Sivut

Wanha Wirsikirja täyttää 300 vuotta

Vietämme suomalaisen virsirunouden merkittävää juhlavuotta. 1701 julkaistiin järjestyksessään kolmas suomenkielinen virsikirja. Se sisälsi 413 virttä. Niitä on veisattu kauemmin kuin minkään muun vastaavan kirjan virsiä. Virallisesti Wanha Wirsikirja oli käytössä Suomen luterilaisessa kirkossa noin 200 vuotta. Eräissä seurakunnissa, etenkin Länsi-Suomen rukoilevaisten keskuudessa, sen sävelet soivat edelleenkin nykyisen, 1986 kirkolliskokouksen hyväksymän, kuudennen suomenkielisen virsikirjan säkeiden ohessa.

Vuoden 1701 virsikirja toimitettiin Ruotsin kuninkaan Kaarle XI käskystä. Suomihan ei silloin ollut itsenäinen, vaan osa Ruotsin valtakuntaa. Turun hiippakunnan piispa Johannes Gezelius nuorempi ryhtyi hallitsijan määräyksen mukaiseen työhön uuden virsikirjan aikaansaamiseksi. Hänen tehokkaimpana avustajanaan tässä todellisessa suururakassa oli kainuulaissyntyinen pappi, Sotkamon kirkkoherran poika Erik Cajanus.

Wanhan Wirsikirjan nimilehdellä on seuraava teksti: Uusi suomenkielinen Wirsi-Kirja Nijden Cappalden canssa jotca sijhen tulewat.

Nykyistä virsikirjaa perusteellisesti tutkiessa havaitsee, että suuri määrä 1701 kirjan virsistä on saanut pysyvän sijan ja yllättäen myös runsaan käytön. Niitä on tietenkin kielellisesti muokattu, mutta sanoma on ihan sama kuin 300 vuotta sitten. Luulen, että kielellisesti korjattuja vanhoja virsiä veisataan ilmeisesti ainakin yhtä usein kuin 1986 kirkolliskokouksen kirjaan otettuja uusia virsiä.

Malliesimerkkeinä mainitsen tässä Haqvin Spegelin Oi Herra ilo suuri ja Jesper Swedbergin Herraa hyvää kiittäkää. Miltei muuttamattomana, tai vain hitusen muokattuna on pysynyt Basilius Förtschnin tuttu Sun haltuus rakas isäni. Vielä mainitsen Erik Cajanuksen serkun, Turun Yliopiston professorin Juhana Cajanuksen Etkös ole ihmisparka, aivan arka. Sitä sanotaan kirjallisuuden historiassa 1600-luvun kauneimmaksi runohelmeksi.

Vaalan kirkossa järjestetään sunnuntaina huhtikuun 22. päivänä Wanhan Wirsikirjan 300-vuotisjumalanpalvelus. Se toimitetaan vanhan kirkkokäsikirjan mukaisessa järjestyksessä ja virret veisataan vuoden 1701 kirjan sanoilla.

Virsien sanamonisteita on jaossa kirkon eteisessä ennen jumalanpalveluksen alkua. Tämän kirjoittajalta voi tilata, joko puhelimitse 536 1218 tai postitse 91700 Vaala, veisattavien virsien nuotit, jos joku haluaa niihin etukäteen tutustua.

Nivalan Mieslaulajat esiintyvät esiveisaajina Jarmo Junnon johdolla. Kuoron ohjelmistoa saamme kuulla myös väliajan jälkeen alkavissa herännäisseuroissa sekä illalla järjestettävässä kirkkokonsertissa.

Nivalalaista veisuunostalgiaa

Silmäillessäni 60–70 vuoden takaisia muistikuvia synnyinseutuni elämänmenosta ja erityisesti sen hengellisestä rakennustyöstä näen selkeästi sieluni silmillä hämärässä, vain katossa riippuvan öljylampun himmeässä tuikkeessa tuvantäyteisen, tumma-asuisen seuraväen veisaamassa vanhoja virsiä. Alle kymmenvuotias poika ei pysy hereillä, vaan painuu uneen. Onnelan ukko heristää miehenalkua leukaperistä: ”Herää toki, poika, Vihantola puhuu”. Unenpöpperöinen seuravieras kuulee saarnamiehen sanat: ”Elävä Jumala”. Siitä saakka pieni sanankuulija on vakuuttunut siitä, että Jumala ei ole kuollut, vaan elää ja tekee voimatöitä.

Todellakin 1920- ja 1930-luvuilla vuoden 1701 kirja oli tutumpi kuin virallisissa kirkollisissa toimituksissa käytetty 1886 kirkolliskokouksessa hyväksytty virsikirja. Ainakin herännäisseuroissa tuo nyt 300 vuotta täyttävä vanhus puolusti sinnikkäästi paikkaansa Siionin virsien rinnalla. Kielellisesti kankeahkoja nykysuomeen verrattuna keinotekoinen runomitta katkonaisine sanoineen syöpyi muistiin niin pysyvästi, että vielä yli 80-vuotiaanakin kykenen kymmenittäin niitä ulkomuistista hyräilemään.

