Joku sisällinen voima, en osaa itsekään sanoa mikä, vetää minua pohjolaan. Ennenkuin olin siellä käynyt, kietoi se mielikuvitustani. Nyt, monesti siellä käytyäni, palaan sinne ajatuksissani, kun ympärilläni alkaa tuntua ahtaalta, kun rinnassa herää vapauden himo, halu paeta maille, joilla luonnon sävel vielä kaikkialla soi ylinnä ja ihminen on tämän luonnon raikas lapsi. Kuta enemmän elämä täällä etelässä alkaa tuntua tukalalta, tukahuttavalta, sitä hartaammin kaipaan suurta pohjolaa.

[Kuva Oulujoelta]
Palaavia tervaveneitä Oulujoella.

Aina olen sieltä palannut nuorempana ja raikkaampana, kiipeiltyäni tunturit, samoiltuani selkoset, nukuttuani nuotioiden ääressä, koskilla elettyäni. Ja enimmän kaikesta olen ehkä virkistynyt sen ainaisesta valosta, kesän sitä juotuani. Turvallisena olen siellä uneen vaipunut, päivän vielä valaistessa varjoisimmatkin sopet, ja turvallisella mielellä jälleen herännyt, auringon jo kierrettyä tuntikausia varhaisilla aamuaskareillaan. Ja milloin olen nähnyt päivän laskevan ja taas nousevan, on ainakin taivas kautta yön pysynyt lohdullisen valoisana.

En tiedä, minne kukin rajan ajatellee, minun mielestäni on pohjola alkanut Oulusta ja Oulujoen vesistöstä.

Sanovat Oulua, ja oululaiset itsekin, ikäväksi kaupungiksi. Minulla on siitä aivan toisenlaiset muistot. Minun mieltäni Oulu kiinnittää pohjolan lankain solmuna, pohjoisen kesävalon porttina.

[Kuva Merikoskesta]
Merikoski.

Siellä ensiksi syvennyin kosken elämään.

Merikoskella on omituinen lumouksensa. Päivän pitkän saatoin istua sen partaalla ja katsella. Aallot, kuohut hyökyivät samoilla paikoilla, mutta näyttivät alati uusilta. Vaikka niiden muoto olikin sama, oli se kuitenkin alati uusikin, eikä silmä sitä koskaan käsittänyt. Kosken pinta on kuin jähmettynyt, mutta samalla kuitenkin herkeämätöntä riehuvaa elämää. Ja ainainen vaarakin, joka koskella uhkaa, estää sitä käymästä jokapäiväiseksi.

Syvimmän vaikutuksen Merikoski tekee alkukesällä, jolloin sen näinkin ensi kerran.

Väkivaltaisella rynnistyksellä murtaa Oulujoki keväällä vahvan jääkantensa, ennenkuin vielä maakaan on ennättänyt lumesta päästä. Väkivaltaisena ja ylivoimaisena se purkaa mereen sulaneen lumen. Mutta vasta kun kevättulva on alentunut ja rannoilla nurmet alkavat vihottaa ja lehtoihin puhkeaa lehti, alkaa joen varsinainen elämä. Kymmenittäin, sadoittain kantaa joki satamaansa ylämaan kansaa, joka talven voitettuaan ilomielin saapuu alamaahan vaihtamaan tervojaan leipään ja elämää hauskuuttaviin tuotteihin.

[Kuva Oulun tervahovissa]
Oulun tervahovissa.

Tämä vapautuksen tunne, joka valtasi mieleni, ennenkuin olin syynkään oivaltanut, kiehtoo kevätkesällä mieltä Merikosken rannalla. Päivä ja koski säestävät ihanasti toisiaan. Yhtä herkeämättä kuin päivä kiertää rataansa, yhtä väsymättömänä koski purkaa vallattomia kuohujaan, kantaa joki voimallisella enollaan tavara-aitoille puutteen kourista vapautuneita ylämaan lapsia. Ja vaikka lopulta päivä hetkeksi väsähtää ja nukahtaa kankaaseen, ei koski taukoa sittenkään. Sen pauhu vain voimistuu, kun lakkaa liike ja hälinä. Ja sitä kuunnellessani en soisi itsellenikään lepoa.

Toppilan salmessa on kaiket päivää vilkasta liikettä. Sinne saapuvat suoraa päätä täydet terva veneet Merikosken laskettuaan. Tervahovin laajat lautaiset varastohuoneet ovat jo täynnään tynnöreitä, niitä on pitkissä riveissä laajalla puisella rantasillallakin, ja yhä uusia vintataan veneistä. Kun tynnöri on sillalle saatu, vieritetään se ammatti taitoisen »räkärin» tutkittavaksi, pohjaan väännetään pieni reikä, laatu katsellaan, kirjoitetaan kirjaan. Paperin saatuaan soutaa tervain tuoja kaupunkiin tyhjällä veneellään, suorittaa konttorissa tilinsä ja ostaa tarpeensa.

[Kuva tervaveneet Syväyksessä]
Tervaveneet syväyksessä.

