Sivut

Kerjäläispojasta kansallisuustaistelijaksi

[Päivärinnan valokuva]

Kun Pietari Päivärinta keväällä 1868 otti 41 vuoden ikäisenä vastaan Ylivieskan seurakunnan lukkarin toimen, ei hän useille seurakuntalaisille ollut suinkaan outo ja tuntematon henkilö, vaikka hän seitsemän viime vuotta olikin ollut Oulunsalossa samassa tehtävässä. Joku muisti hänet köyhän Kiipelin tai Rahkolan mökin poikana, jonka oli tarvinnut kulkea kerjuullakin. Myös pappilan tai mahtavan lukkarin Jaakko Samulinpoika Kolehmaisen renkinä hänet saatettiin muistaa. Mutta niistä päivistä oli jo kulunut kauan aikaa. Tietenkin hänet oli valittu toimeensa hyvän ja komean laulunäänensä ja soittotaitonsa perusteella, mutta tässä ei suinkaan ollut kaikki. Tuon ajan yhteiskunnassa ei lukkari ollut mikä tahansa mies, vaan mitä moninaisimmissa toimissa tärkeä henkilö. Se, mikä ennen muuta erotti Pekka Päivärinnan muusta yhteisestä kansasta, oli hänen tavalliset mitat runsaasti ylittävä valistuneisuutensa. Aikana, jolloin sujuvaa sisälukutaitoa pidettiin harvinaisena hyveenä, osasi lukkari Päivärinta kirjoittaa niin etevästi, että hänen tekstinsä kelpasi sekä sanomalehtien palstoille että lakitupaan siinä, missä herrojenkin kynäntuotteet.1

Ensimmäisen sanomalehtiartikkelinsa oli Päivärinta kirjoittanut 1858 eli 31-vuotiaana. Jo tässä ensimmäisessä artikkelissa olivat selvästi nähtävissä ne ainekset, jotka sittemmin tekivät Päivärinnasta Ylivieskan yhteisen kansan parissa suositun henkilön. Hän pohdiskeli siinä sivistyksen vaikutusta ihmiseen. Kaikki toki tiesivät, että sivistyksellä oli vain ja yksinomaan hyviä puolia, sillä se jalosti ihmistä suuresti. Jos kuitenkin yritti taivutella yhteistä rahvasta sivistysharrastuksiin, saattoi usea kansanmies torjua yrityksen viittaamalla moniin rahvaan parissa vaikuttaviin herroihin. ”Jos menet asialle heidän tykönsä, saat ylimielistä kohtelemista, hunsvotin ja rakkarin nimiä, leukalouskujakin, potkuja ja vieläpä kuin hyvin lykystää, häränpyllynkin huoneesta ulos.” Rahvaan miehet eivät osanneet ymmärtää, että tällaiset herrat eivät olleet sivistyneitä lainkaan. Heissä ei sivistys ollut ehtinyt synnyttää säädyllisyyttä, vaan he ”olivat päähänsä saaneet ainoastaan vähä ulkomuistin tietoa ilman totista elävää sivistystä ja niin jääneet raakuuden valtaan”. ”Nämä viime mainitut ovat ne, jotka eivät paljo sivistyksestä tiedä, vaan ainoastaan omasta herruudestaan ja röyhkeydestään, jolla rahvasta kohtelevat.” Pietari Päivärinta oli nyt mies, joka uskalsi julkisesti sanoa tämän, arvostella herroja aikana, jolloin heidän sanansa oli ollut laki ja oikeus yhdellä kertaa. Se oli aikaa, jolloin ”otettiin jos annettiin, toteltiin kun käskettiin, kuunneltiin kun toruttiin, vavistiin kun uhattiin, kärsittiin jos kolhittiin ja suurilla kulungeilla suomennutettiin ruotsiksi saadut asiakirjat; kerrassaan: oltiin niinkuin oletettiin”. Vaikka herrojen läsnä ollessa rahvaan käytöksessä oli näkyvissä ”kaino ujous ja orjallinen nöyryytteleminen, niin on ulommaksi päästyä katkera vihanmyrkky sydämessä”. Päivärinta oli noussut rahvaan puolestapuhujaksi, ja juuri tällaista miestä kaivattiin Ylivieskan lukkarin puustelliin, sillä heitä oli ani harvassa.2

Pekka Päivärinta oli myös osoittanut, että hän ei ainoastaan kyennyt laukomaan totuuksia, vaan pystyi myös taistelemaan käytännössä herroja vastaan ja jopa voittamaan heidät. Hän antautui sanomalehtipolemiikkiin Oulun arvokkaan ja ammattiylpeyttä täynnä olevan postimestarin J. F. Walleniuksen kanssa. Vielä 30 vuotta myöhemmin hän muisteli tapahtunutta: ”Mutta auta armias minkälaiset apemarjat minä siitä sain.” Hän pystyi kuitenkin osoittamaan postimestarin erehtyneen ja lähettäneen Alavieskan lukkarinapulaisen sanomalehdet väärään pitäjään. Kun postimestari Wallenius pian tämän julkisen ja useassa Oulun Viikko-Sanomien numerossa käydyn poleemikin jälkeen muutti paikkakunnalta, jäi moni ilmeisesti siihen uskoon, että häviö Päivärinnan kanssa käydyssä kiistassa oli todellinen syy lähtöön.3

