”Kun ei muut lihavat laula,
niin ma laulan laiha poika.”

Niinhän itse Pasillakin on tapana useasti pajatuksensa alustaa.

Pasi! Hyväntuulen hytkähdys jo nimeäkin kuullessa.

Sillä kukapas ei Pasia tuntisi!

Paljas ”Pasi” jo riittää aivan joutavitta titteleittä ja sukunimittä, ja sillä mies on ilmi elävänä edessämme: pyylevä pulliainen, rehuparta, pitkätukka, verrattomine silmäniskuineen, harmaine sarkatakkeineen, kikkanokkaisine paulapieksuineen. Jopa olemme kuulevinamme iloisen kanteleen helkähdyksen sekä sävelen:

”Stiipelin, staapelin,
stom, pom, pom,
siellä nättiä likkoja
on, on, on.”

Pasihan on meidän kansanomaisin laulutaiteilijamme, tunnettu kautta koko maan, tunnettu paremmin kuin kukaan muu laulajistamme. Hän jos kenkään saattaa laulaa murjaanein kuninkaan tavalla:

”Hoo, jos min’ olen musta
olen minä kaikilta tunnettu.”

Tuskinpa lienee sitä kulmakuntaa ja korpiloukkoa, jossa ei joskus olisi kuultu kajahtavan joku Pasin kautta tunnetuksi tullut kansanlaulu, vaikkapa:

”Eikä mun heilani vanha oo,
se on köyhän mamman likka vaan,
eikä se käsin ompele,
se masiinalla tikkaa vaan.”

Parisenkymmentä vuotta on jo kulunut siitä, kun Pasi alotti kansanlauluesityksensä, ja sillä ajalla hän on ehtinyt kiertää ei vain omaa maatamme ristiin ja rastiin, vaan vieläpä pistäytyä useat kerrat ulkomaillakin kajahuttelemassa kansallisia säveleitämme. Niinkuin hän laulaakin:

”Paljon olen maata kulukenut,
ja paljon olen likkoja nähnyt,
vaan en ole nähänynnä sellaista likkaa,
jotao rakastanut.

En Turussa, enkä Porissa,
enkä Tampereen vapriikissa,
en Raahessa, enkä Oulussa,
enkä Kalajoen kaupunnissa.”

[Kuva: Pasi soittaa ja laulaa]
Pasi soittaa ja laulaa.

Kotoisin Pasi Jääskeläinen on Keski-Pohjanmaalta, Haapavedeltä, jossa hän on syntynyt 1869. Isä, Haapaveden lukkari, taitava viulunsoittaja, Augusti Jääskeläinen, nykyään jo yli 80-vuotias valkohapsinen sokea vanhus, on peräisin Jyväskylästä. Mutta äiti taas oli vanhaa pohjalaissukua.

Varsin monivaiheinen ja kirjava on lähes 50-vuotiaan Pasin elämän tarina.

Nuorena poikasena oli Pasi – toinen kaksoisveljeksistä, tummaverinen vesa – tavattoman hurjapäinen ja vallaton. Aina hänen piti olla lennossa. Joka puussa piti hänen kiikkua, kaikki katot kiivetä ja keikkua, pahimmatkin paikat kavuta ja tutkia. Oulun koulussakin, johon puolivilli pojanvesa pantiin kesyttymään, viihtyi hän vain parisen vuotta. Eivät Pasia luvut eivätkä laskut huvittaneet, mieluimmin hän vain lauleli ja soitteli kanneltaan. Sillä kanteleensoittoon oli poikanen jo pienestä pitäen perehtynyt. Niin erosi Pasi koulusta toverien suureksi suruksi, sillä kovin olivat toverit veikeään, vallattomaan veitikkaan ja alituiseen kujeilijaan kiintyneet. Sitten Pasi kävi Oulun vasta perustetun lukkarikoulun ja antautui innokkaana musiikkimiehenä ja hyvänä laulajana isänsä uralle, rupesi lukkariksi, kai arvellen:

”Eikä nyt enää laulaa saa
kuin lukkari ja kukko.”

Mutta eihän hän mitä siinäkään toimessa viihtynyt kuin viitisen vuotta, niin vain, jotta senkin ammatin tuli tuntemaan. Ainakin hän laulussaan siitä osaa todistaa:

”Lukkari äänensä karkaisee ja juo,
sunnuntaina kirkossa parkaisee ja juo,
juo ja laulaa ja juo.”