Kierreltyäni päivän kosken rannoilla, katseltuani tervahovissa liikettä ja kaupungin rannoilla reipasta ylämaan kansaa ja veneiden omituisia laitoksia, päädyin illaksi kosken saarelle ulkoravintolaan, jossa toverien kerällä jatkoimme päivää. He olivat käymällä täällä kotipuolessaan, ja yhtä elähyttävästi se näytti heihinkin vaikuttavan. Ravintolan parvekkeelle sopi aurinko paistamaan aina myöhäiseen laskuunsa saakka, ja sen vuoksi varmaan siellä niin hyvin viihdyimme. Istuimme ja odottelimme, kuinka se vitkastellen ujui yhä lähemmäksi pohjoisen perimmäistä soppea ja laseihin loi kimmeltäviä pienoiskuviaan. Kuuntelimme nuijain pauketta lohipadolta, jota paraillaan rakennettiin, kautta yönkin, ja söimme ilakoiden tuoreinta muheinta lohta, jota maanpuolinen pää jo oli ruvennut antamaan. Kosken kohina piiritti meitä joka puolella. Emme voineet irtaantua, ennenkuin olimme nähneet auringon laskevan. Ja kun se oli laskenut, emme voineet lähteä, ennenkuin se oli jälleen noussutkin. Ja sen jälleen näytettyä itseään katselimme kauan, kuinka päivä vähitellen eri vivahduksien kautta kirkastui. Mutta eivät vielä sittenkään pohjolaiset toverit olleet tyytyväisiä. Heidän johdollaan kuljettiin jonnekin kaupungin ulkopuolelle vihannalle niitylle. Niityn keskeltä löytyi harmaa rakennusryhelmä. He muistivat vielä säpit ja ha'at ja avasivat ne puukon nirkolla, ja illalla lämmitetyistä kiukaista lähti vielä hyvät löylyt. Kadun päässä kohtasivat meitä kaupunkilaisten karjat menossa laitumelleen.

Tähän jääköön Oulu.

Tervakansan kerällä lähdemme kohoamaan mahtavana virtailevaa jokea ylämaihin.

Palaavat tervaveneet tavallisesti sovittavat matkansa siten, että voivat ensimmäisen taipaleen Muhokseen saakka kulkea laivan perässä. Varalaidat ladottuina veneen pohjalle, niitten päällä ostokset ja eväät, veneitä usein on Merikosken niskassa iltapäivällä kymmenittäin odottamassa laivan lähtöä. Välillä on vain yksi koski, vuolas, väärä, mutta muutoin selvä Madekoski, jonka voimallinen laiva tavallisella vedellä jaksaa nousta pitkät veneroikatkin perässään. Hitaanlaisesti kuluu matka, kun veneitä on paljon hinattavana, ja tavallista myöhempään illalla laiva silloin saapuu Muhokseen. Matka on kaunista. On vuolaitakin kohtia ja korkeita, hiekkaiseen, saviseen maahan uurrettuja törmiä. Mutta enimmäkseen joki, etenkin Madekosken yläpuolella, on leveätä suvantoa, vaikka kauttaaltaan virtaavaa. Ikäänkuin pitkän selkäveden päästä kohoaa näkyviin Muhoksen kirkko joen törmällä taajassa männikössä. Sen kohdalla on reheviä saaria, rannoilla laaja, hyvin rakennettu kirkonkylä. Kirkon takana veneet Valkolan rannassa hyvästelevät laivan ja lähtevät omin neuvoin matkaa jatkamaan. Ne poikkeavat ensiksi Muhosjokeen, jonka vienoa, mutkittelevaa suvantoa soudetaan Syväykseen. Näin kierretään Pyhäkoski. Ennen sekin vetäen noustiin, niinkuin vanhat sortuneet kivisillat rannoilla osoittavat, mutta taival oli niin raskas ja vaarallinen, että sitä ruvettiin näin kiertämään. Maantie kulkee Syväyksen kohdalla Muhosjoen poikki, ja sillan korvassa on kymmeniä hevosia nelipyöräisine ajopeleineen odottamassa tervaveneitä. Vankkurit työnnetään alas rantaan, veneet vedetään pyörille, ja näin taivalletaan puolen penikulmaa maisin Sotkakosken alle. Vilkas on silloin iltamyöhällä liike maantiellä, joka tällä välillä kohoaa Pyhänseläksi nimitetyn siintävän maapengermän päälle. Mutta mäki vain nousee, se ei harjulta laskekaan, selänteen toisella puolella ollaan ylängöllä, joka on Muhosta tuon portaan verran korkeammalla. Sotkakoski noustaan vetäen, sitten jatketaan matkaa Utajärven kautta, vuoroin soutaen, vuoroin sauvoen, kosket vetäen. Myötätuulella nostaa tervamies raakapuun nenään neliskulmaisen purjeen avukseen.

