Kuusamon kirkon kahdella kellolla on pitkä historia. Suuremman kellon – kuninkaan kellon – on lahjoittanut kuningas Kaarle XI, joka hallitsi Ruotsia vuosina 1666–1697. Kellon kyljessä on koristeelliset tammenlehmäfriisit ja reunassa ruotsinkielinen teksti, joka suomeksi kuuluu:

Tämän kellon on hänen mitä autuain Kuninkaallinen majesteettinsa, ikimuistettava, mitä suurivaltaisin kuningas Kaarle yhdestoista lahjoittanut Kuusamon Lapin seurakunnalle.

Lisäksi kellossa on latinaksi teksti Soli Deo gloria anno 1698 (Yksin Jumalalle kunnia v. 1698).

Kirkkoherra Antti Poukkulan mukaan kansanperinteenä on kulkenut tarina, että kuningas Kaarle XI olisi ollut sairaana ja kääntynyt vaivoissaan kuusamolaisten noitien puoleen. Parannuttuaan hän olisi lahjoittanut seurakunnalle 525 kiloa painavan hopeapronssisen kirkonkellon. Totuuspohjaa tarinalla tuskin on.

Pienemmän kellon – papin tai Forbuksen kellon – osti seurakunnan varoilla Tukholmasta 1700-luvun alkupuolella Kuusamon kirkkoherrana ollut Zacharias Forbus Isonvihan jälkeen vuonna 1721. Tuolloin vietettiin myös uskonpuhdistuksen 200-vuotisjuhlaa. Kellon kupeessa oleva vanhalla ruotsilla kirjoitettu teksti on suomennettuna:

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha. Jumalalle kunniaksi ja Kuusamon seurakunnalle somistukseksi ja palvelukseksi, valettu 1721, joka oli kuningas Fredrikin toinen hallitusvuosi ja evankelisen uskon alkamisen tässä valtakunnassa toinen juhlavuosi. Tämä kello on valettu seurakunnan varoilla maisteri Zacharias Forbuksen toimeksiannosta ja valaminen suoritettu kuninkaallisen valurimestari Gerhardt Meyer vainajan lesken Katariinan valimossa.

Molemmat kellot sijoitettiin vuonna 1694 rakennettuun kirkkoon, jonka ränsistymisen jälkeen ne siirrettiin vuonna 1759 vakinaiseen kolmiosaiseen tapuliin, jonka oli suunnitellut ylikiiminkiläinen Heikki Väänänen. Kuusamon kirkonkellot ovat arvokkaat ja kaunisääniset. Kelloilla on tapana soittaa edesmenneille kuusamolaisille – kuninkaan kelloa miehille ja papin kelloa naisille. Paikkakuntalaisille ne ovat hyvin rakkaat. Kuusamon raja-asemasta huolimatta kellot säilyivät selkkauksilta aina vuoteen 1944 asti.

Kellojen katoaminen

Muiden kyläläisten siirtyessä evakkoon syksyllä 1944, jäivät kirkkoherra Poukkula, kanttori Marttinen ja kelloseppä Tammi muutaman muun paikkakuntalaisen kanssa pelastamaan kirkon arvokkaimpia esineitä. Alttaritaulu, seinälampetit sekä kattokruunu saatiin turvaan, mutta kellot olivat liian painavat (yhteensä tuhat kiloa), jotta niitä olisi saatu tapulista alas. Kelloja yritettiin laskea Osuuskaupasta löydetyillä köysillä, mutta turhaan. Pudottamisen taas pelättiin särkevän ne.

Kuusamon kirkonkellot katosivat salaperäisellä tavalla sodan loppuvaiheessa 1944. Edes siitä ei oltu varmoja, olivatko kellojen katoamisen takana suomalaiset, saksalaiset, venäläiset vai muut. Kuusamon kirkonkylä oli ensin saksalaisten ja sitten venäläisten hallussa ja kuusamolaisten palattua kotipitäjäänsä oli kylän kirkko poltettu. Eräs olettamus oli, että saksalaiset olisivat upottaneet kellot Kuusamojärveen tai ottaneet mukaansa perääntyessään ja upottaneet myöhemmin mereen.

Vuonna 1945 kellojen kohtaloa tiedusteltiin Neuvostoliitosta, mutta sieltä saadun vastauksen mukaan Kuusamossa majailleilla sotilailla ei ollut tietoja kelloista. Kirkkoherra Poukkula kertoi nähneensä vuonna 1949 unen, jossa saksalaisia upseereita ilmestyi hänen luokseen sanoen: ”Ei pidä olla huolissaan, sillä kellot löytyvät. Ne ovat pappilan kaivossa.” Tämän perusteella eräät yksityiset henkilöt tutkivat vanhan pappilan kaivon, mutta ilman tuloksia.

