Aika ennen nykyistä asutusta

Tietoja esihistorialliselta ajalta on niukasti. Siitä, että Utajärven seudulla on liikkunut, varmaan asunutkin ihmisiä jo kivikauden aikana, todistavat Utajärveltä tavatut kolmisenkymmentä kivikautista asumapaikkaa ja parisensataa löydettyä ja rekisteröityä kivikautista esinettä. Määrä on suurempi kuin Muhoksella mutta pienempi kuin entisen Säräisniemen alueelta tehdyt 500 rekisteröityä esinelöytöä. Tuon ajan asukkaiden alkuperästä ei ole luotettavaa tietoa.

Enemmän tietoa on ennen nykyisen asutuksen tuloa, ja vielä sen aikana, seudulla asuneista ja erätaloutta harjoittaneista lappalaisista. Heistä kertovat seudun monet lappalaisperäiset nimet, kuten esimerkiksi Utajärvi, Utakoski, Rokua, Vaala, Sanginjärvi, Utosjoki ja Naamanjoki. Muistitiedon mukaan viimeiset lappalaisten porotokat ovat poistuneet Rokuan ja Ahmaksen mainioilta jäkäliköiltä vasta Ruotsin vallan lopulla. Kyllä sinne vieläkin sopisivat ajoporot paremmin kuin haisevat ja rämisevät moottorikelkat! Lappalaisasutuksen perintöä on myös juorkunalaisten vielä nykyisinkin harjoittama porotalous.

Paikkakunnan tapaan osa entisajan muistomerkeistä on hävitetty. Voimalaitosrakentajat upottivat Oulujokea tuhotessaan vesimassojen alle muinaisten kalastajien Utosjokeen ja Niskanjokeen suurella vaivannäöllä rakentamien lapinpatojen ohella myös paljon muuta korvaamatonta kulttuuriperintöä.

Nykyisen asutuksen synty

Ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen lopulla liikkui seudulla lappalaisten lisäksi vain satunnaisesti ”kainulaisiksi” sanottuja länsisuomalaisia, lähinnä satakuntalaisia, eränkävijöitä. Viimeistään 1200-luvulla alkoivat myös karjalaiset ja venäläiset liikkua seudulla Oulujokea kulkuväylänään pitäen. Vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhassa Pyhäjoen ja Kemijoen välinen alue nykyisestä Pohjanmaasta tunnustettiin Novgorodin ruhtinaan omaisuudeksi. Venäläiset antoivat nykyiselle Pohjois-Pohjanmaalle nimen Semidesatskaja Korela eli ’Seitsemän kymen Karjala’.

Ruotsin ja Novgorodin viranomaiset tekivät Pähkinäsaaren rauhan jälkeen monia uusia rajasopimuksia, joissa Ruotsin kuninkaan valtapiirin rajaa siirrettiin itään päin. Erään 1400-luvun rajasopimuksen mukaan raja kulki nykyisen Utajärven halki Oulujoen eteläpuolta Vaalan Kauonputaasta Muhoksen Pällinkorvaan ja sieltä Kuusamoon. Oulujoki oli silloin yhteisenä kulkuväylänä toiminut rajajoki, joka erotti kahden hallitsijan alamaisten eränautinta-alueet toisistaan.

Eräs silloisista rajamerkeistä, Hyrkkään ja Sotkan välillä sijainnut Ruskonkivi, on kokenut kovia, eikä siitä enää löydy niitä merkintöjä, joita kivessä tietojen mukaan on ollut. Toinen rajakivi voi löytyä, kun Oravan talon pirtin uuni joskus puretaan! Ainakin perimätieto kertoo uunin perustassa olevan suuren kiven, johon on hakattu kuvia ja kirjaimia.

Rajariidat riistamaista alkoivat kun Pohjanlahden rannikolla asuvat kainulaiset ryhtyivät liikkumaan jokivarsia ylöspäin Novgorodin alueelle, ensin eränkäyntiin ja vähitellen vakinaisiksi asukkaiksi. Nykyisen Utajärven pitäjän alueelle rakensivat ensimmäiset kainulaiset eli länsisuomalaiset uudisasukkaat savupirttinsä tiettävästi vasta 1400–1500 luvun vaihteessa. Asutus alkoi nykyisin Sotkajärven ja Utajärven kylinä tunnetulla alueella. Utajärven puhekielen eli murteen arvellaan olevan tuolta ajalta.