Jätämme heidät tällä kertaa Merilään, pieneen taloon Sotkakosken yläpuolella, josta veneet alaspäin matkatessaan poikkeavat ottamaan laskumiehen Pyhälle. Tänne keräytyy illalla alas matkaavia kuormaveneitä useoita, lähteäkseen aamulla yhdessä liikkeelle. Muutamilla pennillä voi siitä valita taipaleelle kyytimiehen. Ani varhain, ennen auringonkin nousua, kokoontuvat laskumiehet Merilään ja melkoisessa joukossa lähdetään matkaan. Seassa on »itselaskijoitakin», etenkin Vaalan miehiä, jotka kuljettavat tervoja rahtina ja ilman laskumiehiä viillettävät kaikki kosket mereen saakka.

Raskas, jykevä kuormaharkko tuntuu vene olevan ulotessaan rannasta keskivirtaan, jonka mukana se alkaa nopeaan luisua alaspäin. Avonaista maisemaa on alku. Virta on leveätä, vedestä kohoaa terävä paasi siellä täällä, toisia on veden alla peitossa. Äyräät ovat matalat, maat niiden takana lakeita.

[Kuva: Pälli]
Pälli.

Tämä virtamatka näyttää kylläkin viattomalta, mutta kuormaveneelle se voi olla hyvin vaarallinen. Sileässä virrassa ei vedenalaisia kiviä näe niinkään hyvin kuin koskessa; tuntematon laskija voi tälläkin välillä saada yht’äkkiä läven raskaaseen kuormaveneeseensä.

Tässä avonaisessa maisemassa on lyhyt, mutta kiukkuinen Sotkakoski. Se paikalla koettelee, onko matkamiehellä kaikki kunnossa, ennenkuin häntä Pyhälle lasketaan. Vene työntäikse tyrskyihin kuin vihaiseen koiraparveen, kymmenet kammottavat aallot räyhäävät joka puolella, tavoittelevat vielä kinttujammekin, mutta ennenkuin huomaammekaan, solumme jo hyvässä matkassa Sotkajärvellä. Kauan liukuu vene soutamatta, kosken nakkaamana.

Se oli kuin korskea alkusoitto. Sotkajärvi on kuin muutaman tahdin paussi... ja sen reunasta alkaa varsinainen runoelma.

Siinä on heti kaksi jylhää koskea, molemmat tulisen vilkkaita, kiehuen täynnään ärjyviä kuohuja. Tässä kun saa koski kuorman käsiinsä, ei siitä hevillä luovu, ennenkuin on kuljettanut sen Muhoksen kirkolle, koossa tai hajallaan.

Rannat kahden puolen kohoavat, kuta kauemmaksi laskemme. Mutta maisema on vielä avointa. On kunnaita ja laaksoja ja vilisten kiertää vesi niemiä. Sitten laaksot yhä kapenevat, rannat sulkeutuvat ja seuraavat lopulta koskea korkeina, yhtämittaisina äyräinä.

Syvällä äyräiden välissä, vuolaana, pyörteisenä, koski mutkailee edelleen. Eteensä ei näe kuin muutaman kivenheiton, ennenkuin törmä jo aukenee uudelle puolelle.

Pyhänsivun kylän kohdalla törmät äkkiä muuttuvat vihanniksi nurmikoiksi, talot tuomineen, pihlajoineen katselevat niiltä kulkuamme, rannassa koskea kohti nuokkuvat saunat. Olemme äkkiä keskellä iloisinta laulumaisemaa, nopeaan välähtää mieleen ajatus, että pitäisi tässä viivähtää. Mutta yhtä nopeaan huomaat olevasi korkeamman voiman vallassa, joka ei kysy mielialoja eikä haluja, vaan vastustamatta kuljettaa pois hymyileväin näköalain viettelyksestä. Nopea on kulkumme, rannat ja mökit vilkkaasti vaihtuvat, pyörteet alkavat käydä levottomiksi, koski kohoaa aallokoksi ja nielee yhä ahnaammin.

[Kuva: Tervavene Pällissä]
Tervavene Pällissä.

Alkaa tulinen kilpajuoksu aaltojen kanssa. Tuskin huomaamme rannalla hauskaa päremyllyä, joka ohitse vilahtaa, toimivaa rahvasta, putaita, korvapatoja. Laskumies karistaa tuhkan piipustaan ja pistää sen taskuunsa, väännältää pari kertaa lujasti puoleen ja toiseen jykevällä melallaan, pitävätkö vitsat, joilla se on veneenlaitaan punottu. Käskee sitten soutamaan, voidakseen paremmin ohjata venettä. Edestäpäin kuuluva pauhu ilmaisee, mitä nämä valmistukset merkitsevät. Vesi puristuu ahtaaseen nieluun, rannat ovat yhtenä veden solinana ja valtavalla siemauksella ryyppää meidät Pälli mustankiiltoisen vesipenkkansa kerällä. Penkan alla hyökkää vastaamme aallokko, kaksi jättiläistyrskyä uhkaa hukuttaa veneen hautaansa, ahdistuksen tunne valtaa jo mielen . . . mutta laskumies on kuin tähtäimellä katsoen osannut juuri ainoaan oikeaan loveen, ja muutaman kerran jysäytettyään rutisevaa keulaa aallokko laukeaa ja olemme tuota pikaa jälleen tasaisessa virrassa. Mutta piippuni Pälli kuitenkin sammutti, vaikka istuin tynnörien päällä keskellä venettä.