Kun uusi kirkko valmistui vuonna 1951, Uumajan seurakunta lahjoitti Kuusamolle kellon ja toisen seurakunta osti itse Ruotsista saamillaan lahjavaroilla. Uusien kellojen toivottiin olevan yhtä kaunisääniset kuin vanhat, mutta niiden sointi osoittautui paljon heikommaksi. Vanhojen kellojen äänen sanottiin kantautuneen aina Nissinvaaraalle saakka. Uudet kellot eivät kantaneet hyvälläkään ilmalla edes Nilonkankaalle.

Kuusamossa ei oltu tietoisia, että sodan aikana Vienassa toimineiden suomalaisten joukkojen komentaja, eversti V. Paloheimo, oli vuonna 1944 pyytänyt saksalaisen polttoryhmän päälliköltä, että kirkonkellot otettaisiin alas ja piilotettaisiin. Tämän pyynnön toteutti saksalainen Vuoristojääkärirykmentti 12, jota komensi eversti Franz Scheiber. Kun saksalaiset joutuivat vetäytymään Suomesta ja liittymään länsirintaman taisteluun, kaatui heistä moni vieden kellojen tarkan sijainnin mukanaan hautaan.

Kellojen etsintä

Vuonna 1959 alkoi entinen komentaja Scheiber suunnitella muutaman entisen aseveljensä kanssa vierailua Suomessa kaatuneitten rintamatovereidensa haudoille. Kumartuneena Suomen kartan ylle Scheiber muisti yllättäen Kuusamon kellot ja tajusi, että kelloja tuskin oli vieläkään löydetty. Kuitenkin vain muutama kelloista tiennyt sotilas oli enää elossa. Vierailun yhteydessä saksalaiset päättivät viedä myös sanan kellojen kohtalosta Kuusamoon. Matkaan saksalaiset lähtivät heinäkuun 9. päivänä mukanaan kirje saksalaiselta pioneeriupseerilta, jossa luki: ”Kellot ovat kolmannessa rivissä, kolmas hauta vasemmalta”.

Kuusamoon saavuttuaan Scheiber kahden toverinsa kanssa etsi käsiinsä kirkkoherran, joka ei ollut aluksi uskoa saksalaisten kertomusta. Kellojen oletettiin kadonneen venäläisten sotilaiden matkaan. Kirkonkelloja alettiin kuitenkin etsiä keskiviikkona heinäkuun 15. päivänä.

Ensimmäisen päivän etsintä ei tuottanut tulosta, sillä viidentoista vuoden ja kirkonkylän hävittämisen jälkeen oli vaikea määritellä hautausmaan tarkkaa rajaa tai kyseisen haudan sijaintia. Asiantuntijoita oli myös yleisössä, jota oli kerääntynyt paikalle melkoinen joukko. Maata tökittiin teräspiikillä kellojen löytämiseksi. Vanhoja hautausmaakarttoja tutkimalla paikan toivottiin löytyvän.

Saksalaiset sotilaat kävivät myös kunnioittamassa Kuusamon alueella sodan aikana kaatuneita maanmiehiään. Eversti Scheiber piti lyhyen puheen, jota muut kuuntelivat ryhdikkäästi seisten. Tämän jälkeen komentaja laski kaatuneiden kummulle koruttoman seppeleen.

Keskiviikon ja torstain aikana kirkon lähiympäristö ja hautausmaa tutkittiin perinpohjaisesti. Tuona aikana ilmestyi myös lisää tulkintoja kellojen mahdollisesta olinpaikasta. Kolmannen rivin kolmas hauta näytti soveltuvan kaikenlaisiin maastonkohtiin. Kellojen ajateltiin olleen haudattuna avoimeksi luotuun hautaan, jollaista sota-aikana ei ollut yleisellä hautausmaalla. Sen sijaan sankarihauta-alueella ja saksalaisten hautausmaalla oli tuolloin useita hautoja auki. Saksalaiset saattoivat myös pitää uutta hautausmaata yleisenä hautausmaana, jolloin kellot olisi haudattu sinne.

