Kun koskisodan ostokilpailut olivat vielä käynnissä, ei koskien rakentamista vastustettu kuin valtion luonnonsuojeluvalvojan Reino Kalliolan taholta. Syksyllä 1957 voimayhtiöt aloittivat uudet neuvottelut, joita seurasi kauppa- ja talousministeriö toimien tarvittaessa myös sovittelijana. Koskiosuuksien omistussuhteiden ollessa epäselvät, ei neuvotteluissa päästy eteenpäin edes vuosina 1959 ja 1960, joten 10.2.1960 työtä jatkamaan nimitettiin Kuusamon vesivoimatoimikunta. Jo saman vuoden helmikuun 25. päivänä lähettivät voimayhtiöt valtioneuvostolle kirjeen, jossa ne ilmoittivat päässeensä sopimukseen yhteisen yhtiön perustamisesta Kuusamon koskien rakentamiseksi. Tämä edellytti valtioneuvostolta toimenpiteitä Kuusamossa olevien valtion vesiosuuksien luovuttamiseksi Imatran Voima Oy:lle.

Neuvotteluiden kestäessä pitkään alkoivat muutkin kuin Kalliola asettua koskien suojelun kannalle. Esimerkiksi kauppa- ja teollisuusministeri Onni Hiltunen kyseenalaisti Kuusamon koskien rakentamisen tarkoituksenmukaisuuden vuonna 1958 ja esitti koskien jättämistä luonnontilaan. Myös Suomen Matkailu -lehden toimittaja Pentti Mäensyrjä ja professori Niilo Söyrinki kirjoittivat koskien rauhoittamisen puolesta vuonna 1960. Mistään laajasta suojeluliikkeestä ei kuitenkaan vielä ollut kyse.

Kuusamon koskista saatavan energian tärkeys oli muuttunut pitkän koskisodan aikana. Alkujaan koskilla oli tarkoitus tukea Kemijoen voimaloita vähävetisinä kausina, mutta 1950-luvun lopussa laskenut ja 1960-luvulla alhaiselle tasolle vakiintunut raakaöljyn hinta kansainvälisillä markkinoilla mahdollisti sen, että sähköenergiaa saatiin kehitettyä edullisemmin lämpö- kuin vesivoimalla. Tämä sai koskisodan osapuolten huomion keskittymään pois Kuusamosta ja pääsemään yhteisymmärrykseen vuoden 1960 neuvotteluissa. Vaikka lämmöllä tuotettu sähkö olikin edullista, oli vesivoima pidettävä varalla mahdollisia tulevia kriisitilanteita varten. Tämän vuoksi kumpikaan voimayhtiöistä ei ollut vielä valmis kokonaan luopumaan Kuusamon koskista.

Muuttuneen energiatilanteen vuoksi voimayhtiöt pyrkivät saamaan Kuusamon joista irti enemmän, kuin aiemmin oli tarkoitettu. Maaliskuun 3. päivänä 1961 Koillissanomat otsikoi etusivun uutisen ”Yksi voimalaitos, yksi valtava allas”. Lehden mukaan jonnekin Kitkajoen ja Oulankajoen yhtymäkohtien tienoille rakennettaisiin voimalaitos, jonka putouskorkeus olisi 102 metriä. Tällainen voimala vaatisi säännöstelyä, joka tulisi vaikuttamaan paikkakunnan elinkeinoihin radikaalisti, sillä säännöstelyn vaikuttamalla alueella eli arviolta kymmenentuhatta ihmistä. Suunnitelmat oli tarkoitettu salaisiksi, mutta Reino Rinteen mukaan yhtiöiden piirissä oli niitä vastustanut henkilö, joka antoi Rinteelle salaiseksikin tarkoitettua tietoa. Huhtikuun 13. ja 16. päivinä ilmestyi ensin Koillissanomissa ja sitten Liitossa Kuusamo-Seuran vetoomus, jossa tuotiin esille Oulangan kansallispuistoon kohdistuva uhka, mikäli voimalaitossuunnitelmat toteutuisivat. Vetoomuksessa vaadittiin puolueetonta komiteaa tutkimaan rakentamisen hyöty- ja haittavaikutuksia.

Arvo Heikkinen ja Reino Rinne matkustivat Kuusamo-Seuran edustajina Helsinkiin, missä kansanedustaja Ryhtä järjesti heille tapaamisen pääministeri Sukselaisen kanssa. Kuusamolaisia tukemassa oli valtion luonnonsuojeluvalvoja Kalliola. Lähetystön tarkoituksena oli estää Kuusamon koskien rakentaminen, mistä he pääsivät keskustelemaan myös yhden kauppa- ja teollisuusministeriön jaoston jäsenen kanssa. Tapaamisten yhteydessä tuotiin esille rakentamisesta mahdollisesti aiheutuvat haitat alueen maataloudelle ja matkailulle. Lopuksi pidettiin lehdistötilaisuus, jonka ansiosta asia sai huomiota maan eri lehdissä.

Lähetystön vierailun jälkeen Kuusamon kunnanjohtaja Tammi ja kansanedustaja Ryhtä lähettivät toukokuussa 1961 valtioneuvostolle vetoomuksen koskien rakentamisen puolesta. Vetoomuksessaan he sanoivat Kuusamon kunnan olevan edelleen rakentamiselle myötämielisiä ja sillä olevan merkitystä niin maan voimataloudelle kuin paikkakunnallekin. Kuusamo-Seura puolestaan sai tukea yllättävältä taholta, sillä 3.6.1961 ilmestynyt Insinööriuutiset vaati koskien rakentamisen tarkastelua kolmelta kantilta: mikä on koskien merkitys voimataloudelle, valjastamisen merkitys asukkaille ja mikä on koskien luonnonsuojelullinen arvo. Voimataloudellisesti lehti ei nähnyt koskien rakentamista kannattavana, sillä ne tuottaisivat energiaa vain huippuaikoina ollessaan muun ajan vedenkeräilyaltaina.