Luulen syntymälahjana saaneeni mieltymyksen vanhoihin virsiin. Vanhempani kertoivat Rantatalon ensimmäisten seurojen liittyneen kastetilaisuuteeni, joiden yhteydessä veisattiin Cajanuksen kirjaa. Kastepappini Josef Cajan kuului samaan sukuun kuin tuo kirjan huomattavin työmyyrä Erik C. Heillä oli sama kantaisä, Pietari Brahen vapaaherrakunnan ensimmäinen vouti, Antti Eerikinpoika, E. C. oli suvun neljännen polven edustaja, Nivalan rovasti kahdeksannen Heikki Vilkuna oli ristiäisseuroissani aloittanut: ”Mitä silloin multa puuttuu, Kosk’ Herra tarpeet suopi”. Sen opettelin poikasena ja vieläkin kykenen hyräilemään alusta loppuun ilman kirjaa.

Elämäni loppuun asti pysyy muistissa isäni iltavirsi 365 Jumalan säädyn perästä. Vaikka isän kuolemasta on tässä kuussa kulunut jo 61 vuotta, veisaavan isän kuva ei ole yhtään himmennyt vuosien saatossa.

Herkkä kuva näkyy myös isoäidin kuolinvuoteelta. Alma Vähäsarja pyysi taudin kivuissa veisaamaan virren vanhasta kirjasta 262. Se päättyi sanoihin: ”Ota sielun silloin tähdell’ Taivaan iloon lujaan!”. Veisuun päätyttyä mummu toisti: ”Taivaan iloon lujaan”. Seuraavana päivänä hänen mainen matkansa päättyi.

Hanneksen ja Toivon vanhat virret

Nivala-Seuran kahta edesmennyttä vaikuttajaveteraania olen kaipauksella muistellut valmistellessani 1701 virsikirjan 300-vuotistapahtumaa. He ovat mainitun seuran perustajaryhmään kuulunut Hannes Vähäaho ja ikätoverini Elomäen Toivo Junttila. Kummankin taival täällä ajassa päättyi inhimillisesti katsoen liian varhain.

Ennen kirkonkylän koulun opettajaksi siirtymistä Hannes Vähäaho hoiti Sarjankylän koulun opettajan virkaa 15 vuotta. Sinä aikana hänen vaikutuksensa näkyy erittäin monissa kyläkunnan harrastuksissa ja riennoissa. Opintokerho, laulukuoro, maamiesseura, sukunimen suomalaistaminen, Oras-lehti, Erkkilän, Maliniemen ja Vähäsarjan koulujen johtokuntien väliset hiihtokilpailut, kirjoitukset kampamestarista, Vierimaan sepistä jne. muistetaan vielä elossa olevien kyläläisten keskuudessa kiitollisuudella.

Hannes kuului myös Siimeksen ja Keskisen ukon sekä Hoitolan Frans Oskarin ohella kylän seurapuhujien kaartiin ja oli verraten taitava veisuri, joka osasi paljon vanhojen virsien sävelmiä.

Siihen aikaan häissä, hautajaisissa ym. pidoissa vieraat ruokittiin pöytäkunnittain ja aterian loputtua veisattiin säännönmukaisesti kiitosvirsi. Omalla vuorollaan Hannes usein aloitti:

”Ilo-veisuull’ Kiitos-lauluill’.
Talvell' kesäll’, ylistys Isäll’ Pojall’ pyhäll’ Hengell’ hyväll’.
Kun oillut on alust’ niin lakkaamatt’ kiitos olkoon”.

Tätä virttä sanottiin ja jotkut sanovat vieläkin Hanneksen virreksi. Tämä sama säkeistö kajahtaa Vaalan kirkon jumalanpalveluksessa 22.4.2001 kiitosvirtenä.

Elomäen Toivo Junttila oli vuosina 1951–1988 odotettu vieras täällä asuvien nivalalaisten keskuuteen. Hänen matkansa ohjautuivat Vaalaan siksi, että kaksi Elomäen tytärtä hoiti emännyyttä asutustilallisten vaimoina Pelsolla: Helli Kaarlo Saarimaan puolisona ja Suoma Anto Jylhä-Ollilan.

Pyrin mahdollisuuksien mukaan tapaamaan ikätoverini, joka oli kuulunut nuoruuden aikaiseen toveripiiriini. Tulin näiden tapaamisten yhteydessä tietämään, että Toivo harrasti samansuuntaisia asioita kuin minäkin. Olin julkaissut joitakin Säräisniemi-Vaalaa koskevia kirjasia ja Toivo yhdessä Roope Takalon kanssa Sananparsia ja sutkauksia Nivalasta. Entisistä asioista siis riitti juteltavaa.

Nivalan Seuratuvan johtokunnan antaman valtuutuksen nojalla Toivo valoi rohkeutta siihen, että yhdessä ryhdyimme kokoamaan kirjasta Kaksi seuratupaa. Se julkaistiinkin 1988.

Tärkein muisto näistä tapaamisista on kuitenkin se, että Toivolle eivät riittäneet arkipäivän asiat yksinään, vaan hänen aloitteestaan viritettiin jo poikasena oppimamme 1701 virsikirjan säkeistö:

”Herra kiitetty olkoon, Isäimme Jumala,
Läsnä ja kaukana soikoon Ääni kaunis tai:
Kiitetty, ylistetty, Herran neuvo ain’,
Jost’ on meille tehty Apu armias näin.
Ylistäkäät Häntä totta.
Hän luo hurskaat tuomiot,
Eikä uskovia unhot”.

Tämä säkeistö on Wanhan Wirsikirjan 300-vuotisjumalanpalveluksen päätös virtenä Vaalan kirkossa.

Sivut