Oulujärven seudun Novgorodille kuuluvat asumattomat erämaat kiinnostivat Ruotsin kuninkaita. Kustaa Vaasan aikana niitä alettiin valloittaa venäläisiltä asutustoiminnan avulla. Silloista asutustoimintaa johtivat Savonlinnan linnanisäntinä toimineet kuninkaan käskynhaltijat. Ensimmäiset savolaiset uudisasukkaat tulivat Oulujärven rannoille vuoden 1520 tienoilla. Vuosina 1542–1553 uudisasutus oli vilkkaimmillaan. Osa uudisasukkaista siirtyi Oulujokivarteen täydentämään hieman aiemmin alkanutta länsisuomalaislähtöistä uudisasutusta.

Utajärven seutua nimitettiin vuoden 1550 maakirjassa uudisasukkaiden heimon mukaan Savonkyläksi. Oulujokivarren lisäksi savolaisasutusta levisi samaan aikaan Siikajokilatvoille ja Kiiminkijokivarteen. Kaikki uudisasukkaat eivät kuitenkaan olleet savolaisia, vaan muutamien sukujen arvellaan tulleen Oulujokivarteen suoraan Karjalan kannakselta.

Vanhanvihan aika

Venäjän tsaari Iivana IV ei katsonut Kustaa Vaasan asutustoimintaa kovin suopeasti vaan antoi sotaväelleen käskyn tuhota se. Kun Ruotsin kuningas lähetti sotilaita uudisasukkaiden turvaksi, alkoi kostosotien aika. Se huipentui 1570 alkaneen vanhanvihan aikana tapahtuneisiin hävitysretkiin rajan molemmille puolille. Uhreina olivat äidinkielenään suomea puhuvat ihmiset rajan molemmin puolin, vienalaiset ja suomalaiset. Nämä keskenään kauppaa käyneet ja sovussa eläneet heimot saatiin sotimaan keskenään. Hävitysretkiä johtaneista suomalaissukuisista sissipäälliköistä, Juorkunassa vanhuutensa viettäneestä kiiminkiläisestä Pekka Vesaisesta ja vienalaisesta Juho Rokattsusta, tuli maittensa kansallissankareita!

Sodan alkuvaiheessa savolaisasutuksen hävitykset kohdistuivat Oulujärven rannoille ja muualle Kainuun alueelle. Oulujokivarsi säästyi suuremmilta tuhoilta.

Vuonna 1579 Savonlinnan linnanherra Klaus Fleming määräsi Hannu Garpin johtamaan Vienaan tehtävää suurta hävitysretkeä. Retken epäonnistuttua Garp rakennutti Oulujoen niskaan puolustuslinjan. Sen turvin Oulujokivarsi säilyi tuhoilta vielä muutamien vuosien ajan, mutta kun Garp sotilaineen poistui, oli tie Oulujokivarren kyliin ja lännemmäksikin auki. Jo vuodesta 1583 lähtien silloisen Limingan pitäjän kylät joutuivat hävityksen kohteeksi. Syksyllä 1585 venäläiset surmasivat ”Raappanan ja Kurjenpolven kylissä”, siis Niskankylässä, kolmisenkymmentä henkilöä. Joulun jälkeen, ”viidentenä joulupäivänä” samana vuonna, vainolaiset polttivat Juorkunan kylän ja tappoivat siellä 95 henkeä, joukossa aikaisemmin Oulujärvellä vangittuja liminkalaisia kalastajia. On muistettava, että Liminka ulottui silloin Oulujärveen saakka.

Hävitys täydentyi seuraavana vuonna. Maaliskuun 23. päivänä 1586 yllätti vihollisjoukko Kankarissa kaskimailtaan rukiita hakemassa olleet liminkalaiset ja tappoivat syntyneessä kahakassa liioittelevalta tuntuvan tiedon mukaan 120 miestä.

