Siitä on jo kolmisenkymmentä vuotta kulunut, kun saimme tehdä tuttavuutta uuden kansankirjailijan ”Kyöstin” kanssa, kera pohjoispohjalaisen Juhana Kokon, joka mielenkiintoisesti meille kuvaili Limingan laajoja lakeuksia, Iin laestadiolaisten elämää sekä kansan raadantaa ”Kruunun metsissä”. Varsinkin viimeksi mainittua teosta lukiessa lämpesimme ja tunsimme suurta myötätuntoa köyhää, kärsivää, korvessa taistelevaa kansaa kohtaan ja olimme kiitollisia kirjailijalle hänen kuvauksistaan.

[Kuva: Juhana Kokko]
Juhana Kokko.

Ja siitä on nyt jo kulunut kolmekymmentä vuotta, puoli tavallisen ihmisiän pituutta, siitä nuoren kirjallisuutemme kultaisesta nousuajasta, jolloin ”Kyöstikin” kortensa yhteiseen kekoon kantoi, ei tosin monet, mutta silti varsin huomattavat ja kelvolliset.

Mutta harvat nykypolven kirjallisuutemme ystävistä ja lukijoista enää tietävät paljoakaan ”Kyöstistä”. Sen vain, minkä koulussa ovat kirjallisuudenhistoriasta hänestä lukeneet, hänen nimensä ja teostensa maininnan. Jotkut innokkaat ehkä ovat vaivautuneet kirjastosta etsimään käsiinsä hänen risaisiksi luetut teoksensa. Laajemmilta joukoilta lienee myös jäänyt huomaamatta taikka ainakin unohtunut Tarkiaisen v. 1904 ilmestynyt kirjanen ”Kansankirjailijoita katsomassa”, jossa mm. Juhana Kokostakin on mielenkiintoinen kuvaus. Ja miten suuren menekin lienee saanut viime jouluksi ilmestynyt Suomen Kirjailijaliiton julkaisu, kirjailijaimme nuoruuden muistelmateos ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, jossa myöskin Kokko kirjallisesta alotteestaan sekä nuoruudestaan varsin miellyttävästi ja avomielisesti haastelee…

Kenties sen tähden on paikallaan tästä vanhasta pohjalaisesta kansanelämän kuvaajastamme vähän kertoa lukijoille ja samalla esittää hänestä joku kuvakin. Ehkäpä entiset ystävätkin mielellään uudistavat vanhan kolmikymmenvuotisen tuttavuutensa lämminsydämisen kirjailijansa kanssa.

Oulunsuussa jokivarrella, kolmisen kilometrin päässä Oulun kaupungista Muhokselle menevän tien ohessa on Oulunsuun kansakoulu. Siinä toimii Juhana Kokko opettajana, on toiminut jo kolmekymmentä vuotta eli kolme neljännestä pitkästä 40-vuotisesta opettajakaudestaan. Matalalla kumpareella tiheän ja tuuhean männikön keskellä kuin missäkin muinaisessa pyhässä lehdossa on isohko koulurakennus rauhallisen metsikön suojassa.

Varsin vaatimattomana vanha kirjailija-opettaja elelee hiljaisessa männikkösuojassaan ja varsin ystävällisesti ja herttaisesti hän kävijän ottaa vastaan. Tyyni, lämmin sydämellisyys loistaa hänen kasvoistaan, niinkuin ainakin henkilön, joka on pitkän elämänsä varrella taistellen saavuttanut vakavan maailmankatsomuksen ja elämän päämäärän. Herttaisena, luottamusta herättävänä toverina hän vierasta kohtelee, hän, vanha opettaja, kirjailija Kokko, ”Kölliskön”, ”Räisäspojan” ja ”Kruunun metsissä” teoksen tekijä.

[Kuva: Oulunsuun kansakoulu]
Oulunsuun kansakoulu.

Kokko on vanhaa pohjalaista sukua, Limingasta syntyisin. Alkuisin on suku Simosta, Penttilän talosta taikka, jos vielä tarkemmin perustellaan, aina Vienan-Karjalasta Uhtualta. Sieltä oli vainosotien verisinä vuosina kulkeutunut Simeon, ”Sassariksi” sanottu kreikanuskoinen karjalanmies ja sopeutunut kotivävyksi Penttilään sekä saanut nuorikokseen Katarina Täikön. Ukko oli kuollut vanhana, sokeana vaarina v. 1792, ja hänen poikansa Sven eli ”Wenni” oli 1779 muuttanut Liminkaan, jossa Wennin poika Juho (kuollut 1856) oli ostanut Kokon talon Limingan kirkonkylästä ja nainut Oulujoelta Priita Pikkaraisen, koskenlaskijan ja valtiopäivämiehen ”Raharinta-Pikkaraisen” sisarentyttären. Juhon poika, Heikki, oli sitten vuorostaan Kokon isäntänä ja kuoli 1897. Heikki oli kirjailija Juhana Kokon isä, ja Juhana syntyi 12:ntena maaliskuuta 1856.

