Sivut

Muistoja talvisodan ajoilta

”Aika kultaa muistot, mutta myös haalistaa ja sekoittaa niitä. Niinpä muistelmamme noista ajoista ovat vajavaisia, mutta sellaisinakin niitä kannattaa koota ja säilyttää. Seuraavalla sukupolvella ei samoja muistoja ole.”

Yllä olevan ajatuksen esitti entinen Nivalan sotilaspoika Martti Rauhala kuvattuaan kirjoitelmassaan eräitä hyvin puhuttelevia tapahtumia, jotka olivat pysyvästi jääneet nuoren pojan mielen isänmaamme kohtalon kovina aikoina.

Ajatus on sataprosenttisesti oikeaan osuva tällekin juttusarjalle, jossa pyritään jättämään jälkipolvien tietoon jotain sellaista, joka muutoin todennäköisesti painuisi vähitellen unohduksen yöhön.

Muistan Martin yhtenä Suojatuvan kaikkein uskollisimpiin kuuluvana vapaaehtoisena. Hänen kotinsa, vaatturi Rauhalan talo, sijaitsi Timosen tienhaarassa, joten kysymyksessä oli lähinaapuri.

Nuori sotilaspoika, järjestön loppuvuotena joukkueenjohtajaksi ylennetty, oli aina valmis paikallispäällikön polkupyörälähettinä hoitamaan ne hommat, jotka tällä tavoin kyettiin tekemään.

Sota-aikana oli sentään aika usein kuljetettava lähetin mukana sellaisiakin viestejä syrjäisille kyläkulmille, joita muutoin olisi ollut sinne vaikeampi viedä.

Talvisodan aikana Martti oli vasta 11 vuoden ikäinen. Kuitenkin jo noin nuoren pojan muistilokeroihin tarttui monia sellaisia kuvia, jotka eloisalla tavalla tuovat mieleen tuon 60 vuoden takaisen ajan. Malliesimerkiksi sopinee seuraava katkelma:

”Talvisodan aikana opettelimme varsinaisten partiotaitojen lisäksi muun muassa kaasunaamarin tekoa. Sodan todellisuus tuntui vahvasti ja monin tavoin kotirintamallakin. Kaksi veljeäni ja sisarteni miehet olivat rintamalla. Raudaskylän oppikoulua käyvä veljeni kuului Nivalan suojeluskuntaan tai poikaosastoon ja seisoi kivääreineen vartiossa muun muassa Nivalan rautatiesillalla.

Kotonani asui Kainuusta tullut evakkoperhe ja navetassa ammui ruokkolehmä, sotapakolainen sekin.

Rautatieaseman tavaramakasiinissa katselin hiljaisena rintamalta tuotuja ruumisarkkuja. Sankarihautajaisista ovat mieleen painuneet liput ja havuseppeleet sekä saattoväkeä säpsähdyttäneet kunnialaukaukset haudalla.”

En vielä talvisodan aikana ollut poikajohtajan virassa, vaan vasta jatkosodan vuosina. Asuinkin silloin Suojatuvalla vakinaisesti, kävin vain ruokailemassa Mainion majatalossa, joka sijaitsi aivan lähi tienoolla.

Tässä esitetyt asiat eivät siis ole silminnäkijän kokemuksia. Sen sijaan olen monia elossa olevia poikia haastatellut jopa moninkertaisesti ja tutustunut perinnekillan keskustelupöytäkirjoihin.

Niiden nojalla olen saanut selville, että Nivalan pojat kantoivat kortensa yhteiseen kekoon innolla ja miehen mitat täyttäen tuona ankeana pakkastalvena.

Hyvänä esimerkkinä pidän Olli Tyhtilän kertomia muisteluksia. Ne osoittavat, että syrjäkyliltäkin lähdettiin aina liikkeelle, kun apua tarvittiin.

”Miltei kaikki kynnelle kykenevät osallistuivat meidän kylällä poikaosaston rientoihin. Erityisesti vuonna 1939 pidettiin hyvin paljon harjoituksia. Sydänmaille asti tehtiin runsaasti retkiä. Järjestön monipuolista leiritoimintaa varten oli Ylivieskan Raudaskylässä Törmälä-niminen paikka. Sen taisi omistaa suojeluskuntapiiri.

Sattuipa niin merkillisesti, että olimme juuri silloin Ylivieskassa poikaosastokoulutuksessa, kun talvisota syttyi. Kaikki kouluttajamme vietiin rintamalle. Kurssi tietysti piti keskeyttää ja meille annettiin kotiin menokomennus.

Meidän ei kuitenkaan annettu olla kodin rauhassa. Kotirintamallakin oli pakko tehdä niin monenlaisia töitä, että poikaosastolaisiakin määrättiin saapumaan kirkolle. Siellä järjestettiin pikaisesti ihan sotilaallinen tehtävä.

Se ryhmä, johon minä kuuluin, majoitettiin Häkkilän taloon, joka sijaitsi silloin Nivalan Osuuskaupan läheisyydessä. Meidän asunnoksi annettiin Malisjoen puoleinen kamari.

Oli laadittu ihan tarkka minuuttiohjelma vesitornivartioinnista ja siltavartioinnista. Aikamiehet valvoivat, että kaikki asiat tapahtuivat säädetyssä järjestyksessä.

Ylin päällikkö taisi olla Heikki Pihlajaniemi. Muina valvojina toimivat muistini mukaan ainakin Jussi Harju, Eemi Rauma ja Matti Leppimaa.

Toisena hyvin tärkeänä työnä muistan sankarivainajien arkkujen siirtämisen asemalta kirkon kellariin. Ei 60 vuotta sitten kirkolla ollut muunlaisia ruumiinsäilytyspaikkoja. Tuntuu se nyt jälkeenpäin vähän ihmeteltävältä asialta, että poikaosastolaisille annettiin näin suuriarvoisten tehtävien suorittaminen.

Koppivaunuissa ne arkut tulivat asemalle. Pitkän junan kärkivaunun nurkkiin oli kiinnitetty kuuset.

Kerran yhden arkun kannessa luki kirjoitus: ”Ei saa avata.” Olimme uteliaisuudessa niin tottelemattomia, että avasimme.

Mutta emme sitten toista kertaa enää avanneet.”

Sivut