Vuoden 1586 veroluetteloon on merkitty vihollisen polttamiksi Oulunniskassa 14 taloa, Sangilla ja Juorkunassa 14 taloa, Kurjenpolvessa 6 taloa, samoin Ahmaksen ainoat eli Mauno Räisäsen ja Paavo Pyykön talot. Utajärvenkylässä vainolaiset ehtivät tuhota vain Maunu Kotilan talon. Seuraavana vuonna, tarkemmin heinäkuun 18. päivänä 1587, vihollinen hyökkäsi Oulunniskan, Utajärven ja Sotkan kyliin. Silloin tuhottiin neljää taloa lukuunottamatta kaikki edellisinä vuosina polttamatta jääneet asumukset.

Limingan kirkkoherra kertoo kuolonuhreista kuninkaalle lähettämässään kirjeessä niiden määrää ehkä hieman suurennellen. Hän kirjoittaa seurakunnassaan noina vuosina surmatun yli 1 000 ihmistä, eli yli kaksikolmasosaa pitäjän asukkaista. Osa asukkaista kuitenkin pelastui pakenemalla pakopirtteihin tai rauhallisemmille seuduille. Voidaan todeta, että Utajärven asukkaat kokivat rajaseudun kirot kovin raskaina noina kärsimysten vuosina 1580-luvulla.

Oliko utajärvisiä mukana ylikiiminkiläisen talollisen Pekka Vesaisen johtamilla, mm. Solovetskiin ja Petsamoon suuntautuneilla kostoretkillä vuosien 1587–90 aikana, ei tiedetä varmuudella. Luultavasti oli. Näitä Vienaan suuntautuneita tuhoamisretkiä tehtiin noina vainovuosina monia muitakin kuin Hannu Garpin ja Pekka Vesaisen retket. Ruotsin kuninkaan käskystä ja Sven Baggen johdolla tehtiin vuosina 1591 ja 1592 suurin voimin Vienanmerelle ulottuneet hävitysretket. Niiden yhteydessä suomalais-ruotsalaiset joukot tuhosivat myös Kemin kaupungin ja linnoituksen. Nämä kauas itään ulottuneet tuhoamisretket vaikuttivat siihen, että sota saatiin loppumaan.

Vanhanvihan katkerat ajat päättyivät aselepoon loppiaisena 1593. Rauhansopimus allekirjoitettiin 30 vuoden lähes yhtämittaisen sotimisen jälkeen Täyssinässä 18.5.1595. Sen tärkein tulos oli, että venäläiset myönsivät Oulujokivarren ja Oulujärven erämaan kuuluvan Ruotsin kuninkaalle.

Sotia ja kulkutauteja 1600-luvulla

Täyssinän rauhan jälkeen alkoi Utajärven kylissä muutaman vuosikymmenen pituinen jälleenrakentamisen aika. Moniin autioituneisiin taloihin löytyi isännäksi entinen isäntä tai sukulainen, mutta useat talot jäivät autioiksi siksi, kunnes joku uusi asukas otti ne käyttöönsä. Rauhan tullessa Utajärven kylien 41 talosta oli jäljellä vain yhdeksän, niistä viisi Sotkalla. Vuonna 1633 oli veroa maksavia taloja 52, mutta vuonna 1695 veroja maksoi jo 86 talollista.

Oulun linnan ja jokivarren turvaksi Pohjanmaan maaherra Johan Graan rakennutti 1656 Utajärvelle, Sotkakosken niskaan, nykyisten Merilän ja Lerkan talojen puoliväliin, hirsirakenteisen linnakkeen eli skantzin.

Uusi rasitus seudun asukkaille tuli Ruotsin kuninkaiden 1600-luvulla käymistä sodista, uusista Vienan-retkistä, Puolan sodista ja varsinkin 30-vuotisesta sodasta Saksassa. Sotaväenotot ja sotaverot rasittivat asukkaita. Pohjanmaan rykmentissä palveli monia utajärvisiä, ja Porilaisten marssissa mainituilla tanterilla vuoti utajärvistäkin verta.

Vuosisadan suurin onnettomuus ei kuitenkaan johtunut sodista, vaan nälästä ja kulkutaudeista. Niihin kuoli pelkästään nykyisen Utajärven kylissä suurina kuolonvuosina 1696–97 yli sata henkilöä. Lukuisia taloja autioitui, kun niiden isännät ja emännät joutuivat kerjuulle. Toipuminen tästä onnettomuudesta näyttää tapahtuneen nopeasti, mutta uusi onnettomuus oli lähellä.