Olemme jo vähän tottuneet koskenlaskuun. Alussa se tuntui hieman kammottavalta, etenkin kun veneenlaitojen ja vitsoilla kiinni sidottujen varpeitten väliltä tilkka tilkan jälkeen loiskahti veneeseen. Kuormavene kulkee niin syvässä, että varsinaisista laidoista jää vain muutama tuuma veden päälle. Laitoja senvuoksi korotetaan varpelaudoilla, kun vene kuormataan. Liitos ei ole sen tiiviimpi, kuin että jokainen aalto valahuttaa raosta veneeseen vettä. Mutta sitä ei tule sen enempää kuin että sen helposti ennättää pois viskata. Varppeitten päällä ovat vielä löyhemmin kiinnitettyinä räpäät, jotka suojelevat pahimpia tyrskyjä vastaan. Siitä huolimatta nakkaa useinkin laine veneeseen jonkun sangollisen, mutta vesi juoksee koskessa nopeaan keulaan, josta soutumiehet sen viskaavat pois. Alussa vene rumine räpähineen näytti kylläkin hataralta, mutta nyt alkaa matkustaja oivaltaa, että se onkin erinomaisen tarkoituksenmukainen, ja alkaa tuntea turvallisuutta.

Parikymmentä tervatynnöriä on ladottu veneen pohjalle, kaksi rinnan, ja näitten päälle vielä moniaita puoliskoita. Miten kestävät ohuet laidat ja saumat näin suuren painon aallokossa? Kuinka vene ei hajoa, liitokset aukene? Koskessa tämän asian salaisuus pian selviää. Vene ei olekaan kömpelö harkko, jolta se virrassa näyttää, vaan alkaa aallokkoon jouduttuaan taipua ja sujua niinkuin suksi. Se taipuu aaltojen mukaan. Ui niinkuin hauki, kylkiään mutkaillen, kuonoansa nostellen. Mutta kiveen sen ei tarvitse kiivaassa kulussa paljoakaan hipaista saadakseen reiän ja kärsiäkseen haaksirikon. Laskijan täytyy senvuoksi osata väylä tarkalleen. Hän on talollaan ja tavarallaan vastuunalainen vanhingosta. Vene kuormallisena kulkee syvässä ja vaatii paljon vettä.

Jos on koski hauska katsella, hauskat maisemat, joihin se on uomansa uurtanut, niin hauskaa on itse kulkukin. Huoli on kaikki laskumiehellä, tervamiehet enimmäkseen saavat istua jouten, niinkauan kuin keskimatkaa kestää. Kuormavene kulkee painonsa vuoksi koskessa kovempaa kuin vesi kulkeekaan, eikä sitä sen vuoksi tarvitse ohjausta varten soutaa muuta kuin joissakuissa pahemmissa »punalluksissa», missä on viistoon kuljettava kosken poikki. Vauhti on soutamattakin kiivas, paras osa Pyhäkoskesta kuljetaan peninkulma vajaassa puolessa tunnissa. Hauskaa on tämä vesimäen lasku vaivannäöttä kuormineen täysineen, hauska kilpailla pauhaavan kosken kanssa.

[Kuva: Muhoksen Perukan kylä]
Muhoksen Perukan kylä.

Häikiön kohdalla käy koski taas levottomammaksi. Missä tarraavat vastassa vankat yksinäiset paadet, joiden niskoihin vesi kohisten jakautuu, missä kihelmöi kosken pinta kipeästi matalilla karikoilla, missä kiertelee rannoilla nopeita palautuvia pyörrevirtoja. Mutta pääveden vauhti yhä kiihtymistäänkin kiihtyy. Alkaa peninkulman pituinen kuohuinen sola korkeiden vaarain välissä. Ympärillä kosken pauhu, yllä humiseva salo. Tiheän metsän keskeltä pistää siellä täällä kaunis kallio jyrkän polvensa aina kosken kalvoon saakka. Pensaat reunailevat sitä kauniilla kudoksillaan. Kokoon puserrettuna vesi kallioisella pohjalla nousee valtaviksi aalloiksi, jotka ehdottomasti hukuttavat veneen, ellei laskija osaa niitä väistää. Väylä on sen vuoksi tarkka, se kulkee milloin ulompana rannasta, milloin lähempänä, milloin toista, milloin toista rantaa, toisinaan niin läheltä rantakiviä, että veneestä melkein voisi maalle loikata. Tarkoin kartettava on Huoseus aaltojensa vuoksi, läpi laskettava sitä vastoin vaarallinen Oksankorva, jossa aalto toisinaan murtaa veneen perän ja melkein aina kastaa kulkijan. Mutta vaaraa tuskin muistat ajatella jylhän luonnon vuoksi. Niinkuin sadussa avautuu äkkiä oikealla rannalla metsäinen vaara ihanaksi nurmirinteeksi, joka on kirjavanaan lukemattomia kukkasia, ja törmän päällä on pihlajainsa keskellä Lohelan torppa, silmäillen hymysuin synkkää vastarantaa. Se oli vain näky, lyhyt kuvaelma, joka jo häipyy etäisyyteen, ennenkuin vielä olet ennättänyt ilmestyksen käsittää. Jälleen kohoaa kahden puolen salo ja tyrskyt huuhtelevat rannoilla metsää kantavia kallioita ja kivikoita.