Lopulta Scheiber ehdotti, että Suomen armeijan pioneereja pyydettäisiin jatkamaan etsintöjä miinaharavan kanssa. Saksalaisten itsensä oli jo jatkettava matkaa. Oulusta pyydettiin paikalle miinaharavaa, jonka käyttö oli hieman kyseenalaista, sillä kirkon ympäristössä oli runsaasti muutakin metallia. Miinaharava kuitenkin ilmoittaa suuremmat metalliesiintymät eri äänellä, jolloin nämä kohdat voitaisiin merkitä, tutkia tikuilla ja sitten suorittaa mahdollinen kaivuu.

Miinaharavan toivat Kuusamoon lauantai-iltana 18.7. yliluutnantti Aimo Tiainen ja vänrikki Mikko Kerimaa Oulusta. Tuona samana iltana he tutustuivat Koillissanomien toimittajien opastuksella kirkkoon ja hautausmaahan. Varsinainen työ aloitettiin seuraavana päivänä klo 7 aamulla vänrikki Kerimaan merkitessä yliluutnantti Tiaisen haravoinnin hälytyskohteita. Kaikki hälytykset tutkittiin noin kaksimetrisillä rautarasseilla, joita käyttivät suntio Iisak Palosaari ja haudankaivaja Kurvinen. Heidän lisäkseen työhön osallistui myös muita vapaaehtoisia. Katsojiakin oli paikalla monikymmenpäinen joukko. Sankarihautausmaan jälkeen tutkittiin tarkoin vanhan tapulin välitön läheisyys, jossa vanhoista rakennuksista jääneet metalliesineet aiheuttivat kuitenkin monta väärää hälytystä. Puoleenpäivään mennessä osa vanhasta hautausmaastakin oli tutkittu, mutta yliluutnantti Tiaisen ja vänrikki Kerimaan oli palattava Ouluun, jolloin miinaharava jäi Kuusamon rajakomppanian huostaan. Sunnuntaina rajakomppanian miehet määrättiin kuitenkin tulipalon sammutustöihin Liikaseen, joten etsintä jäi tuolta päivältä suorittamatta.

Etsintätyöt jatkuivat klo 13 maanantaina heinäkuun 20. päivänä, jolloin miinaharavaa käytti rajajääkäri Antti Sarja. Haudankaivaja Kurvisen opastuksella etsittiin paikoista, jotka olivat vielä tutkimatta, kuten vapaussodan muistomerkin takana oleva saksalaisten hauta-alue, koko vanha hautausmaa sekä kirkon välitön ympäristö. Huomattavat hälytykset osoittautuivat kuitenkin vain kirkon kattopellin palasiksi tai joksikin muuksi rautaesineeksi.

Rajajääkäri Sarja oli määrätty suorittamaan tutkimuksia klo 16 saakka ja koska aikaa oli vielä jäljellä, päätettiin siirtyä kirkon luoteispuolella sijaitsevalle saksalaisten hautausmaalle. Koko aluetta ei ehditty edes haravoida, kun miinaharava antoi hälytyksen metallista hauta-alueen Kirkkokadun puoleisessa kulmassa, suunnilleen hautausmaan itäkulmassa, muutamien kymmenien metrien päässä kirkosta. Aluksi harava ilmoitti metallia olleen suhteellisen vähän, mutta tarkistuksen ja uuden haravoinnin jälkeen esiintymä oli jo voimakkaampi. Myös haudankaivaja Kurvisen rassi tapasi metallia, joka kuitenkin aluksi tuntui kiveltä, vain muutamien kymmenien senttien syvyydestä. Lisäpistelyt paljastivat kellon muotoja. Paikalle saapui lisätyövoimaa auttamaan kaivussa ja pian kirkonkellojen kaunis muoto ja hieman homeelta vivahtava vihreä väri saatiin kymmenien kuusamolaisten ja muutaman paikalle osuneen turistin näkyviin. Kellot löydettiin maanantaina 20. päivä heinäkuuta klo 16, vain joidenkin kymmenien senttien syvyydestä.

Kun kelloja kaivettiin esiin enemmän, alkoivat paikalliset epäillä niiden olevan mahdollisesti miinoitettuja. Kun kaivuun yhteydessä tuli näkyviin oudon muotoinen esine, erehtyivät monet luulemaan sitä miinaksi. Paikalla olleet entiset pioneerit kuitenkin kertoivat, ettei saksalaisilla joukoilla pitänyt olla sen mallisia miinoja tuona aikana. Esine paljastuikin kellon raudoitetuksi akselin pääksi. Kun molemmat kellot oli saatu esille, vedettiin ne autolla ylös montusta, jotta kellonsoittaja Kalle Raatesalmi ja suntio Palosaari muiden ohella saattoivat tarkastaa niiden kunnon. Se osoittautui erinomaiseksi. Kellojen kielillä suoritettiin varovasti kokeita, jotka paljastivat, että kelloissa ei ollut halkeamia. Ne oli otettu tapulista alas hyvin varovasti ja kätketty maahan yhtä varovasti. Kellojen kannatteiden puuosat olivat lahonneet ja rautaosat pahoin ruostuneet, mutta hopealta hohtava metalli oli niin hyvässä kunnossa, että kellojen uskoisi olleen maassa vain muutaman kuukauden.

