Sivut

Sodan jälkeen

Talvisodan vuosina 1939 ja 1940 liippatehdas ei ollut toiminnassa juuri lainkaan, vaikkakin tehtaan jauhomylly oli käytössä tarpeen mukaan ja turbiinilaitos tuotti edelleen sähköä konttoriasuintaloon. Sotavuodet 1939–1944 hiljensivät kiven viennin kaikkialla Suomessa, lukuun ottamatta pieniä toimituksia Saksaan. Jatkosodan aikana liippatehtaasta tuli saksalaisten tukikohta. Yhteistyö oli miellyttävää ja saksalaiset kohtelivat siviilejä hyvin, sillä valtaosa sotilaista oli itävaltalaisia vuoristojääkäreitä. Välirauhan aikana tilanne oli niin hankala ja levoton, että Kansallispankki pysäytti tehtaan toiminnan, mutta se toimi edelleen kotina evakoille. Tehdas säilyi miltei vahingoittumattomana sodilta. Vain Jyrkänkosken silta oli räjäytetty ja tämänkin rakennustyöt valtio kustansi. Iso pirtti toimi evakkoperheiden väliaikaismajoituksena ja tehdas pystyi tuottamaan kiveä ja puuta jälleenrakennustarpeisiin.

Sotien jälkeen Eino Moilanen ja Johan Vilhelm Määttä neuvottelivat Kansallispankin johtaja Hervan kanssa liippatehtaan kohtalosta. Kuusamon Osuuskassan hallituksen puheenjohtajan Severi Pulkkasen avulla he saivat neuvoteltua pankkilainan. Perustettavaan tehdasyhtiöön, Kuusamon Kovasin Oy:hyn hankittiin muutakin väkeä, lähinnä Määttiä ja Moilasia, mutta myös Kantolan Törmäsiä. Eino Moilanen toimi hallituksen puheenjohtajana tehtaan perustamisesta lähtien ja ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi valittiin Johan Vilhelm Määttä. Tehtaan hinnaksi sovittiin velkakauppana Kansallispankin rahoittaessa 700 000 mk ja käteisellä 600 000 mk. Yhtiöjärjestys vahvistettiin virallisesti huhtikuun 16. päivänä vuonna 1946.

Johan Vilhelm Määttä ja Eino Moilanen olivat molemmat työskennelleet liippatehtaalla jo Timosen aikana ja puuttuivatkin tehtaan ongelmakohtiin, kuten lämpimän veden puutteeseen, voimalaitoksen vaillinaisiin tehoihin sekä hiomisesta syntyneen kivijauheen ja murskeen poisviemiseen. Kuivajärven ahon kivilouhos sijaitsi kuitenkin Neuvostoliitolle luovutetulla maalla, joten tehtaan ei ollut enää mahdollista saada louhoksen hyväluokkaista, keltaista kiveä. Liuskekiveä saatiin edelleen Soidinvaarasta, josta eduskuntatalon kivet oli louhittu. Kiviaines oli kovempaa ja sen hiominen vaati kovaa työtä. Liippakiveksi se ei sopinut, mutta oli erinomaista lattia- ja pihakiveä. Raaka-aineongelmista huolimatta liippojen tuotanto nousi jopa 200 000 kappaleeseen vuodessa. Myös Neuvostoliitolta tuli miljoonan liipan tilaus, jota tehdas ei kuitenkaan uskaltanut ottaa vastaan. Tärkeintä oli, että tehdas antoi hyväpalkkaista työtä monelle paikkakuntalaiselle.

Lähdeluettelo

Lämsä, Valma (2011). Liippatehtaan tarinoita, osa I: Liippatehtaan perustaminen vv. 1912–1920. River Media Oy. Kuusamo.
Lämsä, Valma (2011). Liippatehtaan tarinoita, osa II: Liippatehtaan loistoaika 1920–1933. River Media Oy. Kuusamo.
Lämsä, Valma (2015). Liippatehtaan tarinoita, osa III: Pankin ja sodan aika 1933–1945. Kuusamon Kovasin. Kuusamo.
Lämsä, Valma (2013). Liippatehtaan tarinoita, osa IV: Liippatehdas elpyy vientitoimintaan 1945–1968. Kuusamon Kovasin. Kuusamo.

Sivut