Erään taistelun kuuluisaa ”Kalajoen käräjien” ilmiantajaa, nimismies N. Sandmania, vastaan Päivärinta niin ikään voitti. Nimismies yritti kaikin keinoin pitää itsellään yksinoikeuden laatia tuomioistuimelle jätettäviä asiakirjoja. Hän löysi talonpoikien laatimista asiakirjoista runsaasti virheitä ja sai ne jatkuvasti hylätyksi. Alavieskan lukkarinapulaisen onnistui kuitenkin tämä yksinoikeus murtaa. Vuonna 1856 hän laati perunkirjoituskirjan, joka oli pitäjässä ensimmäinen suomenkielinen, ja tämän myös tuomioistuin hyväksyi. Nyt uskalsivat toisetkin luopua Sandmanista. Toimituskirjojen hinnat alenivat runsaalla puolella, ja Päivärinta oli paikkakunnan sankari. Kun tämän jälkeen jotain uutta saatiin seurakunnassa kuulla, sanottiin sen olevan Päivärinnan viisauksia. Enää eivät kaikenlaiset nurkkasihteerit ja asianajajat istuneet yökausia ”ryyppylasiensa ääressä lyöden arpaa, ken heistä kunkin pässin ottaa keritäksensä”. Enää ei ollut mahdollista, että ”jos joku pässi oli vikuri ja rupesi potkimaan, käytettiin nahkapalmikkoa rauhan säilyttämiseksi”.4

Yksin tuomioistuimen puolueettomuudestakin oli Päivärinta joutunut oikeudessa peistä taittamaan. Hänen ajamassaan riitajutussa tuomari oli ollut halukas kuuntelemaan ainoastaan ruotsinkielisenä asianajajana toiminutta lahjottua nimismiestä lainkaan piittaamatta Päivärinnan esityksistä ja totuuden ja oikeuden tasapuolisesta etsimisestä. Vaikka kihlakunnanoikeus tuomitsi jutun toisen riitapuolen eduksi eikä ensinkään suostunut kuulemaan Päivärinnan todistajia, rohkeni Päivärinta nimismiehen ja tuomari hyytävistä uhkauksista ja huutamisesta huolimatta valittaa asiastaan hovioikeuteen, joka palauttikin jutun uudelleen alioikeuden käsiteltäväksi. Nyt oli pakko kuulla myös vieraita miehiä, jotka yhdestä suusta todistivat Päivärinnan ajaman asian puolesta. Voitto oli täydellinen ja kansaa sortanut vallesmanni lyöty. Ei ollut ihme, että tämä otti hävinneen luonnolle. Hän huusi Päivärinnalle: ”Ole sinä sieltä, ole sinä täältä, kuule! Mutta älä sinä kovin ylpeile, kuule!” Tämä vastasi: ”Itse kunkin kansalaisen tulee olla sen verran ylpeä, että housunsa nostaa.” ”Nimismies oli sillä voimalla, mikä luonnonlain mukaan on oppineella oppimattoman ylitse käyttänyt valtaansa, orjuuttanut ja nylkenyt kansaa. Hän haki virkaeron ja sen saatuaan vetäysi hän yksityiseen elämään.” Vasta nyt rupesi ”kansa älyämään, että laki on kaikkia varten, eikä minkään nimismiehen hyppysissä”. Ja tämän kaiken oli saanut aikaan päivääkään koulua käymätön itseoppinut kansanmies Pietari Päivärinta.5

  1. Havu, Ilmari, Pietari Päivärinta, kirjallishistoriallinen tutkimus. Porvoo 1921, s. 11–37. Havu on myös laatinut Päivärinnan sukutaulun. Päivärinnalla oli kaikkiaan 18 lasta. Hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli 1890, ja vielä samana vuonna hän meni uudelleen naimisiin.
  2. Sivistyksen este, kirjoittanut Talonpoika P. Päivärinta, Oulun Viikko-Sanomia n:42 16.10.1858. Kirjoittaminen ja herrojen kärkevä arvostelu on talonpoika Päivärinnalle vielä outoa ja osin arveluttavaakin puuhaa, sillä hän päättää artikkelinsa: ”Nyt lopetan kirjoitukseni toivolla, ettei kukaan tästä pahastuisi, koska en ole kuitenkaan niitä, jotka säädyllisesti kohtelevat rahvasta, tähän sulkenut.”; P. Päivärinta, Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia. Porvoo 1885, s. 142. – Ks. myös artikkeli Sodasta. Kirje kansalaiselle, kirjoittanut Ylivieskan Pekka. Kaiku 41 15.10.1881.
  3. Sanomalehtien tulosta, kirj. P. Päivärinta. Oulun Wiikko-Sanomia 38 22.9.1860.; Herra postimestari J. F. Wallenius’elle sanomalehtein tulosta (Vähän vastausta) kirj. P. Päivärinta. Oulun Wiikko-Sanomia 52 29.12.1860.; P. Päivärinta, Muistelmia kansallistaistelujen ajoilta. Nikolainkaupunki 1903, s. 10–12.
  4. Havu 1921, s. 23.; Päivärinta 1903, s. 13–23.
  5. Päivärinta 1903, s. 21–22.; Ks. myös Havu 1921, s. 155.

Katso myös

Sivut