Kokon äiti, Marja Kramsu, oli vanhasta Kramsun talosta Limingan kirkolta, ja äidin isä oli varsin huomattava itseoppinut talonisäntä, taitava kuntalaisten asiain ja kirjotusten toimittaja ja kunnallisten asiain hoitaja, ruotsinkieltäkin osaava kirjotusmies. Etevä oululainen runoilija, onneton Kaarlo Kramsu, oli samaa sukua, etäisiä serkkuja. Samoin oli Kokolle äidin puolelta sukua huomattu liminkalainen laulaja Abraham Ojanperä. Olipa äiti sukua kuululle Frans Mikael Franzénillekin ja Wacklineille oululaisen kauppiassuvun Schulinin kautta. Maria Kristina Schulin, Kramsun talon emäntä, oli Kokon äidinäiti sekä runoilija-piispan serkku 1.

Äidistään on kirjailija Kokolla varsin kaunis ja hellä muisto. Hyvin tunteellisena ja hyväsydämisenä ihmisenä ja hartaana uskovaisena hän oli ollut kaikkien rakastama. Herkkämieliseen poikaansa hän oli jo pienestä pitäen istuttanut syvän jumalanpelon ja hartaan kristillisyyden, joka näin nuorena kylvettynä sitten aina säilyi ja pysyi halki elämän kaikkien taistelujen. Näistä nuoruuden muistoistaan ja kokemuksistaan juuri kertookin Kokko pienoiselämäkerrassaan teoksessa ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”. Koko pieni kertomus uhkuu jumalanpelkoa ja harrasta uskonnollista tunnelmaa.

[Kuva: Kokon talo Limingassa]
Kokon talo Limingassa.

Jo varsin nuorena heräsi pojassa kova lukuhalu ja tiedonjano, joka joudutti hänet opinahjoille. Köyhässä kodissa kovina katovuosina, vielä nytkin kamalamuistoisten 1860-luvun nälkävuosien aikoina ei tietysti ollut suuria varoja koulujen käymisiin. Mutta hän saattoi kuitenkin käydä kansakoulun, joka jo silloin oli Limingan suureen edistysmieliseen pitäjään perustettu. Pääsipä poika vielä Ouluunkin ”mamselli” Berghin yksityiseen kouluun, ”mamsellikouluun”, jota kävi viisi vuotta. Neiti Bergh oli harras herännäinen, samoin kuin hänen veljensä Limingan rovasti J. I. Bergh, joka myös on paljon vaikuttanut nuoren rippikouluoppilaansa herkkään kristilliseen mielialaan.

Sittemmin Juhana pyrki ja pääsi Jyväskylän seminaariin, josta sai päästötodistuksen 1878, ja joutui opettajaksi ensin Karjalaan Kiteelle, sitten Pohjanmaalle Ylivieskaan ja viimein, 1881, Iihin, mistä lopuksi, 1897 muutti nykyiseen paikkaansa Oulunsuun kansakouluun. Pitkän elämänsä varrella, raskaan opettajatoimensa ohella, on Kokko toiminut maanviljelijänäkin, oman talon omistajana ja hoitajana parisen kymmentä vuotta. Onpa hän ollut Iissä asuessaan postitoimiston hoitajanakin muutamia vuosia. Mutta varsinkin kunnallismiehenä Kokko on ollut oikein käytetty. Kunnan luottamustoimissa, sekä kunnankirjurina että kuntakokouksen esimiehenä, hän on sekä Iissä että Oulunsuussa esiintynyt monet vuodet, aina innokkaasti työskennellen kunnallisen itsehallinnon kehittämiseksi. Monia kirjotuksiakin hän niistä asioista sanomalehdissä julkaisi. Näin käytännön miehenä puuhatessaan ja samalla opettajana työskennellen Kokon aika tulikin jotenkin tarkkaan käytetyksi. Mutta sittenkin riitti häneltä hetkiä myös kirjalliseen toimintaan.

