottaa. Ja entisaikoina pimeinä syksyöinä käytiin joella tuohustamassa. Oli varsin jännittävää atrain kädessä tervastulen loimuessa vaania suvannossa lepäileviä lohia, ja sitten äkkiä porauttaa terävät okapiikit sen niskaan.

[Kuva: Lohiaittoja ja kalapirttejä Raatinsaarella Merikosken rannalla]
Lohiaittoja ja kalapirttejä Raatinsaarella Merikosken rannalla.

Yhtiön luvalla ja 70–200 markan kesämaksulla vetävät Pyhäkosken tienoilla kulleapajissa lohta ja muuta koskenkalaa kulleverkoilla. Siellä kun lohi koskennikaman kavuttuaan asettuu tyyneen kosteeseen lepäämään, menevät kalamiehet ja rannalta lähtien soutavat verkon virtaan, laskevat alaskäsin ja taas soutavat rantaan ja niin kiertävät lepäilevät lohet verkkoihinsa ja vetävät rantaan toisinaan aika hyvät saaliit. Niin ettei Muhoksellakaan surman välttäneillä lohilla ole kaikki vaarat voitettuja.

Mutta ei saa yhtiökään niin vain aivan iltikseen Oulujoen kaloja lipotella. Siitä hyvästään täytyy sen suorittaa korkealle kruunulle isot verot. Entisinä Ruotsinvallan aikoina se oli määrätty 36 lohitynnyriksi, nyt maksetaan rahassa 4 markan mukaan kilolta. Mutta oikein vanhoina aikoina oli saatu pyytää kaikki vain omiksi hyvikseen. Vaan sitten oli ”Ruotsille tullut suuret asiat, ja se oli kalastusvoudin kautta määrännyt, jotta ruunulle Merikosken pato”. Siitä tietysti olivat kalamiehet kovin tyytymättömiä, semmoisesta omankäden oikeudesta. Tuli pitkällisiä rettelöitä ja viimein päästiin siihen, että talonpojat saavat Merikoskessakin lohistella samoin kuin Muhoksen padossakin, kunhan täyttävät kruunulle jo mainitut 36 lohitynnyriä. Siihen sitten molemmin puolin tyydyttiin, lohien mieltä ei tietysti kysytty, pyydettiin edelleen sen kuin saatiin. Seurasi kyllä sitten aikojen kuluessa uusia rettelöltä, veronmaksulakkoja sekä kalastusoikeuksien peruuttamisia, mutta lopulta taas sovittiin, ja talonpojat saivat edelleenkin pyytää määrättyä veroa vastaan. Päätettiin vain, että veron suuruus oli joka sadan vuoden kuluttua uudestaan määrättävä. Viimeisestä veronmääräämisestä on kulunut 110 vuotta.

Kalaa saatiinkin entisaikoina paljoa, paljoa enemmän kuin tätä nykyä. Silloin sitä oli lohta ylös kulkemassa, oli isä poikineen ja äitimuori tyttärineen. Yhdellä kokemalla saatiin satoja koukkuleukoja kojamia ja suuria mätilohia. Vielä nelisenkymmentä vuotta takaperin oli kerran samasta pöhnästä Muhoksen padolla nostettu 200 kalaa ja toistakymmentä vuotta sitten oli kerran ollut yhdessä pyydyksessä 13 lohta ja 150 taimenta. Mutta sitä mukaa kuin kaikkiruokainen ihmissuku on lisäytynyt, on lohien lauma aina vain vähentynyt vuosi vuodelta. Paras yhden pöhnän anti viime kesänä Muhoksen padossa oli 36 kalaa.

Mutta jos oli ennen kalanvilja runsasta, niin sen mukaan oli hintakin. Niihin aikoihin kun sama pöhnä antoi satoja kaloja, maksoi lohileiviskä vain yhden ruplan, eli noin 50 penniä kilo. Silloin kannatti köyhänkin elää herkullisesti ja lohikylläisesti, silakan ja sären puoleen hän tuskin katsahtikaan, pahaa teki jo kuulla niistä puhuttavankaan. Mutta silloin ei lohella ruokittukaan ulkomaalaisia, syötiin se vain omissa pöydissä, myytiin omilla markkinoilla mikä saatiin. Ja loput, mitkä jäivät myymättä, ositeltiin syksyllä jakoaikana osakkaita myöten, osakkaiden talvikalaksi.

Mutta nyt on toisin. Jo keväällä pyyntikauden alkaessa myydään huutokaupalla etukäteen koko kesän lohisaalis ja nousee se siihen hintaan,* ett’ei entisten lohella eläjien kannata ajatellakaan kustantaa pöydälleen kalaa, joka ennen oli jokapäiväistä ”suolaisen puolta”. Nyt jo kyllä maistaa särki ja silakkakin, jopa on koko herkkua silloin kun niitäkään saa.


  1. Viime keväänä nousi lohen hinta 4 mk:aan kg:lta, mutta kaupungissa on kesän kuluessa lohikilolta maksettu 8:kin mk.