Sivut

Osa 5

Antti Eerikinpojan sukupuun tiheäksi kasvaneen oksiston haarautumista riittäisi lukemieni tietojen perusteella kymmeniin juttuihin. (Cajan, Cajanus, Kajanus, Cajander, Kajava, Kajan, Kajanoja, Kajasmaa ym.) Ulottuvathan sukupuun haarat nykyisin Suomen eri osiin ja ulkomaillekin, lähinnä Ruotsiin. Sukukirjoista olen löytänyt hyvin mielenkiintoisia elämänkaaria.

En kuitenkaan tällä erää jatka kuvauksia tämän tunnetun suvun edustajista kuin yhdeltä melko merkittävältä elämänalueelta. Tarkoitukseni on vain hyvin lyhyesti kertoa niistä aikaisemmin mainitsemattomista Cajanuksista, jotka pysynevät vielä tulevaisuudessakin suomalaisen kirjallisuuden ja taiteen kärkihahmoina.

Kantaisän poika Johannes Cajanus oli kansanrunoutemme ensimmäinen tallentaja. 55 vuotta kestäneen pappistyönsä ohessa hän ehti kirjoittaa historioita, toimia valtiopäivämiehenä, hävittää taikauskoa, mutta ennen kaikkea hänet muistetaan uranaukaisijana Elias Lönnrotille runonkeräystyön aloittamisessa kansalliseepostamme varten.

Johanneksen 13 lapsesta oli ehkä lahjakkain Juhana Cajanus. Hän valmistui ylioppilaaksi Upsalassa 16-vuotiaana ja maisteriksi 17-vuotiaana. Turun yliopiston professoriksi hänet nimitettiin Pietari Brahen suosituksesta 24-vuotiaana.

Väitöskirjan ohessa hänen kynästään syntyivät kauniit kreikan- ja latinankieliset runot Tunnetuin on kuitenkin Juhanan virsi: ”Etkös ole ihmisparka, aivan arka…” Se on yksi eniten veisatuista virsistä vieläkin. Kirjallisuudenhistoriassa on maininta: ”1600-luvun kaunein lyyrinen helmi.”

”Etzi muuta elandota, olendota, Pydä taivahan Talohon,
Etzi meno muuttumaton, puuttumaton, Pyri taivahan Ilohon.
Siell’ on riemu rikkahampi, runsahambi Siel on ilo loppumata:
Siellä laulat lapsinesi, Langoinesi, Voiton virttä väsymätä.”

Juhanan serkun poika on se Erik Cajanus, joka on veisattavaan asuun järjestellyt ne virret, joita Suomen kansa on eniten rakastanut. Tarkoitan 1701 valmistunutta kolmatta suomenkielistä virsikirjaa. Sen virsiä on veisattu ja veisataan edelleenkin enemmän kuin minkään muun kirjan.

Arkkipiispa Martti Simojoelle kirkolliskokouksen juhlassa nivalalainen Arvi Ruuttunen veisasi Vanhan Virsikirjan virsiä. Se oli mieliinpainuva juhla. Kun Simojoki puhui, niin hän otti esille samasta Cajanuksen kirjasta säkeistön:

”Tääll’ häpiän ja kunnian välill’
Täytyy mun oleskella,
Vaan kun käyn Kristuksen jäljill’
Hän pitää mun tallella.”

Ainakin Nivalan Padingin virsikuoro on monen vuoden ajan erittäin aktiivisesti veisannut näitä Erik Cajanuksen kokoelman virsiä. Tietääkseni niitä on tallennettu melko monia myös kaseteille, joista voinee ottaa uusia painoksia. En ole tietoinen kuoron nykyisestä tilanteesta, kun ainakaan entinen johtaja Lauri Mikkilä ei enää ole elävien kirjoissa.

Luulen myös Malis- ja Karvoskylien veisurien esittämiä vuoden 1701 kirjan virsiä löytyvän äänilevyiltä.

Tätä kirjoittaessa palautui mieleen nivalalaiset seurat 60–70 vuotta sitten. Silloin Onnelan ukko, Esa-raatari, Posti-Veeli, Nietu-Janne, Kullas-Heino, Mannis-Antti, Karinkankaan miehet, Johannes Marjoniemi ja monet, monet muut etevät veisurit käyttivät Cajanuksen (Vanha virsikirja) kirjaa. Sieluni silmillä näen, kun nämä hartaat seuravieraat veisaavat sydämen kyllyydestä:

”Tule Luoja, Lohduttaja, Pyhä Henki, Pyhittäjä, Opetusisä oikia.
Opill’ oikiall’ meit’ opeta.
Ja hyvyydelläs pueta.
Isää, Poikaa, Henkee Pyhää.
Koko Kolminaisuutta hyvää,
Armons’ annost’ ain’ mainitkaam’
Hänell’ kiitosvirsi veisatkaam’,
Ja kunnia korkia antakaam’.

Tässä yhteydessä sopinee mainittavaksi tieto, että samaan sukuun kuin Nivalan Cajanit ja Cajanukset kuului myös säveltäjätaiteemme eräs nerokkaimmista edustajista, Sibeliuksen aikalainen, säveltäjä ja orkesterinjohtaja Robert Kajanus. Hän on kahdeksannen polven Cajanus, kuten Nivalan entinen kirkkoherra Josef Cajan.

Sivut