Juhana Kokolla on erittäin herkkä ihanteellisuuteen taipuva mieli ja avoin silmä etsimään ja näkemään luonnossa kaikkea kaunista j a ymmärtämään kansan elämää sekä sen sydämen sykähdyksiä. Tämän mielen hän näyttää perineen herkkätunteiselta äidiltään. Kokko on varsinkin ihastunut kotiseutunsa laajoihin tasankoihin ja niiden vierillä vapaana loiskivaan aavaan mereen, jonka ylitse sinitaivas korkeana kaartuu. Niinpä hän ihannellen kirjottaa eräässä muistelmassaan:

”Se vaan on varmaa, että olen täällä, juuri täällä Limingassa, niin usein iltasin seisonut ja katsellut luoteista taivasta kohden. Ja siellä minä olen nähnyt hopeanhohtavan, timanttikirkkaan Limingan selän ja Pohjanlahden pinnan yhtyvän kaukaiseen sinipunervaan taivaanrantaan. Olen nähnyt laskulleen kallistuvan auringon heittävän lukemattomia värivivahduksia valovirtoina hulmuavalle taivaanrannalle. Aurinkoa ympäröivien pilvien olen nähnyt hetki hetkeltä muovailevan uusia ja yhä uusia lukemattomin värein hohtavia haltioita, ihmis-, eläin- ja kasvikunnan haamuja, lumoavia linnoja, satumaisia vuoria ja virtoja, kokonaisia maisemia.

Ja tuo kaukainen, saavuttamaton äärettömyys, missä taivas ja maa noine ihmeellisine valovirtoineen yhtyvät, se se on kerta toisensa perästä rintaani nostanut selittämättömän kaihon, oudon ikävän tuonne maallisen ja taivaallisen valon keskukseen…”

Näissä lauseissa kaikkein selvimmin kuvastuu kirjailija Kokon luonnonihastelu ja kaipuu.

[Kuva: Juhana Kokko perheineen Honkasen rappusilla Kempeleessä]
Juhana Kokko perheineen Honkasen rappusilla Kempeleessä.

Tältä pohjalta, herkän mielen herättämänä, kohoavat hänen kirjalliset harrastuksensa. Ja – kuten hän itse sanoo – lisäksi yksinäisyyden tunne sekä ikävä, hän kun eli ympäristössä, jossa ei ollut aatetoveria eikä ymmärtäjää, saattoivat hänet lopulta laajempiin kirjallisiin töihin. Ja niin syntyi hänen esikoisteoksensa, ”Kölliskö”, joka ilmestyi painosta 1886. Se on Limingassa alotettu, mutta vasta Iissä ollessaan kirjailija teostansa jatkoi ja sen lopetti. ”Kölliskössä” Kokko kuvaa laestadiolaisten ankaraa ahdasmielisyyttä ja suurta suvaitsemattomuutta toisin ajattelevia kohtaan sekä uskonnollisia kiistoja ja taisteluita laestadiolaisten ja heidän vastustajiensa kesken. Ilmestyttyään teos aiheutti varsin ankaraa vihaa ja moitetta laestadiolaisten taholta, jopa sanomalehtikirjotuksiakin, joissa häntä syytettiin muka yksipuoliseksi asian kuvaajaksi. Kirjailija oli kyllä omien havaintojensa ja kokemustensa perustuksella asiallisesti kuvauksen pohjustanut. Samankaltaiset kirjan ”Naurismaan Aapot” ja ”Tuppi-Maijat” olivat häntäkin monet kerrat käännytysyrityksillään ahdistelleet.

”Kölliskön” jälkeen ilmestyi 1888 Kokon toinen teos ”Räisäspoika”. Siinä kirjailija – ensimmäisessä suomalaisessa seikkailija- ja kulkurityyppiä esittävässä kaunokirjallisessa teoksessa – kuvailee kotiseutunsa Limingan lakeuksien osatonta orpopoikaa sekä hänen kohtalokaan. Tämä maailman murjoma, kaltoin kasvatettu poika parka joutuu yhä huonommille poluille, koska ei häntä, enempää kuin runojemme Kullervoa, osata oikein kohdella. Olisi pojassa kyllä hyvääkin ainesta pohjimmalla, mutta karkean kohtelun johdosta painuu se yhä syvemmä, ja poika kulkeutuu aina pitemmälle rikosten poluilla sekä joutuu viimein ikiteilleen Siperian rangaistussiirtolaan. Kuvauksensa kirjailija on perustanut lapsuutensa ajan tositapahtumien muistoon. Oli silloin elänyt naapurissa huutopoikana, ”ruokkolaisena”, muuan poika paha, jonka kova kohtelu oli ajanut rikosten raiteille, vankilaan ja viimein Siperiaan. Pojan onnettomaan kohtaloon kirjailija näkee olleen syynä ei vain yksin pojan huonojen taipumusten, vaan myöskin suureksi osaksi ympäristön ymmärtämättömän ja raa’an kohtelun.