Isonvihan aika

Isonvihan aikana 1714–21 Utajärven asukkaat joutuivat jälleen turvautumaan pakopirtteihinsä. Venäläistä sotaväkeä, kasakoita, liikkui noina vuosina usein Utajärven kautta Kajaanista Ouluun ja päinvastoin. Näiden marssien aikana kurittomat kasakat tekivät Oulujokivarren ja varsinkin Kiiminkijokivarren kylissä surmatöitä ja ryöstöjä. Niitä muistellaan vanhoissa perinnetarinoissa. Pahimmat kauhut koettiin vuonna 1716. Utajärvellä tapahtuneista tuhotöistä ei ole säilynyt paljonkaan kirjallista tietoa. Jokunen tiedonmurunen on kuitenkin säilynyt. Tiedetään esimerkiksi, että vainolaiset tuhosivat Ahmaksen Korholan, sillä talon uusi isäntä sai sillä perusteella verovapauden muutamiksi vuosiksi.

Utajärven linnakkeella oli sodan alussa muhoslaisen entisen sotilaan Lauri Valkosen johtama vartio-osasto. Lauri-päällikkö ei pitänyt sotapäiväkirjaa, joten ei tiedetä, taisteliko hän venäläisten kanssa. Utajärvisiä sotilaita osallistui vuosina 1718–19 Kaarle XII:n sotaretkelle Norjaa vastaan, ja heistä ainakin Pekka Kolehmainen, Heikki Nurro, Heikki Pyykkö ja Antti Seppänen menehtyivät Norjan tuntureille.

Ennen Isoavihaa, vuonna 1712, Kainuussa tuhoa tuottaneen ”Sarkasodan” tapahtumat eivät historiantutkijoiden luotettavantuntuisten selvitysten mukaan ulottuneet Utajärvelle, vaikka vielä 1990-luvulla olen kuullut perimätietoa Sarkasodan tuhoista Utajärvellä. Parin Hoffrenin sukuun kuuluvan kajaanilaisen miehen muuttaminen Utajärvelle on kyllä Sarkasodan seurausta, mutta sitähän ei voitane pitää onnettomuutena; pikemminkin se vain rikastutti nykyutajärvisten sukuperimää.

Pikkuvihan aika

Isonvihan jälkeen alkoi Utajärvellä rauhallisempi aika. Autioituneet talot asutettiin nopeasti ja uudistiloja perustettiin. Kruunu tuki monin toimin jälleenrakentamista ja seudun kehitystä. Peltoalat ja karjamäärät alkoivat lisääntyä. Vuosina 1750–1799 Utajärvelle perustettiin 113 uudistaloa. Myös asukasmäärä alkoi tasaisesti nousta.

Rasittavat sotaväenotot korvattiin ruotujärjestelmällä. Utajärvelle perustettiin 12 ruotutorppaa ja niille annettiin silloisen tavan mukaisesti ruotsinkieliset nimet: Särkijärvelle Pikman, Juorkunaan Sillman, Sangille Sparf ja Skott, Sotkalle Ekorn ja Hägg, Utajärvenkylään Lärcka ja Blinck, Ahmakselle Smedh ja Jägare sekä Niskankylään Trygg ja Fäldt. Ruotusotilaiden määrä ja nimet vaihtelivat hieman eri aikoina. Muutamia Muhoksen ruotujen ylläpitämiä sotilaita asui toisinaan Utajärven puolella ja päinvastoin. Ruotusotilaiden ylläpito oli taloille paljon mieluisampi ja pienempi rasitus kuin aikaisemmat väenotot ja mielivaltaiset sotaverot.

Tervanpoltto, viinankeitto ja sen myynti matkamiehille sekä lohenpyynti kukoistivat, ja muutamille utajärvisille taloille alkoi pikkuhiljaa kertyä varallisuuttakin.