[Kuva: Tervaveneitä Muhoksen kirkolla]
Tervaveneitä Muhoksen kirkolla.
[Kuva: Muhoksen lohipato]
Muhoksen lohipato.

Kohoaa sitten aivan vastassa korkea jyrkkä kallio, ikäänkuin koski äkkiä siihen päättyisi. Vene on puskevinaan suoraan kalliota vastaan, mutta viime hetkessä rannasta kiivaasti vastaava virta pyörtää keulan vasemmalle, ja kelluen, julmia rantahyökyjä hipoen kuormavene sivuaa kalliorantaa, jossa usein matkailijajoukko äkkijyrkänteen juurella istuen hyvästelee sitä liinoilla viuhtoen. Mutta tuskin on tästä päästy, kun kohoaa toinen yhtä jyrkkä kallio eteen. Joki pusertuu sen edessä aivan kapeaksi, mutta aallokko hetkeksi asettuu, vaikka virta on nopea. Siitä arvaa solan kammottavan syvyyden. Riennetään tämänkin kallion ohi, kierretään virtaan pistävä Leppiniemi ja jatketaan taas matkaa pitkin kuohuvaa alamäkeä.

Kun on vielä kuljettu joku virsta synkkää kuusikkosolaa, niin nakkaa koski veneen Montanlammen valoisalle pinnalle, pyöreälle, törmäiselle järvelle, jonka vesi kierrellen kaarrellen on viruttanut paksusta savikosta. Vielä muuan lyhyt niva, niin ollaan Pyhäkosken alla Muhoksen Perukassa. Virta on jälleen sileä. Mutta huimaavan korkeilla jyrkillä törmillä veres savikko, alas valuva repeytynyt nurmikko, tai pystyyn sortuneet puut osoittavat, että sen hävitysvoima on tässä suurempi kuin missään kosken rannoilla. Nurmi ja pensaat kokevat sitoa äyräitä juurillaan, mutta kevätsulalla ne repeävät milloin sieltä, milloin täältä, ja sitä myöden kuin maata sortuu jokeen, viruttaa sen pois virta. Törmä pysyy alati yhtä jyrkkänä, mutta väistyy väistymistään maahan päin.

Perukassa viedään maihin laskumiehet, jotka kiireen liikkeen aikaan vähän eväitä haukattuaan juoksujalkaa rientävät Syväykseen, jatkaakseen sieltä hevosilla matkaa takaisin Merilään uusia veneitä laskemaan. Heillä on varsin oma polkunsa. Kuormaveneet taas lähtevät virran mukana airojen auttamina solumaan Oulua kohti. Kun tuuli on myötäinen, nostetaan purjeet, ja silloin näkee Muhoksen rantatörmiltä kymmenittäin veneitä, jotka keveänä ja siivekkäänä ryhmänä viillettävät valtavettä ja häipyvät virranoikean etäisyyteen.

Ei ole monta paikkaa, jossa kesällä paremmin viihtyisi kuin Muhoksella.

Uhkeata, hyvin asuttua on jokivarsi pitkin matkaa Oulusta pitäen, mutta varsinkin Muhoksella, jossa viljavainiot, puistot ja upeat talot verhoavat aaltoilevia rantoja ja kauniit lehtevät saaret jakelevat haaroihin jokea. Hymyileviä kesäisiä maisemia ovat rannat, mutta kaunis on seutu varsinkin taaempaa vaaralta, jolle näkyy hedelmällisten rantainsa välissä etäisyyteen liukuva vesivyö ja viljavan rantueen takana tummat kankaat.

Se joka ei ennätä Oulujokea ylemmäksi kulkemaan, voi Muhoksella tutustua sen luonnon ja elämän eri puoliin.

Ensimmäisiä käyntipaikkoja on Leppiniemi Pyhäkosken rannalla. Koski luo Sotkakosken ja Muhoksen välillä niin pitkiä mutkia, että Leppiniemeen kulkiessamme saamme soutaa joen poikki ja lähteä sitten astumaan melkein päinvastaiseen suuntaan kuin tervamiehet Syväykseen noustessaan.

[Kuva: Veneparvi Leppiniemen oikealla]
Aamulla anivarhain ilmestyy ensimmäinen ja suurin veneparvi Leppiniemen oikealle.