Niin Pasi pian heitti semmoisen edelläveisaajan toimen, koska se ei hänen vilkasta, vallatonta seikkailijaluonnettaan tyydyttänyt, ja antautui mieluisemmilleen aloille. Ennätti mies olla sitten jos jonakin: tukkipoikana ja merimiehenä, jopa merimieskarkulaisenakin, sähköteknikkona ja metallityöntekijänä, vieläpä koetteli kerran vaihteeksi esiintyä saarnamiehenä ja jumalansanan selittäjänä. Jopa joutui seikkailija viimein näyttelijäksikin, johon hänellä, ainaisella kujeilijalla, olikin koko mainiot taipumukset. Kuutisen vuotta Pasi sitten temmelti teatterialalla kierrellen ympäri maata, milloin mitäkin osaa esittäen, ja ennätti hän sinä aikana kokeilla neljällä eri näyttämöllä: Suomalaisessa teatterissa, Ida Aalbergin kiertueessa, Aspegrenin kansanteatterissa sekä Pihlajamäen johtamassa Uudessa teatterissa.

Mutta viimein villikko sai kyllänsä teatteristakin, liika lihavuuskin kun rupesi haittaamaan, ja taas alkoi uusi etsintä ja kokeilu…

Ja niin päätti Pasi viimein ruveta laulajaksi sekä meni Ojanperän luo oppia ottamaan. Harjoitteli, harjoitteli, harjoitteli jonkun aikaa, jo Ojanperä arveli, jotta ”kyllähän miehestä laulaja tulisi, kun kymmenen vuotta harjoittelisi ja kaksikymmentätuhatta tuhlaisi… kuka tietää, vaikkapa laulaja tulisi”.

– No, sitten se on parasta alkaa heti, Pasi päätteli ja heitti Ojanperä-opintonsa. Esiintyi hän sitten pääkaupungissa useasti konserteissa ja iltamissa avustajana, laulellen kansanlauluja ja herättäen yleistä mieltymystä ja suosiota. Jopa hän viimein uskalsi antaa oman konsertinkin pianon säestyksellä, ”mutta se ei mennyt nahkaan”.

Silloin keksi Pasi ottaa avukseen kansallisen kanteleen, oikein omatekoisen haapaveteläisen soitikon, jolla rupesi laulujaan säestämään.

Ja siitä se alkoi!

Silloin Pasi osui omalle alalleen, kun sai teräskielisen kansansoitikon poikkipuolin polvilleen ja alkoi siitä sointuja näppäillä ja heläytellä salojen synnyttämiä säveleitä. Ihan haltioissaan Pasi päästeli:

”Kun minä tästä laulaan lähden,
niin laulan laulunpäitä, -päitä, -päitä.
Ja kun minä sitten naimaan lähden,
niin viikon ma hyppään häitä.”

Eikä hän suinkaan päästellyt vain ”laulunpäitä, -päitä, -päitä”, vaan kansanlauluja, joita tuskin ennen oli tiedetty olevan olemassakaan.

Ja kuulijatkin olivat kummissaan, jopa ihmeissään ja ihastuksissaan. Olihan tosin jo monia kansanlaulujamme kuultu konserttisaleissa kuorojen esittäminä monetkin kerrat, jopa tietysti aivan mainiosti laulettuina. Mutta vallan toinen tunnelma tuli lauluun, kun sen Pasi pääsi ”ulos antamaan”, oikein kotoinen korpitunnelma ja kylänraittien raiku, karjatarhojen kaiku, kisakenttien, tanssitupien ja talkooväkien reima elämänilo.

Jo konsertinantajakin oli ennennäkemätön ihme. Eipä oltu koskaan kuultukaan, että laulaja olisi esiintynyt vain harmaassa kotikutoisessa sarassa ja kikkanokkaisissa paulapieksuissa! Mutta niin teki Pasi. Ja sehän sopikin niin verrattomasti. Jo semmoisenaan, kantele kainalossa, hän heti herätti supisuomalaisen tunnelman ja aavistuksen, että kohta saadaan kuulla jotakin kokonaan kotoista, mutta kuitenkin silti aivan ennenkuulematonta.

Eikä siinä petyttykään.

Saatiin kuulla milloin haikeansurullisia säveleitä, milloin iloisia lauleloita ja loilotuksia, milloin surullisen lystikkäitä tai lystikkään surullisia sepityksiä, väliin taas vallan hullunkurisia rallatuksia. Eipä liene ollut varsin ilomielellä se tyttö, joka on elänyt ja tunnelmoinut seuraavankin Pasin laulun:

”Se paattipa mustaksi maalattu,
se taisi olla murheen paatti.
Kauan on siitä kun viimeisen kerran
sillä kulta mun kotia saatti.