Alkaneen rauhallisemman ajanjakson rikkoi 1740-luvulla käyty pikkuvihaksi nimitetty sota. Pohjanmaan rykmentin Kemin-komppania, jossa Utajärven ruotusotilaat palvelivat, marssitettiin Kajaaniin, ja rykmentin pääosa siirrettiin Kymenlaaksoon. Elokuussa 1742 rykmentti muiden Ruotsin armeijan joukkojen kanssa antautui ja luovutti aseensa venäläisille. Nämä marssivat Pohjois-Suomeen ja perustivat Utajärvellekin pienen varuskunnan ja viljavarikon. Tällä kertaa venäläisillä oli kova kuri, ja miehittäjät, joista suurin osa oli serbialaisia ja unkarilaisia husaareja, käyttäytyivät siivommin kuin isonvihan aikana. Raunioiden ja hautojen asemesta syntyi muutamia avioliittoja ja joitakin aviottomia lapsia, joiden isäksi Muhoksen pappi merkitsi kastettujen kirjaan ”ryssande”.

Aivan rauhassa venäläiset eivät saaneet Utajärvellä huseerata (Tämä utajärvinen sana lienee peräisin em. husaareista!), sillä huhtikuussa 1743 kuulun sissipäällikön, kapteeni Tapani Löfvingin kivekkäät ryöstivät Utajärvellä sijainneen venäläisten viljavaraston ja surmasivat varikkoa vartioineet sotilaat. Näiden leposija lienee ollut se joukkohauta, joka löydettiin sotien jälkeen Utajärven kirkkotarhan kunnostustöiden yhteydessä.

Muhoslaiset avustivat kappalaisensa Gabriel Ståhlbergin johdolla kivekkäiden viljasaaliin jakamisessa ja saivat kärsiä venäläisten kostotoimenpiteet. Muhoksella poltettiin 20 taloa, joukossa kappalaisen pappila. Pappiparka vangittiin ja pahoinpideltiin.

Ruotsin vallan loppusodat

Muihin 1700- ja 1800-luvun sotiin utajärviset osallistuivat vain edustajiensa eli ruotusotilaiden ja vapaaehtoisten kautta. Pommerin sodan 1757–62 aikana Kemin komppania, johon utajärviset ruotusotilaat kuuluivat, oli kotimaakunnan turvana.

Kustaa III:n sodassa 1788–90 Pohjanmaan rykmentti oli mukana Haminan valtausyrityksessä ja muutamissa muissa kahakoissa. Osa rykmenttiä, eli Kemin komppania, jossa Utajärven ruotusotilaat palvelivat, oli suojaamassa omaa maakuntaa itärajalla, mutta se liitettiin tammikuussa 1789 Karjalan prikaatiin. Taistelut jatkuivat pienimuotoisina Savon rintamalla. Ruotusotilaiden lisäksi tähän sotaretkeen koottiin vuonna 1789 vapaaehtoisia. Muhoksen pitäjästäkin mainitaan löytyneen parisensataa miestä. He eivät kuitenkaan ehtineet varsinaisiin sotatoimiin. Tämä Kustaa-kuninkaan sotaretki päättyi 13.8.1790 Värälän rauhansopimukseen.

Suomen sodassa 1808–09 Utajärven ruotusotilaat, joiden määrää oli lisätty vuosien 1803–04 ruotutasauksessa, taistelivat kunniakkaasti kenraali Sandelsin joukoissa mm. Pulkkilassa ja Koljonvirralla. Kemin komppanian lisäksi sodan jatkuessa palvelukseen määrättyjä Oulujokivarren miehiä palveli myös Oulussa perustetussa Pohjanmaan Kenttäpataljoonassa. Utajärvisiä oli mukana Ruotsin puolellakin käydyissä taisteluissa ja myös kenraali von Döbelnin pitämässä sodan loppukatselmuksessa Uumajan torilla 8.10.1809.

Oman ja venäläisen sotaväen elintarvikkeiden ja rehun pakko-otot rasittivat tämän Suomen sodan aikana jokivarren asukkaita. Toisaalta Venäjän armeijan tiedetään hankkineen tarvikkeita myös rahalla ostaen; ainakin he ostivat Utajärven Niskankylältä muutamien tervahautojen tuotannon.