Astuttuamme muutaman kilometrin kankaan poikki tulemme Pyhäkosken törmälle. Polku kiertelee törmän tasaista reunaa ja sieltä täältä näkyy syvällä jalkain alla synkkä, kuohuva sola. Ja metsäisilläkin kohdilla ilmoittaa syvyydestä nouseva kumea kohina, ettei se ole kaukana. Samalla tasaisella maalla on Leppiniemen talokin viehättävine nurmipihoineen yksivakaisen metsän keskellä. Mutta tältä nurmelta ei tarvitse astua kuin kivenheiton joka suunnalle, eikä sitäkään, niin ammottaa edessä kosken humiseva jyrkkä rotko. Pyhäkoski kiertää nientä kolmella puolella. Jyrkkä polku johtaa korkean kuusikon läpi talon kalarantaan, joka on heti niemen kainalossa. Ylempänä on lyhyt lohipato. Sen alapuolella vedetään pitkin päivää kullenuottaa. Lyhyellä nuotalla, jonka toinen pää on maassa kiinni, kierretään nopeaan kappale koskea ja vedetään sitten perä rannalle. Tuon tuostakin saadaan siten maalle hohtava siika tai taimen. Tällä puolella on hauska istua etenkin iltapäivällä, jolloin kallioporttiin, synkkään varjoon, virtaa räikeä päivänpaiste ja vene toisensa jälkeen täydessä lastissa ilmestyy niemen takaa ja toista rantaa mennä huhkii sivuitsemme, tuota pikaa sekaantuakseen alamäen kimottaviin kuohuihin. Toinen vielä juhlallisempi paikka on niemen yläpuolella jyrkän vuorenseinän juurella, aivan kosken rannassa. Pieni pykälä, joku valtava louhi, jota vesi ei ole jaksanut mukanaan viedä, on jäänyt äkkijyrkänteen alle istumasijaksi. Julmat aallot kuohuvat aivan jalkain alla, ja juuri niiden reunaa sivuaa tällä kohdalla ohi kiitävä tervavene. Vähän ylempää taas näkyy rantatörmältä puolen peninkulmaa koskea ylöspäin. Se on tuo uhkea Leppiniemen oikea, jonka varrella Lohelan kukkarinteinen torppakin on. Törmälle näkyy, kuinka veneet oikean yläpäässä ilmestyvät koskelle pitkässä jonossa, välttävät Huoseuksen, laskevat Oksankorvan, sitten vähitellen eroavat ja toinen toisensa jälkeen kävelevät kosken poikki toiselle rannalle ja sitä puolta edelleen laskevat Leppiniemen mutkaan, jossa ne töyssyen halkoilevat kiemuroivaa aallokkoa syvän rotkon pohjalla.

Olen kiipeillyt nämä rannat kahden puolen joka paikan Pyhäkosken niskaan saakka. Ne ovat enimmäkseen tiheätä metsää, asumatonta saloa, jossa kulku pensaitten, louhien ja lahojen kaatuneitten puitten vuoksi on hyvinkin vaivalloista. Sopivissa paikoissa on pieniä korvapatoja, joiden luona pyyntimiehet yöt päivät vaanivat saalista. Yhdytin äkkiarvaamatta semmoisen padon tiheimmässä viidassa. Siihen oli rakennettu pienen pieni eräsauna makuupaikaksi, lyhyt pato, tuotu vene ja kiertonuotta. Mutta jottei tarvitsisi umpimähkään kierrettä soutaa, oli rannalle rakennettu telineitten päälle korkea istuin, jolla toinen miehistä hanuria soitellen ja piippua poltellen tähysti rantaa pitkin alaspäin, missä hännän leiskaus tai pintaan kohoava kuono ilmaisisi eräkalan nousua. Sen huomattuaan hän äkkiä laskeutui alas, vene oli varalla, nuotta niinikään ja tuota pikaa oli nouseva kala kierretty ja veneeseen vedetty.

Näillä retkillä rantoja pitkin vasta opit tuntemaan kosken oikean luonteen, perehdyt aaltojen, pyörteitten ja kareitten ja pohjan keskinäisiin suhteihin, opit sileämmästäkin paikasta huomaamaan salaiset vesikivet, sanalla sanoen, tutustut koskeen niin, että lopulta luulisit voivasi sen itsekin laskea. Mutta sain ainakin minä siksi suuren kunnioituksen Pyhää kohtaan, etten uskaltaisi sille palkoveneellä lähteä, niinkuin eräs toverini. Hänenkin täytyi kuitenkin keskellä koskea pyrkiä samassa matkassa olevalle tukkilautalle.

