Lotta Svärd -järjestön lakkauttamisesta 60 vuotta

Marraskuun 23. päivänä tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun liittoutuneiden valvontakomission tahdon mukaisesti lakkautettiin kautta aikojen maamme merkittävin naisjärjestö Lotta Svärd. Yhdellä pääministerin nuijaniskulla loppui erittäin arvostettu isänmaallinen työ, jota yli 200 000 Suomen naista oli tehnyt monessa muodossa isänmaamme hyväksi.

Jatkosodan aikana toimeni Nivalan Suojeluskunnan paikallispäällikkönä velvoitti hoitamaan kotirintamalla monia hyvin vaikeitakin asioita, joita erityisesti aiheutui rintamilla kaatuneista ja haavoittuneista taistelijoista sekä siirtoväen kokoamiskeskuksen huollosta ja siirtoväen majoittamisesta Nivalan eri sopukoihin.

Merkittävä osa näiden tehtävien hoidossa oli lotilla. Ilman heidän ratkaisevaa apuaan seurauksena olisi ollut sekamelska. Vain vähemmistö näistä sen ajan vapaaehtoisista on enää tätä tunnustusta lukemassa, mutta kyllä nuoremman väenkin on tarpeellista näin tärkeä asia tiedostaa.

Nivalan lottien paikallisosaston kirjoissa oli lakkauttamishetkellä noin 300 toimivaa lottaa ja heidän lisäkseen melkoinen määrä pikkulottia. Suurin osa tästä vapaaehtoisjoukosta on jo päättänyt maallisen vaelluksensa, vain rippeet ovat enää jäljellä. Mutta kun nykyinen sukupolvi ei ehkä juuri mitään tiedä, mitä nämä arvokkaat naiset todella tekivät vaikeiden aikojen helteessä, niin katson velvollisuudekseni kertoa heistä edes pieniä välähdyksiä.

Esimerkillinen työskentelyjärjestys

Lottajärjestössä toimittiin erittäin täsmällisesti ja muillekin mallia näyttäen. Jokainen jäsen tiesi etukäteen sen tehtäväalueen, johon hän oli sitoutunut tarvittaessa annettua työtä suorittamaan.

Nivalan paikallisosaston lotat jakautuivat seitsemään jaostoon. Ne olivat muonitus-, lääkintä-, varus-, viestintä-, keräys- ja huoltojaostot. Lukumääräisesti suurimpia olivat muonitus- ja lääkintäjaostot. Niissä avautuikin kaikkein eniten tehtäviä. Erityisen huomionarvoinen kotipitäjässä tehdystä lottatyöstä on tuhansiin nousseen siirtoväen (kuhmolaiset ja lumivaaralaiset) ruokailun järjestäminen sekä Siltalaan perustetussa tilapäisessä evakkosairaalassa makaavien potilaiden hoito.

Viitisenkymmentä pitäjämme paikallisosaston lottaa toimi sota-alueella erilaisissa tehtävissä, kuten kenttäsairaaloissa, rintamalinjojen läheisyydessä sijainneissa kanttiineissa, puhelinkeskusten hoitajina, vaatevaraston huoltajina, sadonkorjuun johtajina jne. Heidän epäitsekkyyttään ja urheuttaan muistetaan kiitollisuudella vielä näin pitkän ajankin jälkeen.

Kaksi erillistapausta Nivalan lottahistoriasta nousi ensimmäisenä mieleeni, kun ryhdyin niitä muistelemaan. Kumpikin on mielestäni niin puhutteleva, että lyhyet kuvaukset tässä ovat aiheellisia.

Jaakolan emännän komennus

Jaakolan talon emäntä Sirkka Kujala on myös pätevä sairaanhoitaja. Jo talvisodassa hän toimi sotilassairaalassa leikkaushoitajana. Jatkosodan rauhallisimpina vuosina hän sai olla kotirintamalla ja hoitaa samalla oman talonsa emännyyttä.

Sitten äkisti tulikin hätätila. Vihollisen rajuissa hyökkäyksissä haavoittui niin paljon sotilaita, ettei kaikkia pystytty tarpeeksi hyvin hoitamaan.

Vein välittömästi sanoman Jaakolaan. Emännän käsityöt jäivät inkeriläisevakolle, Sirkka matkusti seuraavalla junalla sotilassairaala 61:een. Haavoittuneet saivat parempaa hoitoa.

Kun tiesin Sirkka Kujalan olevan elossa, niin soitin hänelle ja kysyin, muistanko yli 60 vuoden takaisen tapauksen oikein. Pirteä-ääninen 89-vuotias sairaanhoitaja ilmoitti, että muistikuva on ihan oikea.

Nivalan lottia KEK:ssä

Jatkosodan ensimmäisenä syksynä 1941 puuttui työvoimaa erityisesti kaatuneiden Evakuoimiskeskuksilta. Nivalan lottien puheenjohtaja Liisa Knuuti (Kujala) kypsytti sisimmässään sellaisen ratkaisun, että varapuheenjohtaja Kerttu Anttonen hoitaa kotipitäjän lottatyön johtamisen, koska hänen työpanostaan tarvitaan ”siellä jossakin”. Työtoverikseen hän pyysi vanhimman sisareni Katrin.

Kaksi lottaa matkusti Itä-Karjalaan. Ensimmäinen työpaikka oli Veskelyksen KEK:ssä. Sitten tulivat vuoroon Äänislinna (Petroskoi), Tomitsa, Pälkjärvi ja Viipuri. Liisa toimi lottatyön tarkastajana, Katri ruumiinpesijänä ja sankarivainajien arkkuun laittajana.

Kumpikaan näistä rintamalotista ei ole itse kertomassa karuista kokemuksistaan. Liisan mainen taival päättyi jo 1982 ja Katrin pääsinpäivä oli tämän vuoden kevään koitossa. Kirjallisissa muistiinpanoissa heidän omakohtaisia kokemuksiaan KEK:in arjesta on sen sijaan säilynyt. Seuraavassa muutamia Katrin muistelusotteita, jotka on tallennettu kirjaan ”Opi rakastamaan maatasi ja kansaasi”.

”Kun me kaatuneita kerättiin läjiin siellä rintaman lähellä, niin siellä oli kaksi vapaaehtoista poikaa Haapajärveltä, 17-vuotiaita… pimeällä hakivat kaatuneita kuorma-autolla. Kuljettaja oli Ylivieskasta… Ne pojat istuivat ruumiskuorman päällä siellä kyydissä… Kun radiossa kuuli, että hyökkäys on tullut, niin sanottiin, että vahinkoja ei ole tullut, mutta tiesi, että aina niitä tuli. Esimerkiksi kun Äänislinnassa oltiin, niin tuli paljon.

…varsinaisia illanviettoja ei ollut, mutta kun se oli tämmöinen paikka, niin meillä kävi siellä pappeja paljon… seurat pidettiin ja virren kävi veisaamassa tämä Liisa siellä ruumiitten ääressä. Kyllä se monta kertaa veisasi ’Minä vaivainen oon, mato matkamies maan’. Eikä mitään huvitushommaa ollut siellä.”