Venäjän vallan aika

Suomen sodan seurauksena vaihtui utajärvistenkin hallitsijaksi Venäjän tsaari. Samalla alkoi seudun historian toistaiseksi pisin yhtäjaksoinen rauhankausi. Utajärven talous kehittyi myönteisesti, jokivarren männiköt poltettiin tervaksi ja vaihdettiin erilaisiksi hyödykkeiksi, suoviljelys lisäsi talojen karjamääriä, ja Oulujokivarren miehet hankkivat tuloja Oulujoen liikenteestä laskumiehen ammatissa sekä viinan keitolla ja myynnillä. Viimeksi mainitun elinkeinon arvioitiin antaneen viidenneksen utajärvisten rahatuloista.

Jokivarren talolliset kokivat 1800-luvun puolivälin jälkeen kaksi rahakukkarossa tuntuvaa menetystä. Viinan kotipoltto kiellettiin, ja metsälait tulivat voimaan. Edellinen lopetti – tai ainakin vähensi – jokivarren taloista kainuulaisille matkamiehille tapahtunutta tuottavaa viinan myyntiä, ja jälkimmäinen määräys haittasi toisen nestemäisen kauppatavaran, tervan, tuotantoa. Kyllä silloin Utajärven kylissä Helsingin ja Pietarin herroja herjattiin!

Teollisuutta syntyi jokivarsille, kun Utajärvelle perustettiin kaksi rautaruukkia: Niskankylälle 1838 Myllyrannan rautaruukki ja Särkijärvelle 1854 Kurimon rautaruukki. Näiden laitosten kukoistuskausi jäi lyhyeksi, mutta ne ehtivät aikanaan antaa työtä ja toimeentulon kymmenille utajärvisille. Ne myös aiheuttivat Utajärven asutusta rikastuttaneen muuttovirran. Rautaruukkeihin muutti ammattimiehiä muualta Suomesta, eniten Pohjanmaan ruotsalaisseudulta Uudenkaarlepyyn tienoilta. Heidän jälkeläisiään asuu täällä edelleenkin. Eräät paikkakuntalaisetkin hankkivat rautaruukeissa korkean ammattitaidon. Simo Pussinen, myöhemmältä nimeltään Niemelä, yleni Myllyrannan ruukinrengistä Kurimon ruukin masuunimestariksi.

Pienteollisuuttakin syntyi. Niskankylän Oilinginniemeen perustettiin 1800-luvun lopulla uudenaikainen rautarakenteinen terva- ja pikitehdas, uuttamo. Se oli paljon tehokkaampi kuin aikaisemmat tervahaudat. Mitään suurempaa rikastumista ei kuitenkaan ole havaittavissa tapahtuneen tämän ”rötöksi” kutsutun tuotantolaitoksen omistaneissa Oilingin, Kangas-Korholan ja Palo-ojan isännissä tai heidän taloissaan.

Utajärven seurakunta

Utajärven kylät kuuluivat vuodesta 1477 lähtien Limingan pitäjään. Limingan papit hoitivat utajärvisten uskonasioita ja pitäjähallintoa vuoteen 1610. Silloin nykyisin Muhokseen ja Utajärveen kuuluvat kylät siirrettiin Oulun pitäjään. Muhoksen kappeliseurakunta itsenäistyi omaksi seurakunnaksi 1762, ja samalla Utajärvestä tuli Muhokseen kuuluva kappeliseurakunta, joka sai oman kappalaisen, kirkon ja pappilan. Itsenäinen kirkkoherrakunta Utajärvestä tuli vasta 1886. Maalliset hallintoasiat siirtyivät kirkolta kuntakokoukselle jo 1865.

Utajärven ensimmäinen oma pappi, kappalainen, oli edellä Tapani Löfvingin kivekkäiden yhteydessä mainittu Gabriel Ståhlberg. Myös hänen poikansa ja pojanpoikansa ovat toimineet kappalaisena Utajärvellä.

Utajärven lukkarin virkaa hoiti aluksi Muhoksen lukkari Samuel Aspegren. Vuonna 1781 alkoi Jurvelin-sukuisten lukkarien pitkä toimikausi. Ensimmäinen kirkonisäntä oli Postilan isäntä Erkki Nurro. Hän toimi utajärvisten edusmiehenä jo silloin, kun omaa kirkkoa ja pappia tänne touhuttiin.