Eikä se matka niin pitkä ollut,
vaikka polku oli mutkallinen.
Kuinka sa taisit petollinen olla,
vaikka minä olin uskollinen?

Onko sinun paperisi kastunut,
kun et ole mulle kirjoittanut?
Ja onko sulla uusia rakkaampia,
kun mun pois olet unhoittanut?”

Ihanan keskikesän salaperäinen ja vieno aittatunnelma taas tulvahtaa laulusta:

”Silloin se ilma lämmin on,
kun etelästä tuulee.
Kyllä se likka poijan äänen
hiljemmänkin kuulee.”

Sekä raisu pohjalainen kylänraittielämys:

”Niin kauan minä tramppaan tämän kylän raittia,
kun kenkäni pohjat kestää.
Rakastelen ketä minä tahdon,
sitä ämmät ne ei voi estää.”

Kaikessa karskiudessaan haikeansurullinen sävy taas soinnahtaa sanoissa:

”Älä sinä mammani kikkaratukka
sure minun perähäni vaan.
Vaikka mua vietäisi linnasta linnahan,
iloinen on elämäni vaan.

Parempi on näin nuorella ijällä
asua Vaasan linnahna,
parempi kuin Lapuan kirkonmaahna
puukon reikiä rinnahna.”

Mutta toisinaan saadaan kuulla aivan surullinen valitus:

”Tämän kylän ämmät ne sanovat,
jotta minä olen suurisuinen.
Vaan on mulle tähän asti piisannut
tuo lusikka yksipuinen.”

Ja Pasin esitystapa!

Se sitten on kerrassaan verratonta. Kukapa saattaisi synkänkauniiseen ”Velisurmaajaan” saada niin tärisyttävän ja haikean tunnelman, ja taas hauskaan ”Lypsäjänlauluun” niin hullunkurisen sävyn. Vanhana, etevänä näyttelijänä Pasi osaakin vallan mainiosti sekä äänellään että liikkeillään ja varsinkin kasvojen ilmeillään loihtia esiin laulun sisällön. Varsinkin koomillisten laulujen esittämisessä on hän voittamaton. Hän saattaa hoilottaa kuin paras raittisankari linjaalirattaillaan, taikka tillittää nenäänsä kuin välinpitämättömin renginjullikka, joka laiskana istuen rankakuormallaan ajelee metsästä kotia kohden. Entä hänen merkillinen silmäniskunsa ja muljauksensa. Ei saata varsinkaan olla nauramatta, kun Pasi valkuaisiaan muljauttaen laulaa jätkyttää:

”Mitä sinä, heilini, mutkit ja matkit,
ole sinä ilollaisi vaan.”

[Kuva: Pasin pojat ratsastavat ”Linnulla”]
Pasin pojat ratsastavat ”Linnulla”.

On Pasilla lauluja, eivät hänen virtensä veisaten vähene. Ensimmäiset laulunsa hän sai kotipuolensa tutusta virsistöstä, mutta sitä mukaa kuin hän maata kierteli, poimi hän ohjelmistoonsa ”helmen” tuolta, toisen täältä. Eivätkä Pasilta sinis virret lopu, kunis niitä meidän korpimaillamme kajahtelee. Monet repäisevät kansanlaulut Pasi on siepannut Etelä-Pohjanmaan kyläraitteilta, toiset taas saanut muualta Länsi- ja Keski-Suomen mailta. Vähemmän hän on tutustunut itä-suomalaisiin herkempiin ja lemmenhehkuisempiin säkeisiin. Onpa Pasi itsekin jonkun laulun sanat sepittänyt, niinkuin ”Iloisen meripojan”, jonka E. Kauppi on säveltänyt. Muutamia hauskoja ohjelmanumeroita Pasi on saanut Nortamolta, kuten ”Rauman prankkorimarssin” ja ”Meripoikitte laulun”. Niinikään ”Priki Efrosiina” on Pasin laulamana yli koko maan tunnetuksi tullut.

