Sivut

Profeetta omalla maallaan

Päivärinnan ensimmäinen, vilkas kynäilykausi sattui vuosiksi 1866 ja 1867. Kun Ylivieskan lukkari Jaakko Kolehmainen oli kuollut 1865, saattaisi kirjallista innostusta pitää vaikkapa taitavana vaalipropagandana. Näin tuskin kuitenkaan oli asian laita. Vuoden 1863 kielireskripti oli luonut innostavaa pohjaa kansalliselle toiminnalle, joka osaltaan näkyi mm. Päivärinnan kirjoitteluna. Ehkä sentään 1866 julkaistu ”Parannuksen harjoitus eli neuvoja heränneille”, joka jäi hänen ainoaksi varsinaiseksi uskonnolliseksi kynäntuotteekseen, oli tietoista seurakuntalaisiin kohdistuvaa vaikutusyritystä. Kirjanen oli koottu V. Österbladhin, J. Laguksen ja Paavo Ruotsalaisen ”käsi-kirjoittamista”, ja sen kustansi oululainen Joh. Bergdahl. Vaikka kirjasen ”kokoilijaksi” ilmoitettiin nimimerkki P. P-ta, tuskin kellään oli epätietoisuutta siitä, kuka toimittaja oli. Kirjasta lausui sanomalehti Pohjan-Tähti: ”Me toivomme tälle kirjalle paljon hyväilijöitä, sen yksinkertaisen ja selvän opin puolesta, joka siinä tavataan.” Kirjasesta otettiin neljäs painos 1893. Vuonna 1867 julkaisi Päivärinta samalla kustantajalla ensimmäisen varsinaisen kaunokirjallisen yritelmänsä, joka oli historiallinen kertomus isonvihan ajoilta ja nimeltään ”Seurakunnan kosto”. Kotipitäjäänsä seurakunnalliseen toimeen pyrkivä Pietari Päivärinta oli siis monipuolisesti kykynsä osoittanut mies.1

Kun tällainen henkilö oli pitäjässä lukkarin vaalia veisaamassa, täytyi sen herättää huomiota eikä se myöskään voinut olla vaikuttamatta vaalin tulokseen ja Päivärinnan ylivoimaiseen voittoon. Luontevaa oli myös kaiken edellisen valossa, että uusi lukkari sai ensimmäisen kunnallisen luottamustehtävänsä vajaan parin viikon kuluttua Ylivieskaan muutosta. Kokous päätti 11.5.1868 perustaa Ylivieskaankin ”talousyhdyskunnan”, ja tämän toimikunnan kirjuriksi valittiin Pekka Päivärinta. Vuoden lopulla hän sai vielä uuden luottamustoimen: ”Kunnallishallituksen hallussa olletten kunnan yhteisten varojen hoidon ja tilin tarkastajiksi, valittiin Lukkari P. Päivärinta ja Lautamies Antti Wisuri.” Ensimmäisessä mahdollisessa tilaisuudessa ”Helmekuun 1 päivänä 1869” valittiin seitsemän vuotta paikkakunnalta poissa ollut Päivärinta korkeimpaan kunnalliseen luottamustoimeen, kuntakokouksen esimieheksi. Tätä tehtävää hän hoiti sittemmin kaikkiaan 16 vuotta kahteen eri otteeseen (1869–1872, 1876–1887). Luopuessaan tästä tehtävästä Päivärinta oli 60-vuotias. Vuosina 1873–1875 hän oli kuntakokouksen varaesimiehenä.2

Ylivieskan miehillä tuntuu olleen selvä vakaumus siitä, että jos herrojen kanssa joutui marjaan, niin siinä saattoi menettää ropeensakin. Ei suinkaan ollut yhdentekevää, kuka pantiin asiaa ajamaan silloin, kun oli kysymys korkeammista virkaportaista. ”Tämän kunnan puolesta asiamieheksi siihen pitäjään kokoukseen joka läänin Herra Kuvernöörin kuulutuksen mukaan pidetään Anttilan kestikievarissa Kalajoella 30. päivä Elokuuta, valittiin (23.7.1871) Lukkari P. Päivärinta.” Vuonna 1873 Päivärinta valitti kuvernöörille suurten nälkävuosien aikana otettujen jyvälainojen takaisinmaksusta. Joitakin aikoja myöhemmin hänet valittiin asiamieheksi valittamaan ”läänin Herra Kuvernöörin päätöksen yli Keisarilliseen Senaattiin maanteitten riita-asiassa Kalajoen pitäjäläisten kanssa.” Ylivieskalaisilla oli riitaa maantieasioissa myös sieviläisten kanssa. ”Vastausta antamaan tämän Kunnan puolesta Keisarilliseen Senaattiin Evijärven (nyk. Sievin) pitäjään miesten valitukseen maanteitten valitus asiassa valittiin (1.10.1876) kuntakokouksen Esimies Lukkari P. Päivärinta.” Kynään pystyviä miehiä oli ani harvassa, ja epäilemättä lukkari Päivärinnan taksat kirjoitustöistä olivat huomattavasti pienemmät kuin jonkun palkatun juristin tai nurkkasihteerin. Hänessä oli myös runsain mitoin asiallisuutta ja pelkäämättömyyttä suurtenkin herrojen edessä, mitkä ominaisuudet tekivät hänestä varman ja luotettavan asiamiehen. Hänen henkilökuvaansa palataan myöhemmin. Muistettakoon kuitenkin tässäkin yhteydessä, että näihin aikoihin allekirjoittivat pitäjänkokouksen pöytäkirjan puumerkillä kaikki muut paitsi kokouksen puheenjohtaja ja sihteeri. Vain ani harvat isäntämiehistä osasivat tuolloin, 1870- ja 1880-luvulla, kirjoittaa edes omaa nimeään. Vielä 1890-luvulla käytettiin Päivärinnan kokemusta senaattiin asti menneessä kunnallisessa riita-asiassa (8.10.1892).3

