Vuonna 1952 Kuusamon vesivoimakauppojen tekeminen alkoi mahdollistua, kun isojako edistyi. Noihin aikoihin Pohjolan Voima Oy ei vielä ainakaan julkisesti osoittanut kiinnostusta Kuusamoa kohtaan, mutta Imatran Voima Oy teki jo ennen isojaon päättymistä mittauksia Oulanka- ja Kuusinkijokien alueella. Vuonna 1953 yhtiö alkoi käydä maakauppaa niiden yksityisten henkilöiden kanssa, joiden kohdalla isojako oli jo suoritettu. Kauppasopimuksiin kuului muun muassa, että yhtiö ei ollut velvollinen korvaamaan mahdollisia haittoja, jotka saattoivat aiheutua säännöstelystä tai muusta toiminnasta. Imatran Voima Oy:lle annettiin siis varsin laajat ja epämääräiset valtuudet. Yksityisomistajat olivat tuskin aina edes tietoisia siitä, mitä olivat tarkalleen myyneet. Halpa sähkö ja rakentamisen lupaamat uudet työpaikat lisäsivät osaltaan myynti-intoa.

Pian myös Pohjolan Voima Oy alkoi tiedustella Kuusamon vesiosuuksien ostomahdollisuuksia. Tässä vaiheessa vaikutti kuitenkin siltä, ettei yhtiö voinut enää hankkia vuoden 1941 poikkeuslain vaatimaa kahta kolmasosaa vesistöistä, joten aikeena oli todennäköisesti Imatran Voima Oy:n suunnitelmien häiritseminen. Tämä johti Kuusinkijoen vesistöalueiden tarjouskilpailuun, jossa vesisosuuksista vuonna 1954 saatettiin maksaa jopa 300 mk manttaalin kymmenestuhannesosalta. Vesikaupoista käytävän kilpailun lisäksi molemmat voimayhtiöt alkoivat kirjoittaa sanomalehtiin ”Kuusamon sähköistämiskysymyksestä” pyrkien perustelemaan oman yhtiönsä suunnitelmia Kuusamon jokien rakentamisesta sekä arvostelemaan kilpailevan yhtiön toimintaa ja päämääriä. Pohjolan Voima Oy julkaisi kirjoituksiaan sekä Liitossa että Koillissanomissa, mutta Imatran Voima Oy vain Liitossa.

Kuusamon yhteismetsiä koskevaa isojakoa käytiin läpi keväällä 1954. Toukokuun 18. päivänä pidetyssä kokouksessa ehdotettiin, että Juuman-Jyrävän koskialueet erotettaisiin valtiolle kauan suunnitteilla olleen kansallispuiston toteuttamiseksi. Monet paikkakuntalaiset kuitenkin toivoivat koskien jäävän yksityisomistukseen, jotta ne voitaisiin myydä voimayhtiöille ja täten tukea alueen taloudellista kehitystä. Tätä kiistaa yritettiin selvitellä myöhemmissä kokouksissa, mutta koskikysymys oli jo saanut laajempaa huomiota. Esimerkiksi luonnontieteelliset seurat ja matkailujärjestöt olivat jättäneet kirjelmän pääministerille, maatalousministerille ja eduskuntaryhmille. Tässä kirjelmässä ehdotettiin Kiutakönkään ja Jyrävän rauhoittamista. Uusi ehdotus ei sekään tyydyttänyt kaikkia, vaan siitä jätettiin kaksi valitusta, minkä vuoksi asia annettiin Vaasan maanjako-oikeuden ratkaistavaksi.