Hauskimpia paikkoja koko Pyhäkoskella on Montanlammi. Se on savitörmäinen pyöreä kehä, kahdesta kohdasta katkennut. Toisesta portista koski purkaa lampeen vettä, toisesta, sitä vastapäätä olevasta, lähtee lyhyt Montankoski, johon Pyhä sitten päättyy. Näitäkin törmiä vesi joka puolella edelleen kaivelee, sortaen jokeen nurmikoita, paljastaen niiden alta savikoita, niin että äyräät kesäkuivalla pitkät matkat hohtavat valkoisenaan. Toisin paikoin toki metsäkin astuu lammen rantaan saakka. Törmän päällä ovat talot, hitaasti mutta varmaan lähestyen lohkeilevaa reunaa ja sitä myöden painuen yhä enemmän kallelleen, mikä nurkka millekin suunnalle. Lammessa on pieni saari, karisemman maanlaatunsa vuoksi jäänyt, ja sillä on jo kauan ollut pieni mökki taloushuoneineen. Kummulla kasvaa taaja kotimännikkö, mökin ympärillä tuuheita pihapuita, rannoilla pensaita ja ruohoa. Mökissä asui Muhoksella oleskellessani vanha vähänläntä ukko tyttärensä kerällä, puheen mukaan viimeisiä Lapin sukua. Paikka vihantine rantoineen tumman kangasmetsän reunassa, venevalkamineen, vanhan mallisine pyydysaittoineen on mitä somin tyyssija; siihen tavallisesti joutokalastajat asettuivat majailemaan lammella kalastellessaan. Kapelo otettiin kosken alle soutamaan, milloin hän vähänkin jouti, ja jos kukaan, niin hän tunsi kalapaikat ja miten venettä oli kuljetettava. Herttaisempaa paikkaa loikoilemiseen ei olisi saattanut toivoa kuin Kapelon vihanta päivärinne, aivan kosken kuuluvissa, eikä parempaa viiliä kuin hänen aitoissaan, lehmän riipimää jokirannan lihavista ruohoista. Näillä seuduin, joko torpassa taikka koskella, niihin aikoihin enimmäkseen tapasikin kaksi vakavaluontoista pappismiestä, milloin he virkatoimilta joutuivat. Molemmat olivat intohimoisia kalastajia. Joskus he vetivät nuottaakin milloin Muhosjoessa, milloin pääjoessa, mutta enimmäkseen istuivat Montanlammella onkimassa harjuksia. Ukko Kapelo souti kierrellen ja kaarrellen niitä seutuja, missä kosken lieve aallokon asetuttua kumpuili voimallisina pyörteinä. Siitä kohosi joskus pirteätä hopeakylkistä koskikalaa, kuin olisi padasta nostellut. Tyytyväisyyden hohto vakavilla kasvoillaan, silmissään vilkkaus, jota oli melkein mahdoton vakavuudellakaan peittää, molemmat papit istuivat siinä kaiket iltapäivät, eivätkä väsyneet perhosiaan heittelemään, kun oli hyvä syöntiaika – eivätkä paljon huonollakaan. Päivettyneinä, yksinkertaisissa puvuissaan ei näitä sananpalvelijoita, jotka pyhänä seisoivat pöntössä niin juhlallisen näköisinä mustassa takissa ja valkoiset liperit leuan alla, olisi juuri ukko Kapelon kaltaisesta erottanut muuta kuin pyylevämmän muotonsa kautta. Eivätkä he tämän elinkeinon ahneudessa suinkaan hänestä jäljelle jääneet. Pääsin mukaan montakin kertaa, kun olin luvannut ääneti istua. Näillä onkiretkillä miellyin niin lammen luontoon, joka oli koskea, virtaa ja järveä, kaikkea samalla haavaa, ja Kapelon hauskaan torppaan, että jos saisin vapaasti paikkani valita, niin istuisin siellä vieläkin joka kesä. Ehkä sanon pahasti, mutta joskus minusta näytti onkimiesten kasvojen päällitse kulkevan kuin pilven varjo, kun keskellä parasta kalansaantia sanantuoja kutsui vähemmän ajallisiin toimiin.

Ei sekään vielä koskea tunne, joka sen kerran laskee ja takaisin sauvookin. Vasta se siihen ihastuu ikihyväksi, joka sen vielä onkiikin.

Pyhäkosken yläpuolella Oulujoki enimmäkseen virtaa vuolaana kymenä matalampien ja korkeampien törmäin välillä. Ainoastaan yksi koski on tällä välillä, eikä sekään ole kova. Törmäin päällä on maa lakeata tasankoa, syrjemmällä nopeaan laajoiksi soiksi muuttuvaa; tasaisuutta rikkovat ainoastaan sivulta tulevat syrjäjoet, jotka pehmeään maahan ovat uurtaneet syviä laaksoja. Näiden poikkilaaksojen kohdalla on maantielläkin suuret mäet, muutoin se on melkein tasaista. Asutus ylempänä yhä harvenee, erämaa ulottuu yhä tiheämmin aina jokeen saakka.

[Kuva: Niskakosken niska]
Niskakosken niska.

Vasta Niskakoskella ovat maisemat jälleen vaihtelevat ja suuripiirteiset. Kierrellen Oulujoki siinä katkaisee ensimmäisen kynnyksensä, ei kuitenkaan yhtämittaisena koskena, kuten Pyhässä, vaan pitkänä koski jaksona. Voimalliset putouspaikat ja kiivaat virrat vuorottelevat taajaan peninkulman mittaisella koskella.

Niskakosken luonto senvuoksi eroaa melkoisesti Pyhäkoskesta. Se on avonaisempaa ja monivaiheisempaa. Mutta jos kuohuvat mäet ovatkin lyhemmät, niin sitä kovempi on korvissa vedenkäynti ja aallokko.

[Kuva: Myllyrannan ruukin raunioita]
Myllyrannan ruukin raunioita.