Kirjoittaessaan muistosanoja hyvästä ystävästään Leander Saarelasta Päivärinta samalla lausui käsityksensä siitä, mikä arvo ja merkitys oli monipuolisella toiminnalla kunnan asioiden hyväksi:

”Vaan allekirjoittanut on kumminkin siitä mielestä, että kaikissa kansan kerroksissa löytyy jotakin korkiaa, jaloa, pyhää ja jumalallista, joka ei ansaitsisi unhotuksen ylönkatsetta, miehiä, jotka ovat laillansa vaikuttaneet hyvää maamme ja koko ihmiskunnan hyödyksi. Useinkin on heidän vaikutus-piirinsä pieni, eikä se useinkaan ulotu kauemmaksi oman kuntansa piiriä. Mutta onhan jokainen pitäjäs, jokainen kunta laillansa ikäänkuin liittovalta suuressa yhteiskunnassa. Näillä pienillä liittovalloilla on – kuten ainakin – oma sisällinen hallituksensa, jossa kyllä on vaikutus-alaa kullekin yksityiselle henkilölle, olipa se sitten mitä kansaluokkaa tahansa. Joka siinä piirissään vaikuttaa hyvään päin hän vaikuttaa koko isänmaan hyväksi, sillä kuta useampi kunta on valistunut, sitä valistuneempi on myös koko isänmaamme.”

Ylevämpää muistokirjoitus niille lukuisille henkilöille, jotka aikanaan ovat luottamustoimissa työskennelleet Ylivieskan kunnan hyväksi, voisi tuskin kirjoittaa. Pietari Päivärinta halusi nostaa kaikki nämä miehet yhtä korkealle kuin ”suurioppineet tiedemiehet” ja ”mahtavat hallitsijat”. Hän tiesi – aivan varmasti myös omasta kokemuksestaan – että kiitos suoritetusta työstä ei aina tullut ansioiden mukaan. Hän tiesi, että usein oli kovin vaikeaa välttää ”parjaajien kielet, jotka useinkin tahtovat olla sitä enemmin osana, kuta enemmän joku on uhrannut voimiaan yhteiseksi hyväksi”.4

Ei ole epätietoisuutta siitä, että Pietari Päivärinnan elämäntyön painopiste oli aina yhteiskuntaan vaikuttamisessa. Tätä työtään hän teki moninaisin muodoin. Varsinaisen leipänsä hän kuitenkin hankki miehuutensa päivistä asti nimenomaan lukkarin toimesta. Ensimmäinen vakinainen toimi hänellä oli Oulunsalon seurakunnassa, jonne hänet 1861 valittiin 13 hakijasta ylivoimaisella äänten enemmistöllä. Tässä toimessa hän pyrki uudistamaan seurakuntansa kirkkolaulua. Kun uusi lukkari oli ollut toimessaan vajaan vuoden päivät, antoi H. Virtanen Oulun Viikko-Sanomien palstalla hänestä tällaisen todistuksen.

”Ensimmäisenä sunnuntaina uuden vuoden päivästä oli seurakuntamme kirkossa neli-ääninen veisuu, joka luulon ja tietoni jälkeen oli ensimmäinen koetus ihmis-äänillä näillä tienoilla, ja tämä kävikin niin kauniisti, suloisesti ja sujuvasti, että kaikkein kuulijain sydämet sulivat syvimpään hartauteen ja heidän täytyi tunnustaa että silloin vasta kirkko-veisuumme olisi täydellisesti täyttänyt korkean ja oikean tarkoituksensa, kuin se sillä jalalla olisi. Tästä tulee kiitos ja kunnia seurakuntamme lukkarille P. Päivärinnalle, jonka lavea nuottitaito, jalo ahkeruus ja väsymätön toimi muutamain oppilaittensa ja seurakuntain lukkarein avulla, joita hän myös opetti siihen, sai tämän aikoihin.”