Yhtiöt eivät jääneet passiivisina odottamaan päätöstä. Esimerkiksi Pohjolan Voima Oy kutsui 23.10.1954 Kuusamon kunnanhallituksen, kunnanvaltuuston ja joitain manttaalinomistajia tilaisuuteen, jossa esiteltiin yhtiön suunnitelmia koskien valjastamiseksi. Tilaisuudessa esiteltiin myös voimalaitosten mahdollisesti aiheuttamien vahinkojen korvaamista. Maaliskuun 28. päivänä vuonna 1955 Pohjolan Voima Oy aloitti yhteismetsien koskiosuuksien ostamisen, vaikka maanjako-oikeuden päätöstä ei ollut vielä julkaistu. Kitka- ja Kuusinkijoen koskiosuudet ostettiin eräänlaisella ”käsirahalla”, jonka loppuosa luvattiin maksaa sitten, mikäli ostetut koskiosuudet tuomittaisiin yhteismetsään kuuluviksi. Yhtiö ilmoitti ostaneensa jo muutamana päivänä niin paljon osuuksia, ettei rakentaminen koskille olisi mahdollista ilman Pohjolan Voima Oy:n lupaa, vaikka loput osuudet menisivät kilpailijoille. Ostomenestyksen takana oli se, että yhtiö hankki ostoasiamiehiksi kylien arvostettuja isäntiä, usein maalaisliiton valtuustoedustajia. Joillain paikoin suurimpien osuuksien omistajia houkuteltiin myymään maksamalla heille ”ylimääräistä riksaa”.

Imatran Voima Oy otti selville kilpailevan yhtiön valtakirjoissa käytetyn sanamuodon ja painatti käyttöönsä samansisältöisiä valtakirjoja. Yhtiön pakotti kilpailuun se, että se oli jo ostanut Kitka- ja Kuusinkijoen latvojen kylävedet ja investoinut paljon vesistöjen tutkimukseen. Tämän lisäksi Kuusinkijoelle oli jo alettu rakentamaan pienvoimalaa. Kauppojen tekemistä kuitenkin hidasti Pohjolan Voima Oy:n ”propaganda”, joka yhdisti kilpailevan yhtiön sosialismiin ja sen etenemiseen. Kuusamossa oli paljon sosialismin vastustajia, joten syytöksiin suhtauduttiin vakavasti. Kuten aiemmin Kuusinkijoella, nousivat ostotarjoukset nopeasti. Ostoasiamiehet kulkivat sivukylillä salkut täynnä rahaa, mikä teki vaikutuksen myös vesiosuuksien myyjiin.

Manttaalikunta hajosi kolmeen eri rintamaan: Pohjolan Voima Oy:lle myyneisiin, Imatran Voima Oy:lle myyneisiin, sekä myymättömiin. Tämän seurauksena esimerkiksi yhteismetsän vesiosuuksien yhteismyynti ei enää onnistunut. Lisäksi molempien yhtiöiden vaikutusvalta manttaalikunnan asioihin lisääntyi. Huhtikuun 3. päivänä vuonna 1955 Imatran Voima Oy piti neuvottelukokouksen, johon oli kutsuttu vain manttaalinomistajia, mutta myös Pohjolan Voima Oy:n edustajat olivat omasta aloitteestaan mukana. Tässä kokouksessa alkoi tulla ilmi joidenkin manttaalinomistajien katumus liian innokkaasti alkaneista maakaupoista ottaen huomioon, että maanjako-oikeuden päätöstä ei ollut vieläkään julkaistu. Arveltiin myös, etteivät vesiosuutensa myyneet isännät olleet täysin selvillä omaisuuksiensa arvosta. Jotkut epäilivät myös väitettä, jonka mukaan Pohjolan Voima Oy olisi jo omistanut yli kolmasosan yhteismetsän vesiosuuksista. Kokouksen puheenjohtaja esitti, että paikalla olleet manttaalinomistajat kehottaisivat kaikkia yhteismetsän omistajia pidättäytymään kaupoista ja asettamaan toimikunnan laatimaan julkilausumaa asiasta. Esitys hyväksyttiin yksimielisesti, minkä lisäksi molempia voimayhtiöitä päätettiin pyytää sitoutumaan siihen, että vesioikeuksien ostaminen lopetettaisiin maanjako-oikeuden ja manttaalikunnan päätöksiin asti. Molemmat yhtiöt suostuivat tähän, mutta jo tehtyjä ennakkokauppoja ei purettu.