Sivut

Osa 2

Kulovalkean lailla levisi paikkakunnalla tieto kuolleeksi luullun Antti Marjoniemen kotiinpaluusta. Voidaan sanoa, että muutaman päivän kuluttua koko Nivala kohisi tuon ennenkuulumattoman tapauksen takia. Ihmiset joutuivat ihan ymmälle.

Poikasen mieleen jäi senkaltainen juoru, että perättömäksi on osoittautunut tieto punakapteeni Toivo Antikaisen antamasta Antin teloitusmääräyksestä. Enemmistö sentään tajusi aivan alusta alkaen, että kysymyksessä on taitavasti suunniteltu huijaus.

Kulkumiehen silmänkääntötemppu on onnistunut, kun marjoniemiset luulevat saaneen poikansa takaisin. Monet herkkäuskoisimmista sanoivatkin, että tottapa nyt isä ja äiti oman lapsensa tuntee.

Marjoniemen miniä, Välitalon emäntä Emma Marjoniemi tunnettiin kylällä taitavana kankurina. Äiti Johannan toivomuksen mukaan Emma kutoi pukukankaan, josta tiettävästi Rauhalan räätäli neuloi körttipuvun. Marjoniemethän lukeutuivat heränneisiin ja tuohon aikaan heidän keskuudessaan körttipuku oli aivan yleinen.

Kiero petkuttaja käytti kaikkia mahdollisia keinoja uskotellakseen ihmisille, että kysymyksessä on todellakin Marjoniemen Antti. Hän tekeytyi muun muassa seurapuhujaksi ja esiintyikin sellaisessa roolissa joitakin kertoja.

Varmuudella tiedetään kulkurin käyneen opettajan luvalla puhumassa kyläkoulun lapsille. Tämän asian paikkansa pitävyyden selvitin puhelinsoitolla.

Kysyin entiseltä karvoskyläläiseltä, joka oli oppilaana kansakoulussa vuonna 1928: ”Onko se totta, että Marjoniemen Antiksi tekeytynyt kulkuri kävi koululuokassa ja juttelikin teille?”' Puhuteltu myönsi, että kyllä se on totta.

Miehen oveluutta osoittaa se, että hän oli ottanut selville Antin kansakouluaikaisen vierustoverin nimen ja osoittanut sitä pulpettia, jossa hän kaverinsa kanssa kouluaikanaan istui. Edelleen hän oli neuvonut oppilaita tähän tapaan: ”Olkaa kiltempiä kuin minä opettajillenne ja vanhemmillenne. Jos olette kilttejä, niin te menestytte elämässänne. Minä olen saanut paljon kärsiä, kun jouduin Venäjän vankeuteen ja siellä kiusattiin ja rääkättiin kovasti.”

Monen sorttisia tyyppejä on Nivalan lakeuksilla kierrellyt aikojen saatossa. Tuskin sentään milloinkaan muulloin on kukaan muu kieroja konsteja esitellyt näin uskottavasti kuin tämä kelmi.

Kerran talon tytär uteli: ”Muistatko sitä, kun sonni sinua puski?” Narri vastasi välittömästi: ”Tottahan toki sen muistan. Katso nyt tätä arpia, joka vieläkin selvästi näkyy.”

Petkuttajan pidättäminen, tunnistaminen ja tuomio

Välitalon isäntä Arvi Arvid Marjoniemi s. 1894 (Antin vanhempi veli) varmistui ensihämmingin jälkeen melko nopeasti siitä, että tuo kulkumies ei ole hänen veljensä, vaan harvinaisen häikäilemätön petkuttaja. Hän teki jämerän päätöksen, että kutsumaton vieras on tavalla tai toisella saatava edesvastuuseen rumasta tempustaan, jonka kaltaista ei ole näillä main ennen kuultu.

Asiassa oli kuitenkin melkoinen ongelma. Se aiheutui siitä, että äiti-Johanna ja isä-Antti uskoivat vilpittömästi huijaria omaksi pojakseen.

Arvi ja muut petoksen tajunneet omaiset eivät raaskineet tuottaa vanhuksille sellaista iskua, joka olisi seurannut, jos pidätys olisi tapahtunut Marjoniemessä. Siksi petkuttajalle järjestettiin kyläkutsu Välitaloon ja ilmoitettiin viranomaisille kelloaika, jolloin voivat saapua suorittamaan pidätyksen. Poliisien mukana oli myös eräs Keiteleeltä Karvoskylälle muuttanut isäntä, joka entuudestaan tunsi Antiksi tekeytyneen miehen.