Haudankaivaja Niilo Kurvinen kertoi Koillissanomille seuraavaa:

Rautarassiin tuntui ensin kuin kiveltä. Miinaharavakaan ei ilmoittanut aluksi kuin aivan pieneltä alueelta ja silloin ajattelimme, että kysymys on jälleen vain metallipitoisesta kivestä tai vanhan Kirkon jäämistöstä kotoisin olevasta rautapalasesta. Sellaisia ne miinaharavan löytämät esineet aina pettymykseksemme olivat. Kun miinaharava kuitenkin tarkistettiin ja se ilmoitti suuremman metallimäärän olevan kysymyksessä, tutkin rautarassilla paikan tarkemmin ja alkoihan se saada siellä maan alla kellon muotoja. Lapion pisto maahan toi laidan näkyviin ja siinähän ne olivat.

Kellot vedettiin käsipelillä kirkon portaille – innokkaimpia vetäjiä olivat pikkupojat. Sana levisi nopeasti ja paikalle saapui lisää paikkakuntalaisia, jotka tarinoivat keskenään kelloista. Kellojen löytymisen jälkeen pidettiin klo 18 koruton kenttähartaus kirkon portailla tapahtuneen kunniaksi. Kanttori Lauri Marttisen johdolla seurakuntalaiset lauloivat virren ”Ajast’aikaan varjellut, olet Herra kirkkoamme”. Tämän jälkeen kirkkoherra Poukkula piti lyhyen puheen mainiten muun muassa, että tuona päivänä oli tullut kuluneeksi lähes päivälleen 15 vuotta siitä, kun kellot olivat viimeksi kutsuneet seurakuntalaisia kirkkoon. Lopuksi kirkkoherra sanoi toivovansa kellojen palvelevan seurakuntalaisia polvesta polveen kauaksi tulevaisuuteen. Lopuksi laulettiin vielä virsi ”Herraa hyvää kiittäkää”. Moni seurakuntalainen kauempaakin kävi vielä samana päivänä ihastelemassa löytyneitä kelloja.

Kirkon uusista kelloista suurin ja keskikokoisin päätettiin lahjoittaa Käylän kirkolle ja niiden tilalle kirkonkylän kirkkoon nostettaisiin vasta löytyneet kellot. Kellojen löytöpaikalle haluttiin myös pystyttää vaatimaton muistomerkki. Aluksi kelloja pidettiin kirkon sisäänkäynnin portailla, jossa ihmiset pystyivät käymään katsomassa niitä. Kellojen löytymispäivän iltana antoi STT:n klo 19 uutiset seuraavan tiedotteen:

15 vuoden ajan kadoksissa olleet Kuusamon vanhat kirkonkellot löytyivät tänään iltapäivällä kätköpaikastaan Kuusamon kirkkomaasta saksalaisten sankarihautojen lähettyviltä. Kirkonkellojen etsintöjä oli suoritettu viime keskiviikosta lähtien, jolloin eräs entinen saksalainen eversti, joka oli saanut tietää kellojen olinpaikan, oli lomamatkallaan poikennut kertomaan tietonsa Kuusamon kirkkoherralle. Kellot olivat löydettäessä hyvässä kunnossa. Ne olivat olleet kaivettuina 20 sentin syvyyteen maahan.

Kirkonkellojen etsinnöissä mukana ollut rajajääkäri Sarja sai Kuusamossa ilmaisen papintodistuksen – joka tuohon aikaan maksoi 40 penniä – avioituessaan Kerttu Talalan kanssa. Elokuun ensimmäisenä sunnuntaina Terttu ja Antti Sarja poseerasivat tuoreena avioparina valokuvaajalle Kuusamon uuden kirkon portailla, kellojen vieressä. Myös Scheiber seurueineen sai tiedon kellojen löytymisestä ja sanomalehtien kautta uutinen levisi niin laajalle, että ”Kuusamon miehet” tunnistettiin kaikkialla Suomessa autojensa saksalaisten rekisterikilpien perusteella. Saksalaisista otettiin valokuvia ja heidän edellään kulki Scheiberin sanoin ”sympatian aalto”. Entinen eversti sai myöhemmin tietää etsintöjen viivästyneen, sillä hänen toverinsa oli unohtanut mainita kellojen olleen juuri sankarihautausmaalla, ei yleisellä hautausmaalla. Scheiber ei ollut itse ollut mukana kellojen hautaamisessa.