Varsin suosiollisia ja kiittäviä olivat sanomalehtien arvostelut Pasin kansanlaulukonserteista. Niinpä ”Uusi Savo” v. 1901, kutsuen Pasia ”Väinämöisen veljenpojaksi eli suomalaiseksi Scholanderiksi”, kirjoittaa: ”Pasi Jääskeläinen on konsertin alalla uurtanut uuden uran, avannut alan, jota paitsi kansallisen laulun ja soiton viljelys ei olekaan täydellinen. On oikein ihmeteltävää, ettei kansallisen aina vienosti vaikuttavan kanteleemme soittajana yleisemmin ole tietääksemme muut esiintyneet kuin Åckenström-vainaja, vielä vähemmin on koskaan konserteissa pelkällään suomalaisia kansanlauluja esitetty. P. Jääskeläinen on nyt ohjelmaansa yhdistänyt molemmat: kanteleensoiton ja kansanlaulut, varsinkin koko joukon humoristisia lauluja. Hänellä ovatkin kaikki edellytykset tällaisia kansallisia esityksiä varten. Hän soittaa hyvin kanteletta, hänellä on tarkka korva, jotenkin laaja miellyttävä, herra Ojanperän koulua saanut ääni sekä teatterista perittyä draamallista esityskykyä… Lyseon sali oli sunnuntai-iltana täpösen täynnä riemastukseen asti tyydytettyä yleisöä…” Samoin myös ”Päivälehdessä” nimimerkki ”O” ihastuneena kiittelee: ”Pasi Jääskeläinen on kansanlaulujen tulkitsijana kanteleen säestyksellä kohonnut taiteelliselle asteelle, joka on huomiota ja tunnustusta ansaitseva. Hra J:n ääni on miellyttävä ja taipuu hyvin eri tunnelmien tulkitsemiseen. Sen lämmin väritys tekee surunvoittoisissa lauluissa sydämellisen vaikutuksen. Mutta lisäksi tuleekin hra J:n musikaalisuus ja tunteellinen sydän, joka lauluista sellaisista kuin ”Velisurmaaja” saa niin luonnollisesti ja elävästi vaikuttavan numeron. Vielä tulee lisäksi hra J:n elävä mimiikki, joka samoinkuin hänen fraseerauksensa yleensäkin saa vähillä keinoilla paljon aikaan. Minkäänlaista liioittelua ei humoristisissakaan numeroissa huomaa. Sen vuoksi tuleekin esityksiin, olkoot ne vakavaa tai leikillistä laatua, hieno taiteellisuuden leima, ja tämä juuri kohottaa tämän uuden alan, jonka hra J. on alottanut, taidealaksi, jonka merkitys kansanlaulujemme ja kansanmusiikkimme historiassa on merkille pantava ja todella suureksi arvattava.”

Samaan suuntaan kaikui kiitos maaseutulehdissäkin milloin Pasi kansanlauluineen ja kanteleineen paikkakunnalle ilmestyi.

Pari konserttimatkaa on Pasi tehnyt aina Amerikkaan asti, ensimmäisen 1902 ja toisen 1907, kierrellen useilla suomalaisten asumilla seuduilla aina Tyynenmeren rannoille asti. Ja kaikkialla laulumies otettiin riemuiten vastaan. Oikein kyyneleet silmissä nämä heimostaan häipyneet siirtolaiset kuuntelivat entisten kotikorpiensa tuttuja säveliä ja kansallisen kanteleen kaunista kaikua. Ja kiitosta tulvillaan siitä kaikki suomalaiset lehdet puhuivat. Jopa Amerikan englanninkielisetkin sanomat käänsivät häneen huomionsa. Niin kirjoitti eräs lehti – Ely Times – kiiteltyään ”mr Jaaskalaisen” voimakasta, sointuvaa ääntä ja etevää soittotaitoa, m.m.: ”Hän esiintyi puvussa, jollaista Suomessa käytettiin sata vuotta sitten. Laulut olivat Suomen kansallislauluja ja kantele, jolla hän säesti laulaessaan, oli Suomen johtava musikaalinen soittokone muinaisina aikoina. Sen sävelet olivat kauniit ja selvät.”

