Sivut

Ylivieskan vähäväkisten maankuulu kuvaaja

Pohjois-Pohjanmaan talonpoikaisen kansan oikeuksien puolustaja, menestyksellinen kunnallispoliitikko ylitse monien muiden, oman ja naapuriseurakuntien kirkkolaulun uudistaja, innokas sanoma­lehti­kynäilijä sekä aikaansaapa valtiopäivämies, tuossa olisi jo sinälläänkin aineksia merkkimieheksi, ja kuitenkin siitä puuttuu kokonaan maininta Pietari Päivärinnan varsinaisesta elämäntyöstä, joka teki hänestä maankuulun. Hän oli aikakautensa (1880- ja 1890-luvun) tuotteliain, menestyksekkäin ja kuuluisin kaunokirjailija, jonka maine kiiri maamme rajojenkin yli.

Tuttu on usealle tarina siitä lopulta onnellisesta jalan katkeamisesta, joka 1876 teki Päivärinnasta kaunokirjailijan. Lukkari kaatui syysiljanteilla, ja paikkakunnan ”lääkärinä” hän itse pani jalan luut paikoilleen, lastoitti sen ja alkoi potea vaivaansa.1 Siinä sivussa sitten aikaa tappaakseen hän kirjoitti elämästään tarinan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpailuun, yritti jo välillä saada käsikirjoitustaan takaisin, kun ei siitä mitään kuulunut. Mutta hän saikin suureksi hämmästyksekseen valmiiksi painetun kirjan käteensä ja siitä sievät palkkiorahat lukkarin palkan jatkoksi.2 Aleksis Kivi oli kuollut puoli vuosikymmentä aikaisemmin, mutta seuraajia ei ollut niitä kaipaavaan Suomenmaahan ilmaantunut. Nyt Päivärinta täytti tyhjiön. Hän oli toivottu ilmestys.

Samalla hän oli sensaatio, jonka kaltaista ei ajan käsityksen mukaan oikeastaan pitänyt olla olemassa. Päivääkään koulua käymätön talonpoikainen henkilö oli kirjoittanut kaunokirjallisen teoksen, joka pian sai seuraajakseen ”teossarjan, jonka nidosluku nousee 32:een ja sivuluku päälle 2 700:n, lisäksi sanomalehtiuutisia ja riitakirjoituksia lukuunottamatta satakunta runoa, kertomusta ja artikkelia ja julkaisemattomia käsikirjoituksia tuhatkunta sivua”.3 Läpimurtoteoksen ilmestymisen jälkeen oli epäilemättä suurin ansio Päivärinnan teosten painattamisessa Julius Krohnilla, joka julkaisemalla hänen tarinoitaan (Elämän havainnoita) Suomen Kuvalehdessään teki niitä tunnetuksi koko kansalle. Näin selvitteli tämä asiantuntija vuonna 1897 Päivärinnan merkitystä: ”Päivärinta on kansamme kaikista tunnetuin ja suosituin kaunokirjailija. Hänen kirjallisen toimensa vaikutus maassamme kohoovaan valistukseen ei ole siitä syystä vähäksi arvattava. Myös ulkopuolelle maamme rajoja on se ensinnä kääntänyt huomion suomalaisen proosakirjallisuuden, samoin kuin aikoinaan Kalevala runoutemme, olemassa oloon.” Kalevala ja Päivärinta rinnakkain: asetelma ei ole niin yllättävä kuin ensi alkuun luulisi. Eino Leino rinnasti ranskalaiseen kirjallisuuskritiikkiin viitaten Päivärinnan ja Leo Tolstoin, eikä tämäkään tapahtunut aiheetta. Päivärinnan ihmiskäsitys oli uusi ja ennen tuntematon; hän avasi sivistyneistön silmät näkemään talonpoikaisessa kansassa niin syvällistä sielunelämää, ettei sitä aikaisemmin uskottu mahdolliseksi. Päivärinta muutti suurelta osalta suomalaisen ihmiskäsityksen, eikä tämä ole vähäiseksi ansioksi katsottava. Ja tämä huomattiin Ranskassa asti.4

Pietari Päivärinta kuvasi sitä, mitä hän näki, mistä hän kuuli ja minkä hän tunsi todeksi. Hänen ihmisenä olivat hänen ympäriltään, eläviä kansan ihmisiä, joiden kohtalot hän ikuisti. Maassamme on tuskin toista sellaista seutua kuin Ylivieska ympäristöineen, jonka vähäväkisen kansan elämä on niin aidosti ja monipuolisesti ikuistettu viime vuosisadan loppupuoliskolla. Ylivieskalaisia on syytä kadehtia: he voivat Pietari Päivärinnan lukemattomissa kuvauksissa tutustua omaan menneisyyteensä paremmin kuin monet muut suomalaiset. Päivärinnan kirjallinen aarteisto on joka hetki käytettävissä.

Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että Päivärinta oli omana aikanaankin valtakunnallinen merkkihenkilö, joka myös ihmisenä tunsi olevansa muiden suuriruhtinaskunnan julkisuuden henkilöiden kanssa tasavertainen. Hän löi Helsingin suomalaisella klubilla olalle Uuden Suomettaren vaikutusvaltaista päätoimittajaa Viktor Löfgren-Lounasmaata julistaen: ”Älä mies juo viinaa!” Samat sanat päätoimittaja oli muutamaa päivää aikaisemmin tokaissut valtiopäivämies Päivärinnalle. Hän saattoi kestikievarissa esittäytyä läänin uudelle kuvernöörille ja toivottaa tämän tervetulleeksi Pohjanmaalle sen jälkeen, kun oli ensin – tosin tätä tuntematta – herättänyt tämän kesken yöunia. Päivärinnan omanarvontunto syveni sitä mukaa kuin hänen maineensa maassa levisi. Enää hän ei ollut se kerjuullakin käynyt maalaisnuorukainen, joka oli kuvitellut suomalaisten kirjailijoiden pään ympärillä olevan alinomaisen näkyvän sädekehän.5

Tämä kuuluisa kirjailija halusi kuitenkin käydä rahvaan miehestä ja korosti aina talonpoikaisuuttaan. Hänen kaunokirjallisen esikoisensa, ”Seurakunnan koston”, ilmestyttyä posti toi hänelle onnittelukirjeen: ”Avasin likaisilla käsilläni kirjeen ja ensimmäisellä rivillä oli heti: ’Tuntematon, kunnioitettava herra!’ Luulevat minun olevan hyvinkin suuren ja hienon herran, mutta jos tietäisivät, että olen parhaallaan lantaa luomassa, niin eivät herrottelisi, sanoin silloin.” Vuonna 1867 ei yleisen käsityksen mukaan kynä ja talikko voinut viihtyä samassa kädessä, mutta Päivärinta muodosti poikkeuksen. Hän puhui Ylivieskan murretta ja kulki aina kotikutoisissa vaatteissa. ”Kävellessään maantiellä oli hänellä tapana heittää lantaa aidan yli pellolleen sanoen: ennen minä otan tällaista käteeni kuin nisurinkilän.” Myös kodissaan hän korosti talonpoikaisuuttaan. Eräskin aikalainen kertoi, kuinka hän ensi kerran (1887) mennessään Päivärinnalle vierailulle oli jännittänyt, sillä hän odotti tapaavansa maalaiskodin. Silti hän oli suorastaan yllättynyt, että tunnetun kirjailijan koti oli niin yksinkertainen ja samalla viehättävä. ”Ei pienimmässäkään paikassa huomannut vierasta ylellisyystuotetta.” Ehkä sekin osaltaan vaikutti yksinkertaisuuteen, että Päivärinnalla oli kaikkiaan 18 lasta ja hän eli koko elämänsä taloudellisissa vaikeuksissa.6

Pietari Päivärinta oli ainutkertainen ilmiö. Hänen jälkeensä ei Ylivieskassa ole ollut toista samanveroista. Turhaan eivät paikkakunnan ukot vielä vuosia hänen kuolemansa jälkeen todistaneet: ”Kyllä meillä ennen muinoin oli jyry mies lukkarina.”

  1. Kuten tunnettua oli lukkarien velvollisuutena toimia myös haavureina, rokottajina jne. Nämä tehtävät eivät suinkaan olleet mitään muodollisuuksia, vaan Päivärintakin joutui toimimaan jopa jonkinlaisena kirurgina. Oulunsalossa hänen onnistui parantaa piika, jota härkä oli puskenut pahasti, sekä mies, jonka päänahan kaivonvintti oli työntänyt silmille. Eikä tässä kaikki. Vuonna 1885 hän julkaisi Oulussa kustannetun kirjasen keuhkokuumeen torjumisesta ks. P. Päivärinta, Neuvoja keuhkopoltteen tuntemiseen ja parantamiseen. Oulu 1885.; Ks. myös Havu 1921, s. 59. Toisaalta Päivärinnan parannuskeinot olivat hyvinkin ihmeellisiä, mutta maksua hän ei parantamisestaan ottanut. – Vielä yli 80-vuotiaana Päivärinta ilmeisen mielellään antoi terveydenhoidollisia neuvoja, mistä ks. V. E. Törmänen, Pikkupiirteitä Pietari Päivärinnasta. Kaiku n:o 224 17.11.1917.
  2. Päivärinta, Pietari, Elämäni varrelta. Suomalainen, Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton Albumi III. Hämeenlinna 1912, s. 127–129.
  3. Havu 1921, s. 75.
  4. Krohn, Julius, Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet. Helsinki 1897, s. 472.; E.[ino] L.[eino], Pietari Päivärinta 80-vuotias. Helsingin Sanomat n:o 215 18.9.1907.
  5. Havu 1921, s. 71–72.
  6. Päivärinta 1912, s. 126.; Havu 1921, s. 60–63, 73, 256–257. – Maanviljelysoloja. (Matkakirje), kirj. J. N-n. Kaiku n:o 38 14.5.1887.
  7. Törmänen, V. E., Pikku piirteitä Pietari Päivärinnasta. Kaiku n:o 224 17.11.1917.

Katso myös

Sivut