Kirkonkellojen löytymistä pidettiin yhtenä Suomen kirkkohistorian erikoisimpina tapauksina. Kirkonkelloja on vainojen aikana kätketty ennenkin, mutta harvemmin niitä on jälkikäteen enää löydetty. Kuusamon kellot olisivat löytyneet ennemmin tai myöhemmin, sillä pian löydön jälkeen saksalaishaudat avattiin vainajien siirtämiseksi Rovaniemen maalaiskuntaan rakennettuun mausoleumiin.

Rakkaustarina Kuusamossa

On olemassa myös toinen kertomus siitä, miksi Kuusamon kirkonkellot säästettiin. Vuonna 2002 Yhdysvalloissa ilmestyneessä muistelmateoksessaan Black Edelweiss saksalainen SS-veteraani Johann Voss (salanimi) kertoo olleensa paikalla Kuusamossa, kun kelloja laskettiin alas tapulista. Myöhemmin kirkonkylällä hän törmäsi luutnantti Mannhardiin (salanimi) ja kertoi tälle kirkolla näkemästään. Mannhard oli hymyillen sanonut itse pyytäneensä pioneerien komentajaa kätkemään kellot. Syyksi hän kertoi seuraavaa:

Jouluna 1943 Mannhard oli saanut muutaman päivän vapaata. Kuusamon kylillä hän tapasi suomalaisen lotan, joka kertoi olevansa kotoisin Tampereelta. Kaksikko oli viettänyt aikaa yhdessä, istunut nuotiolla, käynyt kävelyillä ja jopa kirkossa, vaikka Mannhard ei ollut asiasta ensin innostunut. Lotta oli taluttanut sotilaan kädestä pitäen kirkkoon. Siellä he olivat istuneet käsi kädessä kuuntelemassa saarnaa, jota saksalainen ei luonnollisesti ymmärtänyt. Hirsikirkon kynttilöiden loisteessa ja myöhemmin kävellessään kimmeltävillä hangilla kirkonkellojen soidessa, Mannhard rakastui. Lotta kuitenkin katosi, todennäköisesti määrättynä komennukseen muualle. Luutnantti ei kuullut naisesta enää mitään, arvellen tämän hukanneen hänen kenttäpostinumeronsa. Tapahtuma oli kuitenkin jättänyt jälkensä luutnanttiin.

Kun Voss ja Mannhard kävivät katsomassa kelloja, jotka odottivat hautaamistaan, oli luutnantti sanonut: ”Palaan tänne joku päivä sen tytön kanssa. Maahan haudatut kellot ovat merkkinä.” Mannhard kuitenkin kaatui 4.10.1944 Raumon taistelussa 31 vuoden, neljän kuukauden ja neljän päivän ikäisenä. Hänen ruumiinsa lepää Rovaniemen Norvajärven niemessä saksalaisten sotilaiden mausoleumissa.

Lähdeluettelo

  • Ervasti, Seppo (2011). Kuusamon kirkon vanhat kellot. Julkaistu lehdessä Joulun aika 2011. Eläkeliiton Pohjois-Pohjanmaan piiri.
  • Kadonneet kirkonkellot löytyvät. Kalenteri 2013, Kuusamolaista elämänmenoa 1950-luvulla.
  • Kirkonkellot yhä kateissa. Koillissanomat, 18.7.1959. 
  • Kuusamon vanhat kirkonkellot löytyivät eilen klo 16 saksalaishautojen läheltä. Koillissanomat, 21.7.1959. 
  • Kuusamon vanhoja kirkonkelloja ryhdyttiin etsimään eilen saksalaisten toimesta. Koillissanomat, 16.7.1959. 
  • Kuvasatoa kellolöydöstä. Koillissanomat, 25.7.1959. 
  • Pyykkö, Risto (2013). Rakkaus maahan kätkettynä. Lapin kansa 27.10.2013.
  • Pyykkö, Risto (2013). Palkkioksi papintodistus. Lapin kansa 2.11.2013.
  • Scheiber, Franz (1989). Kuusamon kirkonkellot. Teoksessa Kun Suomi taisteli: mukana olleiden muistoja talvi- ja jatkosodan vuosilta. Toim. Rainer Palmunen. Helsinki: Valitut Palat. Sivut 427–430.

Katso myös