Atte Kalajoki: ”Suomalaisen runon tienraivaajia”. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Rovaniemi 1999.

Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys on julkaissut kamarineuvos Atte Kalajoen teoksen ”Suomalaisen runon tienraivaajia. 1700-luvun runoilevat Calamniukset”. Se on juhlakirjana yhdistyksen antama kunnianosoitus kamarineuvokselle hänen 85-vuotispäivänsä johdosta.

Kirjan alkuluvussa kuvataan Suomen kielen ja suomalaisen runon alistettua asemaa Ruotsin vallan aikana. Siinä todetaan muun muassa, että vaikka Agricola oli luonut Suomen kirjakielen, jolle sittemmin oli käännetty koko Raamattu ja jolla oi painettu muitakin hengellisiä kirjoja, niin tieteen kieleksi se kelpasi vasta paljon myöhemmin. Ensimmäinen suomenkielinen yliopistollinen väitöstilaisuus oli niinkin myöhään kuin 1858.

Teoksen jatkoluvuissa esitellään mielenkiintoisesti 5 Calamnius-suvun runoilijaa, joiden nimet ovat saaneet pysyvän paikan suomalaisen kirjallisuuden historiassa.

Liitteenä on näytteet esiteltyjen taiteilijoiden runoista. Neljä Calamniusta käytti tuotannossaan ennakkoluulottomasti äidinkieltään. Se oli perin harvinaista 1700-luvulla, jolloin valtikka pysyi pitävästi läntisen naapurin käsissä.

Runoilijoiden esittely alkaa Joosef Gabrielinpoika Calamniuksesta (1667–1716). Hän hoiti yli 20 vuotta Haapajärven kappeliseurakunnan kappalaisen virkaa. Pidisjärvi eli nykyinen Nivala kuului siihen. J. C. oli siis esivanhempiemme pappi.

Haapajärven kappalaisen tunnettu runo on Ilolaulu. Se on sepitetty 1700, jolloin kuulussa Narvan taistelussa Kaarle XII sotajoukko löi Venäjän armeijan.

Josef käytti nimimerkkiä I.G.H.S. kun Ilolaulu painettiin joko 1700 tai alkuvuonna 1701. Runon merkittävyyden osoittaa suurteos Suomen kansalliskirjallisuus, osa IV, johon Ilolaulu on painettu kokonaisena ja että A. V. Koskimies otti siitä katkelman teokseensa Agricolasta Juteiniin.

Tässä yhteydessä on aiheellista muistuttaa, että jo vähän aikaisemmin olivat ilmestyneet Matti Salamniuksen Ilo-Laulu Jeesuksesta ja Juhana Cajanuksen Etkös ole ihmisparka aivan arka suomenkielisinä. Niitä pidettiin lajissaan ylivertaisina. Cajanuksen virttä sanotaan joissakin selostuksissa aikakautensa suomalaisen lyriikan helmeksi ja se on Vanhan virsikirjan (1701) tunnetuimpia virsiä. Tämä ei kuitenkaan himmennä Josef Calamniuksen puhuttelevaa sävyä. Heti runon alussa, sen ensimmäisissä säkeissä ilmaistaan, kenelle ihmisen on kunnia ja kiitos annettava kaikesta:

”Kiiwaast kiitetty Jumala,
Gunnioitettu cuulu Jeesus,
Pyhitetty Pyhä Henki
Ole coco Colminaisuus,
Joka CARLEN caunistelit
Woiton canssa woimallisen.”

Joosefin vanhin poika Gabriel (1695–1754) kuuluu 1700-luvun runoilijoiden voimahahmoihin. Hänen tuotannostaan varsinkin Suru-Runot Suomalaiset on saanut laajan huomion. Isonvihan kauhujen jälkeen syntynyt runovihko painettiin kokonaisuudessaan Otavan 1930-luvulla julkaisemaan Suomen kansallisuuskirjallisuus -teokseen. Monissa runokokoelmissa on katkelmia Gabrielin sururunoista.

Calamnius-suvun jäsen Ilmari Kianto kirjoitti 1952 Kaltioon artikkelin otsikolla Ison Vihan Runoilijan ”Sururunot suomalaiset”. Järkyttyneenä korpikirjailija joutuu toteamaan: ”Se on niin paksua historiaa Suomen kansan kärsimyksistä, että sitä on vaikea tunteetonna lukea.”

Gabriel Joosefinpojan runoista (häärunot ym.) useat saattavat olla joko kadoksissa tai unohduksissa. Mahdollisuudet löytöön ovat olemassa. Hyvä esimerkki on vuodelta 1893. Silloin E. N. Setälä löysi yllättäen Upsalan yliopiston kirjastosta kadonneeksi oletetun Wähäinen cocous Suomalaisista Runoista, jonka Gabriel oli julkaissut 1755.

