Muutamia 65 vuoden takaisia muisteluksia

Vuosi 1939 oli hyvin vaikea. Varsinkin sen vuoden syksy muistetaan poikkeuksellisen ahdistavana. Silloin levisi aivan avoimena tieto itäisen naapurimaan katalasta aikomuksesta. Se suunnitteli valtapiirinsä laajentamista ja päätti miehittää isänmaamme muutamassa viikossa puna-armeijansa voimalla.

Maassamme oli pakko ryhtyä kaikkiin mahdollisiin varotoimenpiteisiin. Vapaaehtoiset ahersivat linnoitustöissä, armeijan vakinainen väki kokonaisuudessaan määrättiin lokakuussa suojelujoukoiksi, reserviläiset kutsuttiin samoihin aikoihin ylimääräisiin kertausharjoituksiin, mikä käytännössä merkitsi liikekannallepanoa.

Kaikki suomalaiset yhdessä, niin siviilit kuin sotilaatkin, olivat silloin ennennäkemättömän yksimielisiä siitä, että kutsumatonta vierasta ei päästetä maahamme. Tämä yksimielisyys ei jäänyt paikkaansa vaille.

Koulut aloittavat työvuotensa

Epävarmasta ajasta huolimatta koulujen työvuosi lähti liikkeelle, kuten normaalivuosinakin. En vielä silloin ollut asevelvollisuusiässä, joten jäin liikekannallepanon ulkopuolelle. Ankeasta ajasta huolimatta ajatusteni tähtäyspisteenä oli tulevaisuus, uskon vakaasti elämän kääntyvän ajanoloon vähitellen valoisammaksi. Mielessä pyöri siivekäs sanonta: ”Viel’ uusi päivä kaikki muuttaa voi.”

Pyrin Raudaskylän kristilliseen opistoon ja sain siellä aloittaa opiskelun 15 muun nivalalaisnuoren kanssa.

Saattaa tuntua jossain määrin ristiriitaiselta, kun voin vielä näin pitkän ajan kuluttuakin vakuuttaa, että opistoaika oli elämäni paras talvi, vaikka isänmaa eli silloin historiansa tukalimpia kuukausia.

Ikimuistoisia oppitunteja

Sisäoppilaitoksen lukujärjestys sisälsi oppitunteja aamuvarhaiselta iltamyöhälle asti. Yksikään päivä ei silti tuntunut liian pitkältä. Jokaisena päivänä jaettiin uutta evästä elämäni matkaa varten. Varsinkin johtaja Juho Kytömäen ja useiden vierailevien luennoitsijoiden jättämät ohjeet juurtuivat niin lujasti sisimpääni, että niiden vaikutus taitaa pysyä siellä lähtemättömästi.

Urheiluprofessori Lauri Pihkalan veli Martti Pihkala vieraili opistoaikoinani Raudaskylässä kahdesti ja piti kummallakin kerralla meille oppitunnin. Lokakuussa 1939 hän kertoi toisen maailmansodan alkuvaiheista ja sanoi muun muassa näin:

”Nyt ovat Adolf Hitler ja Josef Stalin tehneet yllättävän sopimuksen, niin sanotun lehmäkaupan. Me ihmiset olemme lehmäkaupan tekijöitä. On vain yksi ainoa ihminen, joka ei milloinkaan tee lehmäkauppoja. Hän on Ylimmäinen pappimme, Vapahtajamme Jeesus Kristus.”

Talvisota alkoi

Marraskuun 30. päivänä saimme opiston juhlasalin nurkkaukseen meitä oppilaita varten sijoitetusta radiosta kuulla puna-armeijan hyökänneen Suomeen kaikkia itärajalle johtavia teitä pitkin. Suomen sotilaat olivat kuitenkin saaneet pysäytetyksi vihollisen etenemisen. Samalla saimme epämiellyttävän uutisen, jonka mukaan kaikissa kouluissa opetus keskeytetään, koska rakennukset pitää ottaa sotatoimia varten, kuten sotasairaaloihin, koulutuskeskuksiin, evakkotoimintaan ym.

Luulimme silloin, että opistotyökin loppuu ja meidän on valmistauduttava kotimatkalle. Johtaja Kytömäki toi yllättävän tiedon. Hän oli saanut Helsingistä puhelinsanoman, jonka mukaan 2 keskusvirastoa, kouluhallitus ja vankeinhoitohallitus siirretään Raudaskylään ja opisto saa ainoana kansanopistona Suomessa jatkaa normaalia työtään. Tämä etuoikeus annettiin varmaan siksi, että Helsingin vieraat tulevat ruokailemaan opistolla ja keittiön työväkenä ovat oppilaat.

