Vuoden 1955 heinäkuussa voimayhtiöt kävivät yhteisiä neuvotteluja, joissa ei kuitenkaan päästy yhteisymmärrykseen muusta kuin siihen mennessä myytyjen koskiosuuksien omistussuhteista. Marraskuun 10. päivänä pidettiin jälleen manttaalikunnan kokous, jossa kiinnitettiin huomiota aiempien sopimusten voimayhtiöille antamiin lisävaltuuksiin. Yhtiöitä päätettiin pyytää perumaan nämä lisävaltuudet, minkä lisäksi toimikunta päätti jatkossa pitäytyä vain koskiosuuksien vuokraamisessa. Imatran Voima Oy oli valmis perumaan sopimusten antamat lisävaltuudet, mikäli Pohjolan Voima Oy tekisi samoin. Kaupat jo tehneet manttaalinomistajat alkoivatkin pian perua näitä lisävaltuuksia.

Joulukuussa von Fieandt kutsui jälleen voimayhtiöiden edustajat luokseen ja ilmoitti ostokiellon päättyvän vuoden loppuun mennessä. Hän kuitenkin toivoi yhtiöiden vastaisuudessa noudattavan hyviä liiketapoja. Ostokiellon rauettua vuoden 1956 alussa ei kumpikaan voimayhtiö aloittanut ostoja välittömästi, vaikka manttaalinomistajat tekivät jo itsekin myyntitarjouksia. Syynä oli se, että Imatran Voima Oy:n viimeisimmän ostoryntäyksen aikana tekemien kauppojen laillisuus oli vielä kyseenalainen. Manttaalikunta pyrki kuitenkin nopeaan ratkaisuun ja lähetti molemmille voimayhtiöille kirjeen, jossa yhteismetsän myymättömien vesisosuuksien ostotarjoukset pyydettiin jättämään 25.4.1956 mennessä. Pohjolan Voima Oy lähetti jo huhtikuun 19. päivään mennessä viisi eri ostotarjousta, joista millä tahansa yhtiö oli valmis ostamaan vesiosuudet. Samalla se pyysi, että ostotarjoukset pidettäisiin salassa kilpailevalta yhtiöltä. Imatran Voima Oy ei lähettänyt tarjousta määräpäivään mennessä, mutta huhtikuun 21. päivänä toimikunnalle saapui kirje, jossa sitä pyydettiin neuvotteluihin yhtiön kanssa. Toimikunta suostui, mutta sille annettiin heti valmis sopimusehdotus varsinaisen ostotarjouksen sijasta. Koska vain toinen yhtiöistä oli jättänyt pyydetyn ostotarjouksen, suosittelivat toimikunnan jäsenet yhteismetsän osakkaita myymään osuutensa Pohjolan Voima Oy:lle.

Vaikka olikin jäänyt alakynteen, ei Imatran Voima Oy suostunut vielä luopumaan Kuusamon koskiosuuksista, vaan se teki edelleen ostotarjouksia jäljellä olleista osuuksista. Pohjolan Voima Oy piti kilpailevan yhtiön edellisen kevään ostokieltosopimuksen aikana tehtyjä ostoja laittomina ja aloitti myös näiden osuuksien ostamisen itselleen. Koska Imatran Voima Oy oli korottanut ostotarjouksensa 1 500 markkaan hehtaarilta, maksoi Pohjolan Voima Oy sille 1 000 mk hehtaarilta – mikä oli summa, jolla yhtiö oli aiemmin maat ostanut – ja manttaalinomistajille 500 mk hehtaarilta. Näin Imatran Voima Oy sai takaisin aiemmin maksamansa summan ja osakkaat 1 500 mk hehtaarilta. Monet manttaalinomistajat pelkäsivät tällaisista kaupoista aiheutuvan myöhemmin seurauksia, mutta Pohjolan Voima Oy:n luvattua ottaa täyden vastuun kauppoja saatiin tehtyä useita satoja. Tästä seurasi jälleen erimielisyys siitä, kumpi voimayhtiö omisti enemmistön vesiosuuksista.

Imatran Voima Oy ei pitänyt Pohjolan Voima Oy:n tekemiä kauppoja laillisina, mitä mieltä oli myös oululainen varatuomari Lauri Paavola. Voimayhtiön lakimiehet saapuivat Kuusamoon purkamaan kauppoja, jolloin vältyttäisiin kauppoja tehneisiin lainrikkojiin mahdollisesti kohdistuvilta ikäviltä seurauksilta. U. A. Virranniemi piti Imatran Voima Oy:n edustajien syytettä epäoikeudenmukaisena, sillä kaupat oli tehty puoliksi väkisin ja Pohjolan Voima Oy oli luvannut ottaa asiasta kaiken vastuun. Hän myös tiedusteli oliko lakimiehillä tarkoitus päättää tämä muutenkin häpeällinen koskisota lähettämällä nuo 400 kauppoihin suostunutta isäntää vankilaan. Kaupanpurkuneuvottelut päättyivät pian tämän jälkeen ja koskisodan tapahtumat hiljenivät, kun omistussuhteet olivat jälleen kyseenalaisia. Tekemillään kaksoiskaupoilla Pohjolan Voima Oy oli onnistunut tekemään sekavan tilanteen vielä sekavammaksi.