Erinomaisen todistuksen Päivärinnan veisuukyvyistä antoi myös E. Kuivala, joka kertoi 1866 ”H.K.K.K. Perintöruhtinaamme vihkimisen johdosta” pidetystä jumalanpalveluksesta. Asianomaisen rukouksen jälkeen ”kehotti hra pastorimme yhdistetyillä äänillä veisaamaan virttä n:o 99, joka veisuu tapahtui aivan suloisesti lukkari P. P-ltä, vaan muusta kirkko-väestä ei kuulunut kuin joita-kuita vähäisempiä hyräilemiä!” Lukkari taito ja halu kehittää seurakunnan kirkkolaulua ei ollut jaksanut vetää oppia saamatonta kirkkorahvasta tarpeeksi mukaan.5

Seudun lukkarien keskuudessa näyttää Pekka Päivärinta ennen pitkää tulleen jonkinlaiseksi johtajahahmoksi. Hänen taitoaan käytettiin myös muissa seurakunnissa, ja hän oli veisaamassa mm. Limingan rovastin J. I. Berghin virkaanasettajaisjumalanpalveluksessa 1861. Vuonna 1862 hän sai tuomiokapitulilta virallisen luvan antaa todistuksia lukkarin oppilaille, joita hänellä jatkuvasti olikin. Näin hänen kiistattomat musikaaliset lahjansa vaikuttivat huomattavasti oman seurakunnan rajoja kauemmaksi ja hänen lukkarinakin suoritettu elämäntyönsä on tavallista mittavampi. Vielä 76-vuotiaana (1903) hänellä oli lukkarinkokelas tutkittavana, mikä todistaa hänen myöhäiselle iälle jatkunutta suurta mainettaan erinomaisen arvostettuna ammatti-ihmisenä.6

Laulunäänensä Päivärinta säilytti pitkälle vanhuuteensa asti ja hoiti vielä yli 80-vuotiaana joskus lukkarin tointaan. Itse hän saattoi laskea pilaa vaivaisesta olemuksestaan: ”Vieläkin (75-vuotiaana), kun minut vaan talutetaan kirkkoon ja pönkitään nojapuuta vasten seisomaan, laulan minä niin että akatkin sanovat, että tulkoon lukkari mistä tahtoo, niin ei sen kovempaa huuda.” Viimeisen kerran oli Päivärinta lukkarin penkissä uutena vuotena 1912. Hän oli tällöin 84-vuotias.7

Lukkaria tarvittiin myös opetustehtävissä. Aivan vähäiset eivät Päivärinnan lahjat olleet tähänkään toimeen, sillä hänellä näkyy olleen kyky saada opetettavat mukaansa. ”Hänen reipas luontonsa, erinomainen kohteliaisuutensa ja hyvä käytöksensä kaikkia kohtaan tekivät sen, että lapset iloisella mielellä riensivät kouluun, jopa vasten vanhempain tahtoakin.” Kunpa tänäänkin löytyisi runsaasti opettajia, joista voisi kirjoittaa samaa.8

  1. Havu 1921, s. 35, 88–90, 238.
  2. Ylivieskan kuntakokousten pöytäkirjat 1867–1879 ja 1880–1900, YKA. Näistä ks. ptk:t 11.5.1868, 21.12.1868, 1.2.1869, 4.12.1871, 9.11.1872, 28.12.1872, 11.9.1875, 26.10.1878, 8.10.1881, 25.10.1884.
  3. Em. kuntakokousten pöytäkirjat pvm:ltä 23.7.1871, 1.10.1873, 21.3.1875, 9.1.1876, 1.10.1876, 4.3.1877, 1.7.1877, 9.10.1892.
  4. Leander Saarelan muistokirjoitus Uudessa Suomettaressa n:o 61 24.5.1876, kirj. P. P. – Leander Saarela oli kirjoitellut Uuteen Suomettareen nimimerkillä ”Joku”, minkä vuoksi Päivärinta lähetti muistokirjoituksensa juuri tähän lehteen. Eräällä tavalla oli Päivärinta ollut Saarelan ”aisapari”, sillä Saarela oli kunnallislautakunnan esimies ja hän itse kuntakokouksen esimies.
  5. Virtanen, H., Oulunsalosta, Oulun Viikko-Sanomia 4 25.1.1862. – E. K.[uiva]la, Oulun Salosta, Pohjan-Tähti 3 16.1.1867. Ks. myös havu 1921, s. 25; Ks. myös M.[ikko] H.[akko], Muistelmia P. Päivärinnan olosta Oulunsalossa 1861–68, Kaiku n:o 4 6.1.1916.
  6. Havu 1921, s. 29
  7. K. K.[angas] – K.[urki]. Muistelmia käynnistäni äsken manalle mennen kirjailijavanhus Pietari Päivärinnan luona. Vaasa n:o 94 12.8.1913; Ks. myös Havu 1921, s. 65, 245.
  8. Havu 1921, s. 27.

Katso myös

Sivut