Toisen maailmansodan jälkeen Suomen energiatalous oli huonossa tilanteessa, sillä yli ¼ voimalaitoskapasiteetista jouduttiin antamaan Neuvostoliitolle. Tämän lisäksi vuosien 1946 ja 1947 sadevesimäärät olivat vähäiset, millä oli vaikutusta jokivesien korkeuteen ja voimalaitosten toimintaan. Vesivoima oli tuolloin Suomen keskeisin energiantuotannon muoto, joten sen käyttöönottamista päätettiin helpottaa vuonna 1941 tekemällä poikkeuslaki , jonka mukaan voimalaitoksen rakentajan oli omistettava kaksi kolmasosaa kosken vesivoimasta ennen väliaikaisen rakentamisluvan myöntämistä. Näin voitiin jouduttaa vesioikeudellisten lupahakemusten käsittelyä. Laki oli voimassa aina vuoden 1962 tammikuun loppuun asti. Energiaa vaativat lähinnä sotakorvausteollisuus sekä vuonna 1950 alkaneen Korean sodan johdosta maailmalla lisääntynyt suomalaisten tuotteiden kysyntä. Toinen energiaa vaatinut nousukausi alkoi vuonna 1954.

Energiankulutuksen lisääntyessä erityisesti Pohjolan Voima Oy tarvitsi lisäenergiaa. Imatran Voima Oy puolestaan oli jo vuonna 1951 liittynyt Koillis-Pohjan Sähkö Oy:n jäseneksi ja seurasi Kuusamon isojakoa tarkasti. 1700-luvun loppupuolella tehty knihtikontrahti oli siirtänyt Kuusamossa suoritettavaa isojakoa aina vuodelle 1902, minkä jälkeen sitä hidastivat Suomen sisällissota ja toinen maailmansota. Myöhemmin Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden vuoksi isojako jouduttiin aloittamaan alusta.

Molemmille voimayhtiöille oli selvää, että Kuusamon jokien energiateho tulisi olemaan alhainen. Esimerkiksi tavoitelluimmat kosket – Kiutaköngäs ja Jyrävä – edustivat professori Niilo Söyringin mukaan vain yhtä tai kahta prosenttia Suomen vesivoimasta. Sekä Pohjolan Voima Oy että Imatran Voima Oy olivat kuitenkin aloittaneet Kemijoen rakentamisen, jonka luonnolliset säännöstelymahdollisuudet olivat huonot. Kitkajoen ja Kuusinkijoen reitit olivat runsasjärvisiä, minkä ansiosta niiden energiantuotanto olisi ollut tasaista. Imatran Voima Oy toivoi voivansa tukea Kemijoki Oy:n voimalaitosta Kuusamon koskilla. Pohjolan Voima Oy taas halusi tukea Isohaaran voimalaa. Oulankajoen säännöstelymahdollisuudet puolestaan olivat lähes olemattomat, joten sen katsottiin soveltuvan parhaiten luonnonsuojelualueeksi.

Jo ennen voimayhtiöiden kiinnostusta Kuusamon koskialueita oli alettu suunnitella luonnonsuojelualueiksi. Esimerkiksi vuoden 1910 ”suojametsäkomission” mietinnössä ehdotettiin Oulankajoen seudun rauhoittamista ainakin siihen asti, että alue saatiin kunnolla tutkittua. Taustalla ei kuitenkaan ollut koskien suojelu, vaan pelko Suomen metsävarojen loppumisesta. Myöhemmin suojelun kohteena oli Oulangan kasvisto. Suojeluhankkeet kuitenkin kaatuivat isojaon keskeneräisyyteen.