Seurasi sitten taas parin kolmen vuoden kuluttua, 1891, kolmas kirja, ”Kruunun metsissä”, ”Kyöstin” laajin teos, puolitoistasatasivuinen ansiokas kirja, joka Kuopion laulujuhlilla kesällä 1891 sai Kansanvalistusseuran ensimmäisen palkinnon (yhdessä Kauppis-Heikin ”Kirotun työn” kanssa). ”Kruunun metsissä” on synkkä kuvaus köyhän kansan taisteluista hallaisissa erämaissa Iijoen yläjuoksulla, korven raatajien raskaasta kohtalosta avarissa kruunun metsäseuduissa, avarissa kyllä, mutta kuitenkin virkavaltaisten, juoppojen ja laiskojen metsäherrojen ja heidän kätyriensä mielivallan vuoksi ahtaissa ja sietämättömissä –, niin sietämättömissä, että korvenraatajat viimein häätyvät pakenemaan pois työmailtaan, kotoisilta konnuiltaan korven helmasta. Se on surullinen, järkyttävä kuvaus, lämpimällä myötätunnolla ja osanotolla kirjotettu, on kuin hätähuuto sorretun kärsivän korven kansan puolesta, hätähuuto metsän synkästä sydämestä, semmoinen, että se saa lukijankin sydämen osanotosta sykähtämään. Kuvaus on syntynyt ja saanut elinvoimansa samoista lähteistä ja epäkohdista, joista sitten myöhemmin kirjailija Kiantokin kimmahdutti maailmalle repäisevän ”Metsäherran herjaajansa.

”Kruunun metsissä” kirjaan sitten tyrehtyykin Juhana Kokon varsinainen kirjallinen tuotanto, kolmeen pohjois-pohjalaiseen kirjateokseen. Monet muut toimet sekä opettajaviran hoito, lisäksi oma perhe-elämä ottivat ajan, niin ettei sitä enää riittänyt laveampiin kirjallisiin töihin. Pienempiä kaunokirjallisia palasia sekä muita kirjotelmia hänen kynästään kuitenkin aina silloin tällöin pirahteli, joulu- y.m. julkaisuihin, aikakauskirjoihin ja sanomalehtiin2, nekin aina suurella harrastuksella ja lämmöllä kirjotettuja.

Eipä siis ole kovin laaja Kokon kirjallinen tuotanto. Mutta Pohjois-Pohjanmaan luonnon ja kansanelämän taitavana kuvaajana on ”Kyöstillä” kyllä huomiota ansaitseva sijansa kansankirjailijaimme joukossa. Ja samalla on hänen teoksillaan tärkeä sivistyshistoriallinen arvonsa: Kruunun takamaitten metsätorpparien kovien kohtaloiden kuvaajana sekä varsinkin – ”Köllisköllä” – uskonnollisten ristiriitojen murroskauden esittäjänä.

Toissa keväänä, maaliskuussa 1916, täytti kirjailija Kokko 60 vuotta, astui sen ikärajan ylitse, josta tavallisesti luetaan vanhuusvuosien ottavan alkunsa. Mutta vieläkin on vanha kirjailijamme silti varsin virkeä ja nuorekas sekä hoitaa entisellä innolla rakasta opettajavirkaansa ja liikkuu ripeänä nousevan nuoren väen keskellä, vaikkapa hän on niin pitkän päivätyön siinäkin raskaassa toimessa suorittanut. Kohta neljäkymmentä pitkää herran vuotta!


  1. Maria Kristinan isä Juho Schulin oli piispa Franzenin äidin Helena Schulinin veli.
  2. Werner Söderströmin 20-vuotisen kustannustoiminnan johdosta julkaistussa ”Kirjailija-Albumissa” v:lta 1898 luemme ”Kyöstiltä” huvittavan ”Herra esimiehen” ja Suomen Kaunokirjailijaliiton Joulualbumissa ”Liitto III” on häneltä muistelmia piispa Franzenista.