Kosken niskassa on Vaala, tervaveneitten satama, aavan Oulujärven rannassa. Kauniin lehtoisen saaren kahden puolen koski lähtee matkaan. Uoma on kivinen, rannat matalat. Mutta alempana kohoavat törmät, vaikk’eivät rannat olekaan niin luoksepääsemättömät kuin Pyhän, vaan taajaan katkeilevat. Pyhällä on vaikea maihin laskea, kun on kerran koskelle lähtenyt, mutta Niskakoskella voi poiketa joka korvan alle. Joka tahtoo Niskakoskeen tutustua, ei sen vuoksi lähde terva veneeseen, vaan palkkaa eri veneen. Siten voi koskella elää koko päiväkauden ja montakin päivää, milloin ylempänä, milloin alempana, onkia ja rajattomasti nauttia koskimaailman raikkaudesta. Kuin höyhen keinuu vähäinen vene aalloilla, hiipii joskus varovaisesti ja vähitellen, ohjaajan kiivaasti soutaessa, aivan kamalimpain kuohujen niskaan, mutta nousee taas taiten turvallisemmille paikoille. Näin voi onkia melkein joka kiven kainalon. . . juuri kainaloissa kalat vaivalloisella nousumatkallaan lepäävät. Monenlaiset paadet kierrättävät vettä puolella ja toisella, mutta ihmeteltävällä taidolla venemies soutaen, sauvoen, väistää vaarapaikat ja antaa veneen verkalleen solua alaspäin paraita onkipaikkoja myöten. Pahimmista korvista täytyy kuitenkin pieni vene laskea köydessä. Aalto sen muutoin täyttäisi. Semmoinen on jylhä Siitari, jossa kuormaveneelläkin laskettaessa valtava vedenkäynti saa matkustajan epäröimään, pitäisikö hänen enemmän pelätä, vaiko ihailla. Kouristaa se rohkeankin sydänalaa ja saa sanat hetkeksi hyytymään hänen kielellään. Siitarissa ei ole vaaraa kivistä, mutta aalto voi helposti täyttää veneen. Melkein vielä huikeampi on kyyti Otermassa, mutta aalto ei ole niin korkea, valtio kun on kaivattanut kuormaveneitä varten erikoisen laskuväylän. Pitkin matkaa ovat rannat mitä vaihtelevimpia. On synkkää kuusikkoa, on petäjäkangasta, on niittyrantoja, vainionniemiä, lehtoja, kumpuja ja poikkipuolin koskeen juoksevia syviä laaksoja, mutta kaikkialla kuitenkin louhikko rantaa lähinnä.

Kauneimpia Niskakosken maisemista on näköala korkealta törmältä viimeisen putouksen alta. Siinä on virta puskenut kankaaseen laajan poukaman. Korkean äyrään alla kaartaa joki sysimustana, vaahtilauttoja kantaen, törmältä kuvastuu sen pintaan kankaan punarivinen reuna. Varsinkin illalla, jolloin männynrungot kauneimmin loistavat, on vastakohta metsänrinnan, kermaisen vaahdon ja mustan suvannon välillä kaunis. Ja vuodenaikain mukaan se on kaunein keväällä siihen aikaan, jolloin joen rannassa lehtimetsät alkavat ruostua ja kesä selvään päästä voitolle. Kasvullisuudessa on silloin sama ilon ja vakavuuden rinnakkaisuus, kuin on itse jokiluonnossakin.

On Niskakoskella kuitenkin alakuloiset, melkeinpä surullisetkin piirteensä. Tähän ei vaikuta ainoastaan se, että kolkko erämaa soineen niin läheltä hipaisee sen rantoja, vaan myös muutamat asutuksen seikat. Kosken kiertämällä niemellä on pari taloa, jotka ovat joutuneet yhtiöitten haltuun. Umpeen nurmettuneilla pihoilla ei enää näy liikkujaa, kaikki on autiota, kadonnut on hauska talonpoikainen elämä, ainoastaan kulkukissa hiipii nurkissa, piilotellen rakennuksien alle saalistaan. Vuorilaudat retkottavat irrallaan, turhaan aurinko luo aamulla herättävän loisteensa särkyneihin ikkunoihin, kaikki rappeutuu, vainiot ovat nurmella, aidat lahonneet. Toinen surkea hävityksen kuva kohtaa ylempänä kosken vasemmalla rannalla, jossa ennen oli Myllyrannan ruukki. Näillä seuduilla, ja ylämaissa paljon kauempana maan sisässäkin, oli viime vuosisadan keskivaiheilla omituinen yritteliäisyyden aika, jolloin järvimalmia koetettiin jalostaa taottavaksi metalliksi ja koskien voimaa käyttää teollisuuden palvelukseen. Sen’aikuinen laitos on tuo Myllyrannan ruukkikin. Pitkät sortuvat kiviruuhet, muhkea, saareen rakennettu silta, jonka jäät ovat poikki reväisseet, kokoon luhistuvat ränstyneet rakennukset todistavat enää näitä alkuunsa nukkuneita yrityksiä.

Mutta mitäpä niistä. Eivät nuo alakuloiset maisemat jaksa kuin hetkeksi häiritä Niskakosken vilkasta luontoa. Mielellään matkailija täällä viipyy ja hauskoilla muistoilla hän viivyttyään lähtee.

[Kuva: Oulujoki Muhoksella]
Oulujoki Muhoksella.