Välitalon poika Verneri Marjoniemi s. 1917 oli vangitsemishetkellä 11-vuotias ja muisti hyvin kysymyksessä olevan tapahtuman. Selkeän kuvan tuosta hetkestä saamme Vernerin Hämeenlinnan seminaarissa julkaisemasta kirjoituksesta, jossa on seuraava kohta:

”… perhe vietti onnellista sunnuntai-iltaa, kun sisään astui kaksi poliisia ja eräs naapurin isäntä. Tämä naapurin isäntä oli muuttanut muualta kylälle. Sotaretkeltä palannut Antti istui kiikkutuolissa, vähän vinottain. Naapurin isäntä käveli Antin (minun sanottava kai Antti-sedän) luo, ojensi kätensä ja sanoi: ”Terve Jussi…” Jos olisi salama iskenyt ja tappanut jonkun huoneessa olijan, ei se olisi saanut aikaan sitä hätää ja tuskaa, minkä nuo sanat ”Terve Jussi” sai. Samana iltana Lemppu antoi ensimmäisen ohjeensa minulle: On olemassa käsite, rikos. Voit joutua sen kohteeksi, jos olet liian hyväuskoinen. Loppunäytös näyteltiin oikeudessa. Kysymyksessä oli petos. Jussi sai 7,5 vuotta kuritushuonetta.”

Selvennykseksi tähän silminnäkijän hieman kaunokirjallisesti laadittuun muisteluun lisään lyhyesti. Tuo petkuttaja, Antiksi tekeytynyt mies oli oikealta nimeltään Juho Jauhiainen. Hänen kotipitäjänsä oli Keitele. Juho J. oli yrittänyt samantapaisia rötöksiä muuallakin, mutta ei koskaan ennen ollut onnistunut pettämään, kuten Marjoniemen vanhuksia 1928.

Keiteleeltä muuttanut Jauhiaisen tunnistaja oli Kalle Saastamoinen. Myöhemmin kävivät Nivalan poliisiputkassa J. J.:n tunnistamassa myös reisjärvinen poliisi Liimatainen sekä haapajärvinen Kustaa Nordling. He olivat oppineet tuntemaan miehen hänen aikaisempina vuosina tekemistä petosyrityksistä Reisjärvellä ja Haapajärvellä.

Paha sai lopulta palkkansa

Juho Jauhiaisen istuessa Oulun lääninvankilassa esitettiin yllättäen tapaus Antti Marjoniemeen liittyvä huomionarvoinen oikeudenkäsittelyoperaatio. Siitä puhuttiin Nivalassa miltei yhtä paljon kuin Jauhiaisen petkutuksesta 1928. Sen yhteydessä voitiin todeta paikkansapitäväksi sananparsi, että paha saa aina palkkansa.

Punakapteeni Toivo Antikainen oli Itä-Karjalan sotien päätyttyä palannut takaisin Suomeen, kuten viisi Nivalan vapaaehtoispartionkin jäsentä. Hän oli kuitenkin vaiti Antti Marjoniemen surmamääräyksestä.

Jonkin seikan, jota en tällä hetkellä muista, perusteella virkavalta kykeni pidättämään Antikaisen nimenomaan Antin surmauttamisen takia. Pitkällisten kuulustelujen jälkeen punakapteeni vihdoin tunnustikin tekonsa. Hänet tuomittiin silloin elinkautiseen vankeusrangaistukseen.

Asia ei kuitenkaan päättynyt tähän. Suomen ja Neuvostoliiton keskeinen välirauhasopimus määräsi, että kaikki poliittisten syiden takia vankilaan tuomitut on laskettava vapaiksi. Tämän sopimuksen perusteella myös Toivo Antikainen pääsi jälleen vapauteen.

Periaatteilleen uskollisena mies ei tuntenut Suomea oikeaksi isänmaakseen vaan siirtyi Neuvostoliittoon. Siellä hänen toimintansa sai osakseen arvonantoa ja palkkioksi suorituksistaan hänet nimitettiin huomattavan viran hoitajaksi.

Ollessaan virkamatkalla hänen lentokoneensa syöksyi alas ja siinä rytäkässä mies sai surmansa. Antti Marjoniemen sukulaisjoukkoon kuuluvana tulee tätäkin kirjottaessa mieleeni, että paha sai tässäkin surullisessa tapauksessa palkkansa.

Sivut