Tanskaan ja muihinkin Skandinavian maihin teki Pasi laulumatkan 1909 ja voitti sielläkin paljon suosiota ja mieltymystä. Kiittäen ja myötätunnolla mainitsevat lehdet hänen lauluilloistaan ja hänen merkillisestä soittokoneestaan, puhuivatpa vielä laulajan erikoisesta ulkomuodostakin. ”Noita, karhu taikka ihminen – vähän kutakin…” ”Pieni karhu, tavattoman paksu karhu, jonka omituisin osa oli pää: karvasta karvaan ympäri leuan kiersi pikimusta parta ja sen takaa näkyi kasvoja, pyöreät posket, pieni paksu nenä sekä pyöreät ruskeat lempeät silmät…” ”Tämä rattoisa suomalainen esiintyi vaaleassa kansallisessa talonpoikaispuvussa ja lauloi luontevasti sekä musikaalisella maulla ominaisia kansanlaulujaan, joita useita täytyi toistaa. Ihmeellisen tunnelman voi tämä kansanlaulaja loihtia pehmeällä miellyttävällä äänellään ja todellakin hienolla, kauniisti helkähtävällä soitikollaan. Hän saavutti sydämellisen tunnustuksen, ja varmaan on saava yhtä suuren myötätunnon kaikkialla Pohjoismaissa…”

Näin Kööpenhaminan lehdet.

Skandinavian matkalla oli Pasilla nuori rouvansa mukanaan, ja Kööpenhaminassa syntyi heidän esikoisensa, ”lille danske mand”, kuten tanskalaiset sanoivat. Mutta Pasi taas itse sanomalehdissä ilmoitti saaneensa ”pienen kamarilaulajan”.

Onkin niitä, ”pieniä kamarilaulajia”, sitten karttunut Pasille aina neljään asti, neljä vesaa, terveitä, vilkkaita ja vallattomia veitikoita, kuten itse isäkin entisinä päivinään.1 Niiden kanssa isäukko joutohetkinään leikkii ja telmäilee. Mutta jos pikku villit käyvät kovin huimiksi ja vallattomiksi, silloin ”päävilli” päästää komennon: ”Nyt hiljaa! Yks… kaks… kolme!” Ja kun ”kolme” kajahtaa, silloin pienet peuhaajat tietävät, että on parasta paikalla lopettaa huiminkin telmääminen.

Vanhan isänsä kotona Pasi nykyään elelee hoidellen isävaarin virkataloa. On laulajalla kyllä itselläänkin oma talonsa alempana Pyhäjokivarrella, mutta siellä ei hän asu, hoitelee ja viljelee vain sen maita kotoaan käsin.

Paikkakuntansa edistyspyrintöihin Pasi on aina innolla ottanut osaa. Haapaveden suuri vilkas kirkonkylä kansanopistoineen, kylpylaitoksineen, kasvitarha- ja talouskouluineen onkin Keski-Pohjanmaan edistyneimpiä seutuja.

On Pasi esiintynyt hiukan kirjailijanakin, ”kyhännyt kolme, neljä seuranäytelmää: ”Toppakahvia”, ”Tirisen kosinta”, ”Miljoona-arpa” ja ”Laivan kannella”. Ja sen arvaa jokainen sanomattakin, etteivät Pasin näytelmät suinkaan murhenäytelmiä ole.

Sillä Pasi on, niinkuin tanskalainenkin sen totesi, todellakin rattoisa, leikkisä mies, jota ei näytä tämänaikuiset surut ja huolet liiaksi painavan. Aina on hän hyvällä tuulella, aina leikkisanoihin ja kokkapuheisiin valmiina. Saattaapa hän arastelematta laskettaa oikein hirtehisleikkiäkin. Niin hän voi päättää konserttinsa tutulla juomalaululla ja laskettaa lopuksi kaupanpäällisiksi:

”Pasi poika se laulelee ja – syö,
ja laulamalla hän nahkansakin myö.
Ainahan siitä saa pikkuisen rahaa,
jot taasen saa kasvattaa isompaa mahaa.
Syö ja laulaa ja syö.”

Mutta ken Pasia lähemmin tuntee, huomaa pian, että pohjemmalla on hänessä paljon vakavaa elämänkatsomusta, jopa syvän surumielistä alakuloisuutta.

Haapavedeltään lähtee Pasi vieläkin silloin tällöin laulumatkoilleen, milloin pohjoiseen, milloin etelään, ja aina hän saa täydet huoneet innostuneita kuulijoita, jotka hyvillä mielin hymyssä suin palaavat uudistamasta tuttavuuttaan vanhan kansanlaulajan ja kannelta kajauttavan mestarin kanssa.

Vaikka jo kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä kun Pasi ensi kerran esiintyi, niin silti vieläkin hän yhtä nuorekkaana saattaa kanneltaan näppäillä ja heläyttää:

”Ilu, ilu, ilu, kun tuli vilu
tuolla kynttilävalkialla,
vaikka heili oli polvella keinustuolis,
siellä kamarin lattialla.”


  1. Viime syksynä nuorin pojista kuollut.

Katso myös