Länsitornillisiin tukipilarikirkkoihin kuuluvan kirkon rakensivat pitäjän miehet ylikiiminkiläisen Heikki Väänäsen, toisen tiedon mukaan sankilaisen Heikki Määtän, johdolla. Rakennustyötä valvoi seurakuntalaisten edusmiehenä Roinilan isäntä, Ahmaksen Räisästen sukua alun perin oleva Heikki Roininen.

Varsinkin 1764 valmistuneesta Heikki Väänäsen suunnittelemasta kellotapulista tuli kaunismuotoinen. Se on säilynyt nykypäiviin lähes alkuperäisessä ulkomuodossaan. Ainoastaan kelloaukkojen alapuolella olleet kauniit maalaukset on tuhottu. Itse kirkkoa on korjattu vähemmän tai enemmän onnistuneesti useaan kertaan. Kirkon nykyinen, alkuperäistä karunkaunista muotoa aika paljon muistuttava ulkonäkö saatiin vuosina 1970–71 tehdyn entistämisremontin tuloksena.

Liikenneolot

Vanhin kulkuväylä Utajärvellä on Oulujoki. Oulujokea on käytetty liikenneväylänä jo esihistoriallisena aikana. Mahtava joki 1700-ja 1800-luvuilla perattuine koskineen kehitti Utajärvelle erikoisen ja ainutlaatuisen laskumiesten eli koskenlaskijain ammattikunnan. Vanhin tunnettu valtion palkkaama laskumies oli sotkalainen Olli Kamari, joka sai 1611 verovapauden toimiakseen Pyhäkosken laskumiehenä.

Vuosina 1887–1944 Oulujoki oli eräs Suomen Matkailijayhdistyksen tärkeimmistä matkailureiteistä. Oulujoki antoi silloin toimeentulon monille kymmenille matkailun parissa toimiville laskumiehille, soutajille ja kestikievareissa, hotelleissa sekä kahviloissa työskenteleville utajärvisille.

Utajärven toiseksi vanhin kulkuväylä on nykyisin Keisarintieksi kutsuttu vanha postitie Oulusta Säräisniemelle. Sen rakennuttivat Oulun linnan käskynhaltijat Iisak Behm ja Erik Hara 1600-luvun alussa jo 1500-luvulla käytössä olleen talvitien paikalle. Tie valmistui 1613 ja toimi osana Riiasta Viipurin ja Savonlinnan kautta Ouluun ja sieltä Pohjanlahden ympäri Tukholmaan johtavaa valtaväylää.

Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf matkusti tämän tien kautta talvella 1622 Liivinmaan sodasta valtiopäiville Tukholmaan. Muistitiedon mukaan tietä kutsuttiin sen jälkeen Kuninkaantieksi. 1800-luvun puolivälissä ahmaslaiset sanasepät muuttivat nimen Keisarintieksi, kun muistelivat niitä päivätöitä, joita olivat joutuneet tekemään 1820-luvun alussa tien kunnostamiseksi tsaari Aleksanterin veneen kuljetusta varten.

Kuninkaantiestä, ainutlaatuisesta historiallisesta rakennelmasta, olisi Utajärven Mustikkakankaan ja Vaalan Neittävänkylän välinen osuus kunnostettavissa vähällä vaivalla museotieksi ja matkailunähtävyydeksi.

Kuninkaantien varressa oli jo 1600-luvulla kestikievariverkosto. Jokiväylän kulkijoille oli oma kestikievari Niskankylän Kolehmaisessa. Tienvarren kievarit sijaitsivat silloin Ahmaksen Kolehmaisessa ja Utajärven Nurrossa eli Ollilassa. Ollilan nimi muuttui Postilaksi, kun Utajärven kestikievarista tuli postitalo 1690-luvulla. Näistä ajoista on muistona nykyinen Postilantie. Oulusta alkanut postireitti jatkui Utajärvellä Ahmaksen ja Säräisniemen kautta Savonlinnaan ja Viipuriin asti. Toinen postilinja lähti Postilasta Sangille Määtän kievariin ja jatkui sieltä Kainuuseen.