Vieraat saapuvat

Seuraava päivä olikin tavanomaista juhlavampi, kun korkeat vieraat saapuivat. Johtaja opasti jo aamuvarhaisella käyttäytymään mahdollisimman mallikelpoisesti. Hän toivoi, että maan vaikutusvaltaisin opetusviranomainen ylijohtaja Oskari Mantere esikuntineen saisi Raudaskylän opiston väestä myönteisen vaikutelman.

Keskusvirastojen väki perhekuntineen matkusti junalla Ylivieskaan. Raudaskylän taloista saaduilla hevosilla heidät kiidätettiin opistolle. Hevoskaravaanin kirmatessa joulukuun lumiselle pihalle kuoromme esitti tervetulotoivotuksena opettaja Hemmingin johdolla Siionin virren:

”Ei hätää, kun kanssamme Jeesus on vaan, emme tarvitse peljätä ketään. Ei julminkaan vihamies voimallaan voi langettaa mihinkään hätään.”

Kouluneuvoksia opettajina

Opiston oppitunnit muodostuivat todella mielenkiintoisiksi. Osaltaan tämä taisi johtua siitä, että kouluneuvokset, jopa heidän puheillaan vierailleiden lähetystöjen edustajakin, toimivat opettajina. Muistan vielä ihan selvästi, kun esimerkiksi Kanneljärven kansanopiston silloinen johtaja Erkki Paavolainen tai Oulaisten yhteiskoulun rehtori Jouko Karanko esiintyivät opettajakorokkeella.

Itse ylijohtajakin Oskari Mantere innostui luennoimaan historiasta, johon oli erikoistunut. Hän osallistui myös opiston tilaisuuksiin ja piti niissä joskus puheitakin. Toinen historian erityisosaaja oli tässä valiojoukossa, nimittäin Gunnar Sarva, joka piti tunnin ensimmäisestä maailmansodasta. Alansa ykkösnainen siihen aikaan oli kirjastoneuvos Helle Kannila. Hänen kirjallisuustuntinsa yhäti muistan.

Korostetun kiitosmaininnan nuorisokasvattajana saa kouluneuvos Yrjö Länsiluoto. Hän hoiti koko Raudaskylä-kauden, noin kolmen kuukauden ajan, kansanopiston yhteiskuntaopin opetusta. Se oli niin havaintorikasta ja selkeää, että hyvin monet silloin esillä olleista asioista antavat apua vielä 65 vuoden jälkeenkin elämän monissa vaiheissa.

Unohtumaton on se Länsiluodon tammikuussa 1940 pitämän seurapuheen katkelma, jossa hän kuvasi poikansa kuoleman jälkeistä suruaikaa. Hän sanoi:

”Ainoa poikamme Heikki sairastui ja hänet otettiin pois. Työtoverien ja ystävien vilpittömät myöntelemisen ilmaukset eivät tuntuneet lieventävän pohjatonta suruamme. Sitten saapui Jumalan lähettiläs. Kodissamme vieraili tuttu hämäläinen maalaisisäntä. Hän sanoi: ”Olen paljon rukoillut Heikin puolesta. En kuitenkaan niin, että Jumala tekisi Heikin terveeksi, vaan sen, mikä on hänelle parhaaksi. Nyt Jumala on tehnyt sen. Hän otti Heikin taivaan pankkiin. Miksi? Sen tähden, että äidillä, isällä ja Nöpö siskolla olisi aina asiaa taivaan pankkiin.”

Opisto sotasairaalaksi

Talvisodan loppuvaiheessa haavoittuneita oli niin paljon, että oli perustettava uusia sotasairaaloita. Yllättäen saapui tieto, että opistotyö päättyy, keskusvirastot siirretään muualle ja opistolaiset kotiutetaan. Haikean mielialan vallitessa kokoonnuimme päätösseuroihin. Jäähyväispuheita pidettiin. Lopuksi veisasimme vanhan säkeistön:

”Nyt eroomm’ ruumiin puolesta, vaan henges’ olemme koossa.
Tääl’ henges’ on usein murheita, vaan ilo Jeesuksessa.
Ei tääl’ ole kotimme, tääl’ olemme matkallamme.
Vaan Jeesusta kun seuraamme, niin pääsemme kotihimme.”