Myöhemmät tutkijat ovat todenneet sen ensimmäiseksi suomenkieliseksi runokokoelmaksi.

Haapajärven kappalaiselle syntyi toinenkin lapsi, josta kasvoi runoileva pappi. Hän oli edellä mainitun Gabrielin pikkuveli Petter Joosepinpoika (1713–1770). Tunnettu Petterin runo on kirjoitettu ruotsiksi. Se on omistettu 1751 kuolleen sukulasitytön Maria Cajanuksen muistolle.

Sukuhistoriallisena tietona mainittakoon, että kirjassa sanotaan tämän Petter Josefinpojan olevan kaikkien nykyisten Calamniusten esi-isän.

Neljäs runoileva pappismies 1700-luvun Calamniuksista oli Gabriel Gabrielinpoika (1728–1774), siis sananpalvelija kolmannessa perättäisessä sukupolvessa. Atte arvelee kirjassaan, että tämä Gabriel nuorempi sai jo poikasena kotipappilassaan Kalajoella käsiinsä isä-Gabrielin 1734 painetun runovihkon. Jo silloin mahtoi poika saada sytykkeen perheen perinteiseen taidemuotoon runoiluun.

Gabriel nuorempi opiskeli Upsalan yliopistossa teologian lisäksi muitakin aiheita. Hän innostui opiskelemaan kaunopuheisuutta. Kirjassa todetaan, kuinka juuri puhujat Demosthenestä alkaen ovat vaikuttaneet maansa asioihin ja parantaneet maailmaa. Tätä opetusta runoilija varmaan käytti hyödykseen julistaessaan Jumalan sanaa.

Gabriel Gabrielinpojan runoista tunnetaan erityisesti hää-, hautajais- ja onnittelurunot. Niitä hän kirjoitti varsinkin sukulaistensa ja ystäviensä merkkipäivien innoittamana.

Gabriel nuoremman eräs elämäntyön merkkisaavutus on isänsä Gabriel vanhemman runokokoelman painokuntoon saattaminen. Kulttuuritekona pidetään sitä, että hänen työnsä tuloksena Wähäinen Cocous Suomalaisista Runoista painettiin 1775.

Neljä em. Calamniusta toimi sananpalvelijoina eri seurakunnissa, etenkin Suur-Kalajoella joko kirkkoherroina, kappalaisina tai pitäjänapulaisina.

Viides 1700-luvun Calamnius-runoniekka teki työtä maallisen toimen haltijana. Hänenkin nimensä oli Gabriel (1694–1767) ja hän oli Joosefin veljen Pietarin (hänkin Kalajoen kirkkoherra) vanhin lapsi.

Kalajoella eli siis samanaikaisesti kolme Gabriel Calamnius-nimistä runoilijaa, keskenään lähisukulaisia.

Ylioppilaaksi luki kolmas Gabrielkin ja aloitti yliopisto-opiskelut. Venäläisten aiheuttamien levottomuuksien takia opinnot ehkä keskeytyivät ja nuori mies siirtyi sotapalvelukseen. Myöhemmin hänet valittiin varalääninviskaaliksi ja Kalajoen pitäjänkirjuriksi. Toimeliaana miehenä hän hankki maatilan ja oli myös esimerkillinen maanviljelijä.

Maallikko Gabriel Calamniuksen tunnettu runo on Yxi Laulu Laulettawa. Siinä on peräti 52 kuusisäkeistä säkeistöä. Niissä neuvotaan lukijoita hyviin tapoihin ja kunnioittamaan esivaltaa.

Isiensä uskossa on papin poika pysynyt, kun runonsa lopussa kehottaa:

”Ne kuin niin nyt elävät,
Herran käskyt pitävät,
Herra heille sanoo:
Saamans pitää taiwahan,
Ilon kanssa ihanan,
jotka sitä anoo.”

Kamarineuvoksen uusi kirja soveltuu Nivala-lehden lukijoiden tutkittavaksi erityisesti historiallisista syistä. Calamnius-suvun pappeja on toiminut jokilaaksossamme useiden vuosisatojen aikana yllättävän paljon.

Suur-Kalajoella, johon Nivalakin kuului, tämän perhepiirin jäseniä oli vuosien 1610–1721 välisenä aikana Pentti Virrankosken laskelmien mukaan peräti 19 kirkkoherroina, kappalaisina tai pitäjänapulaisina joko emäkirkolla Kalajoella tai Haapajärven ja Ylivieskan kappeliseurakunnissa.