[Kuva: Uittoerottelua Oulujoen suulla]
Uittoerottelua Oulujoen suulla.

Oulujoki on Suomen vanhimpia uittoväyliä, ja puutavaran lauttausta on harjoitettu jokea pitkin jo isonvihan jälkeisistä ajoista. Toden teolla uittoliikenne alkoi vilkastua 1870-luvulla, kun Oulun seudulle syntyi höyrysahoja, joiden kerrotaan tarvinneen vuosittain 300 000 tukkia. Uittajien vaivoina olivat paitsi Oulujoen vihaiset kosket myös lohenkalastajien pyyntipadot: jos tukit pääsivät jokea alas syöksyessään valloilleen ja turmelivat patoja, oli aiheutuneista vahingoista maksettava korvauksia. 1800-luvun loppupuolen lehdissä tällaiset uutiset toistuivat liki vuosittain.

1900-luvun alussa astui voimaan vesioikeuslaki, jonka mukaan yhteisuitto tuli pakolliseksi. Puiden uittajat velvoitettiin perustamaan uittoyhdistyksiä. Oulujoen uittoyhdistys perustettiin vuonna 1910, jolloin kuvernööri vahvisti Oulujoen lauttaussäännön ja säännöllinen yhteisuitto alkoi. Vuonna 1931 puutavaralajien uittaminen sekaisin tuli käytäntöön. Suomen valtio tuki taloudellisesti uittoa, joka oli saavuttanut Pohjois-Suomen raakapuun kuljetusmuotona merkittävän aseman, ja kustansi Kiehimään ja Hartaanselälle erottelulaitokset. Taloudellisen laman mentyä ohitse Oulujoen uitto saavutti ennätyksiä, ja esimerkiksi vuonna 1937 uitettiin Oulujokea alas yhteensä yli 1 700 000 tukkia.

[Kuva: Uittomiehiä Ahmaskoskella]
Uittomiehiä Ahmaskoskella.

Ensimmäisen Oulujoki Osakeyhtiön voimalaitoksen rakentamista seurasi sota-aika, ja uittomäärät olivat pieniä; näin ollen puutavara pääsi voimalaitostyömaan ohitse ilman mainittavia ongelmia. Ristiriitoja oli kuitenkin odotettavissa, sillä uitto-osapuolen ja voimalaitosrakentajan käsitykset vesistön käyttöoikeudesta olivat täysin vastakkaiset. Uittajat katsoivat olevansa etuoikeutettuja käyttämään Oulujokea tarpeisiinsa, sillä uitto oli ollut olemassa jo ennen voimalaitostoimintaa; myöhemmin saapuneen oli hoidettava toimensa niin, ettei uitto joutuisi kärsimään. Voimalaitosrakentajan kanta taas oli, että uitto oli vain yksi vesistön yleiskäyttöön perustuva oikeus. Vesialueen omistava voimalaitosyhtiö oli oikeutettu käyttämään sitä voimansaantiin, kunhan vain piti huolen, että uitto voitiin toimittaa rakennuspaikan tai valmiin voimalaitoksen ohi. Yhteisymmärrystä osapuolten välille ei syntynyt, ja vuonna 1947 Jylhämässä sattuikin vakava törmäys. Voimalaitoksen ollessa rakenteilla oli Jylhämänkosken pääuoma suljettu työpadolla ja virtaus oli johdettu työmaan ohi Raappananputaan sivuhaaraa pitkin. Raappananputaan yläpäässä oli pukkisilta, jossa oli kaksi aukkoa uittoa varten. Vaalassa avattiin ja laskettiin uomaan samanaikaisesti useita Oulujärven hinauslauttoja, jolloin puutavara ruuhkautui pahasti pukkisillan aukkoihin ja uitto keskeytyi. Useiden päivän ajan käytiin kiivaita neuvotteluja suman selvittämisestä ja purkamisesta, jossa sitten olivat lopulta apuna myös rakennustyömaan miehet ja koneet. Voimalaitosyhtiön ja uittajien kesken saatiin aikaiseksi jonkinlainen laiha pakkorauha, mutta välit eivät olleet lämpimät.

Myös jatkossa ilmeni vaikeuksia, kun sekä Pyhäkoskella että Merikoskella vedenkorkeus padon yläpuolella nostettiin padotuskorkeuteensa ja uitto siirtyi kulkemaan uittokourun kautta. Vuolaat koskijaksot muuttuivat vähävirtaisiksi suvannoiksi, ja puut oli hinattava vastatuulen vallitessa pitkiäkin matkoja kourun suulle. Uittajilta vaadittiin lisää työtä sekä mekaniikan ja uusien työtapojen kehittämistä, ja välit voimalaitosyhtiöön olivat kireät. Vuosien myötä osapuolet alkoivat kuitenkin tehdä yhteistyötä, ja yhdessä mietittiin, miten uudet olosuhteet voitaisiin hyödyntää uitossa. Mietinnän tuloksena siirryttiin nippu-uittoon, jonka mahdollistivat Oulujoen entisten karikoiden häviäminen ja muuttuneet vedensyvyydet. Oulujoen alapäässä nippu-uitto otettiin käyttöön vuonna 1955, kun Merikosken nippunosturi aloitti toimintansa. Koko Oulujoen matkalla voitiin siirtyä nippu-uittoon, kun vuonna 1960 Oulujoki Oy ja toiselta puolen Metsähallitus ja Oulujoen uittoyhdistys solmivat sopimuksen kuuden nipunsiirtolaitoksen rakentamisesta. Vuonna 1963 nämä laitokset olivat jo valmiina ja käytössä. Seuraavina vuosina uittomäärät olivat suurimmillaan; esimerkiksi vuonna 1964 Oulujoen alapäässä käsiteltiin yli 33 000 nippua. Sittemmin määrät kuitenkin tasaantuivat. 1950–60-luvuilla Oulujoen uittoyhdistyksen uittotoiminta oli laajimmillaan; tuolloin yhdistyksen toimialue käsitti koko Oulujoen vesistön sivu- ja latvapuroineen.

Vuosien myötä uitto alkoi menettää merkittävyyttään puiden kuljetusmuotona, kun huomattiin, että se hävisi kannattavuudessa maantie- ja rautatiekuljetukselle. Lisäksi teollisuudessa alettiin muodostaa uusia käsityksiä uiton vaikutuksesta puun laatuun. Aika oli ajanut uiton ohi. Viimeinen uittovuosi Oulujoella oli 1982.